Vettä vaille valmista

Sunnuntaita mennään ja matalaa profiilia suositaan. Pakkasta pitelee, mieli ei hingu ulos, mutta lukemisen vire on ollut varsin hyvä. Lähihistoriaa tietenkin. Tänä aamuna tuli televisiosta (TV 1) katsetta avartava dokumentti Viron metsäveljistä. Hattua nostan YLE:lle, kun on viimeinkin uskaltautunut esittämään heimokansamme historiaa uudessa, vääristelemättömässä valossa. Kovia ovat olleet ajat ja kovia olleet ihmiset ajassa; heikoimmat sortuivat sosialismiin, isänmaansa pettämiseen, ja alkoivat toteuttaa miehittäjän kavalaa tahtoa. Kolmasosa koko Viron 1,3 miljoonaisesta väestöstä katosi, kuoli, kuljetettiin pois tai muulla tavoin hävisi neuvostodiktatuurin aikana. Metsäveljiä piti elossa toivo. Toivo "Valkeasta laivasta", jolla tarkoitettiin lännen väliintuloa ja Viron vapauttamista. Vaikka toivo lopulta olikin turha, säilytti se kuitenkin nykyisille sukupolville tärkeän osan sitä virolaisuutta, minkä pohjalta tuota ryöstettyä ja raiskattua pikkuvaltiota voidaan nyt rakentaa. Kävin viime maaliskuussa tutustumassa Kalevan taidekokoelmaan Kaisu Mikkolan opastuksella. Kokoelman mittava virolaisen taiteen osasto ei aluksi herättänyt minussa sen kummempia tuntemuksia, mutta kun Kaisu alkoi valottamaan taustoja taiteen symboliikan takaa, niin jo heräsi innostukseni. On uskomatonta, kuinka miehitetyn maan ja kielloilla kyllästetyn kansan isänmaallinen henki saattoi pikkutuikun liekin lailla elää taiteessa, vaikka sitäkin valvottiin erittäin tiukan sensuurin keinoin ja koko miehityksen ajan.

Tieto lähialueittemme todellisesta historiasta lisää kenties tuskaamme, mutta samalla auttaa tulevia sukupolvia säästymään kahta kauheammalta tuskalta! Siispä lukekaa, miettikää ja valistukaa, vapaan Suomen kansalaiset. Venäjä on kiistaton suurvalta, jolla on tänä päivänäkin vahva vietti kasvaa yhä isommaksi ja vauraammaksi. Se vietti on tatuoitunut venäläisten geeniperimään viimeistään Iivana Julmasta alkaen. Älkää ihmiset unohtako tätä totuutta, älkääkä sitä vääristelkö, älkääkä ikinä vähätelkö!

Tänne työpaikalle ajellessani arvailin ja tuumailin aikani kuluksi Leninin ja Stalinin ammoisia oivalluksia. Sopeutin itseäni heidän saatanallisiin mielikuvitusmaailmoihin, piirsin mielessäni kuvan menneisiin mustavalkovaiheisiin ja pohdin, mikä olisikaan vallankumouksen jälkeen voinut kaikkein pahiten uhata bolsevistisen "kansanvallan" lopullista toteutumista ja sen leviämistä maailmanlaajuiseksi aatteeksi. Mikähän se olisi voinut olla, mikä olisi ollut utopistisen aatteen viheliäisin vihollinen? Seuraavassa risteyksessä punainen pysäytti ja poks, poks! tärähdin tajuamaan, että nehän olivat kansat itse, jotka olivat kansanvallan perkeleellisin peikko. Tästä epäyhtälöstä ilmeisenä johtopäätöksenä on kommunismin peruskirjaan mahdettu kirjoittaa yksioikoinen käsky, ydindirektiivi: "kansat on hävitettävä!" - Menneisyytemme yltä on vasta pikkuisen puhalleltu pölyjä, karmean totuuden toimittaminen tapahtuu ehkä sitten, kun aikalaiset ovat antaneet viimeisen uhrinsa äiti-Venäjälle ja maatuneet mustaksi mullaksi. Täällä Suomessa vielä meidän 60-luvulla syntyneidenkin sukupolvi on aivopesty uskomaan toisenmoista totuutta - eli sitä, mitä meille on moskovamielisesti mm. Kekkosen käsien läpi valistus- ja opetusmateriaaliksi hyväksytty. Virallinen Suomi on tasapainotellut yhtä aikaa rautaesiripun molemmilla puolilla, rähmällään on oltu enemmän siihen suuntaan mistä aurinko nousee, selkämme on saanut tuta laskevaa lämpöä. Emmekä vieläkään ymmärrä, kummalle puolelle kuulumme, vaikka valot toiselta puolelta onkin jo sammutettu.

Muistatteko, kun Viro liittyi Naton jäseneksi heti, kun se oli mahdollista? Heimokansamme hakeutuminen läntisen puolustusliiton helmoihin herätti meilläkin kriittisiä arvioita, joiden mukaisesti Viron kansan olisi ollut parempi suosia Venäjä-suhteessaan rauhanomaista, luottamukseen ja molemminpuoliseen ystävyyteen perustuvaa rinnakkaiseloa, kuten siihenkin asti, eikä lähteä mukaan USA:n imperialistiseen politiikkaan.

No, tämä tästä. Tulipahan taas laskettua paatosta pahasta ajasta.

Sauli Niinistö yllätti eilen koko Suomen kansan, ja ennen muuta ahnaan median haaskaisimmat haukat, menemällä noin vain naimisiin. Onnea ja kunniaa!

Noista otsikoimistani vesiasioista oli tarkoitus kirjoittaa sen verran, että eilen oli kotona lämminvesiputki jäässä ja sen sulattelussa kului hyvinkin kuusi pitkää tuntia. Pakkanen oli pistänyt autotallin seinän läpi ja pönkittänyt putken jäästä jäykäksi. Miehisellä maltilla ja sähkösyöpöllä irtopatterilla suli suppa, ja niinpä jälleen juoksi vesi lämpöinen, armahtaen pötkyläisen mammani raikkaan suihkun vilvoittavaan sateeseen. Toinenkin, vaikkakaan ei pakkasten alulle panema, vesiasia odotuttaa, nimittäin se, ettei mamman mahasta ole vieläkään vuotanut lapsivettä. Tänä aamuna luin Kalevasta kivan jutun 1.1.09 poikavauvan synnyttäneestä naisesta, joka kertoi heti joulun jälkeen ristineensä jalkansa, jottei lapsi vain syntyisi synkimpinä loppuvuoden päivinä, vaan vasta alkuvuodesta. Ilman, että sillä olisi mitään sen kummempaa merkitystä, täytyy minunkin rehellisyyden nimissä todeta, että itsekin elimme loppuvuoden kriittisimmät päivät samanlaisissa jännittyneissä tunnelmissa, joskin jalkojen sijaan minä pidin ristissä käsiäni. Nyt, kun vuosi on vaihtunut, saisi se sieltä jo pikku hiljaa syntyä. Ymmärrän, että odottavan aika on pitkä...

Takaisin pakkaseen. Kolmas ja määrältään mittavin vesiasia on Oulujoen jääkerrostuma, joka on jämähtänyt tuohon kotirantamme kohdalle, eikä ole siihen jouluaattoyönä synnyttyään millään tavoin elehtinyt liikkeelle lähteäkseen. Joka päivä jouluaaton jälkeen olen käynyt rannalla ja kuvannut kiven päältä massiivista jääkeskittymää, mutta kuvat todistavat muodostelman pysähtyneisyyden. Siihen se on nyt paikoittunut ja panssaroituu näillä pakkasilla päivä päivältä paksummaksi. Näin ollen oma odotuksensa onkin siinä, kumpi pettää ja päästää vetensä vapaaksi ensin, mamma vai joki.

Joo, tällaista tämä nyt on odottelua ja ihmettelyä. Lähipäivien Kalevassa saattaa muuten olla juttu kehittelemästäni uudenlaisesta työllistämisen mallista, jota olen tietoisesti pyrkinyt saamaan esille ja keskustelun aiheeksi. Samainen esitys on julkaistu tässä blogissa muistaakseni jo joskus lokakuussa. Tuo malli ei varmaankaan yksin tuo onnea ja autuutta, mutta saattaisi osaltaan olla tehostamassa pitkäkestoisempien työsuhteiden syntymistä. Kokemusperäisen näkemykseni mukaisesti työn tulee ensisijaisesti olla mielekästä; ja ollakseen mielekästä on työn oltava turvallista, ja edelleen turvallinen työ on tuloksekasta. Siis kaava: tuloksellisuus = turvallisus = mielekkyys. Näin pitäisi olla, mutta valitettavan monesti työn tuloksellisuudella ei ole merkitystä turvallisuuden tunteeseen ja se on väärin se! Tämän dilemman vuoksi katoaa työstä mielekkyys ja se taas tuo mukanaan aivan uudenlaisia ongelmia.

Nyt näillä lyhyillä lauseilla toivottelen hyvää sunnuntaipäivän jatkoa, mutta myös kovasti nöyränä kiittelen tuttuja ja tuntemattomia sivuillani vierailijoita, jotka olette omilla palautteillanne osallistuneet tämän jatkokertomuksen kehittelyyn.

Olkoon kunnia kanssanne!
Heikki