Oulujoen asialla (johdanto-osa)

Oulujoen juova – kymmenen kipeää tikkiä suomineidon uumalla.

- On aika hoitaa haavat kuntoon.

Oulujoki. Satakaksikymmentä kilometriä Kainuun kaukaisilta vaaramailta kerättyä vetten virtaa.

Virrassa sen seitsemän patoa pakottamassa veden voimavarastoiksi ja kokonaista kolme kuntarajaa karsinoimassa alueen kolmeksi kunnaksi ja yhdeksi kaupungiksi.

Oulujoki piirtyy suurena suonena kahden maakunnan maiden halki: länsipuolella, Pohjois-Pohjanmaalla, vuolas pääuoma hyväilee suomineidon pehmeää vatsanseutua, idässä lukuisat latvavedet kiemurtelevat kutitellen luista jäntevää selkää.

Oulujärvi kerää altaaseensa kehon nesteet kuin valtaisa virtsarakko, päästääkseen paineensa purkautumaan Oulujoen kanavan kautta aina Pohjanlahteen saakka. Oulujoen upea vesistö on pohjoisen ihmisen ikäinen elämänvirta.

Oulujoki ei ole joeksi pitkä, eikä liioin leveä, mutta juoksultaan se on joutuisa. Ei luulisi Oulujoen vaikuttavan reittiseutujen ihmisiin muutoin kuin keskinäiseen kanssakäymiseen kannustavasti. Joki voisi yhdistää, se voisi ikään kuin neuloa yhteen rantojen ja kuntien kansaa - mutta sitä se ei tee - enemmän se erottaa, Oulujoki ratkoo ihmisiä toisistaan erilleen.
Kymmenen kipeää tikkiä.

Patoja ja rajoja.

Heti sotien jälkeen Oulujoki valjastettiin seitsemällä suurella seinällä, ensimmäiset suunnitelmat sähköntuotantotoiminnan toteuttamiseksi oli laadittu jo 1900-luvun alussa. Voimalaitosten rakentaminen oli kansallista elvytystyötä vailla vertaa!

Sodasta työkykyisinä palanneet miehet saivat kipeästi kaipaamansa mahdollisuuden päästä käsiksi ansiotöihin - mutta - mikä kenties sitäkin tärkeämpää, he myös saivat mahdollisuuden käsitellä kohtalotovereidensa joukossa sodan jättämiä traumaattisia kokemuksiaan. Voimalaitostyömaat olivat suuren luokan kriisityön keskittymiä ja ne täyttivät osaltaan paikkansa järkkyneitä ihmismieliä eheyttäneinä traumaterapian tarjoajina. Toisenlaisiakin terapiamuotoja suosittiin, mutta niiden hintana oli joko alkoholismi tai kuolema tai sekä että.

Oulujoen virta on vahva, mutta väki sen reunoilla voimatonta. Kuten on virta puristettu sähkövoimaksi valtakunnan verkkoihin, on väki virran varrelta toimitettu työvoimaksi valtakunnan keskuksiin. Molemmilla on toki hyödyllinen tehtävä, vaikka sen kestoa ei kumpaiseltakaan kysytty. Joki liikkuu, mutta pysyy orjallisesti uomassaan, myös joen äärellä varttunut ihminen liikkuu, mutta loittonee samalla etäämmäksi alkuperästään. Tietämättään moni sytyttää kaksionsa valot lapsuutensa kotijoen voimasta. Oulujoki on alati läsnä, niin ihmisten ajatuksissa kuin heidän arjessakin. Joen henki kummittelee kattolampuissa, kahvinkeittimissä ja lämpöisten kaakelilattioiden alla.

Mutta tämä toisiansa kyräilevä kansa Oulujoen äärellä. Kuinka täällä ovatkaan kaukana ihmiset toisistaan. Nyt jos koskaan yhdessä tekemisen tahtoa tarvittaisiin, Oulujoen virran olisi neulottava rantojensa kansaa yksiin ja yhteisiin talkoisiin. Kyllähän sitä tahtoakin löytyy, joskin lähinnä silloin, kun on kyse omasta edusta, henkilökohtaisesta hyödystä. Tahto ilmenee tarvelähtöisesti ja tarve on silloin ihmisen oma. Kuka olisi tarmokkaasti joen puolella ilman, että olisi yhteiskuntaa tai ihmisiä vastaan? Ei voi väittää, etteikö heitä harvoja olisi, mutta lukumäärältään he ovat kyllä vähäiset kuin syksyisessä sateessa soutajat.

”Voi, voi, taasko minä marisen ja motkotan! Tiedän, tiedän!”

Kuritan kuulijoita ja ruoskin rantakuntien päättäjiä kuitenkin harkitun tarkoituksenmukaisesti. Siitä huolimatta en koe irvisteleväni, enkä koe tikkuista toimintaani epäpyhäksi. Pikemminkin päinvastoin. Valmistaudun kohtaamiseen, muokkaan maaperää ja käyn varjonyrkkeilijän lailla kulissien takaista esitaistelua. Minussa on käynnissä liikekannallepano, kuivaharjoitteluvaihe. Tässä vaiheessa täytyykin huudella kokoon kannattajia ja kasvattaa lepoon asemoituneiden joukkojen taistelumoraalia. Minulla ja kaltaisillani isänmaan ystävillä täytyy olla mahdollisuus voittaa virallinen vihollisemme, välinpitämättömyys.

Taistelun tavoitteena on vapaa Oulujoki, asenteiden muutos ja kotiseutuhenkinen toimeliaisuus!

Oulujoki on minulle mysteeri.

Mitä tapahtui 1944 sattuneen Pyhäkosken traagisen veneonnettomuuden jälkeen? Mitä tapahtui 1944 päättyneen sodan seurauksena? Kumpi vaikeni ensin, kansa vai joki?

Selvää on, että elämäntapa Oulujoella muuttui peruuttamattomasti, vaikeneminen jäi tavaksi ja kehittyi välinpitämättömyydeksi. Rantojen kuntiin asettui muualta tulleita työmiehiä yksiksensä tai perheineen. Työmiehistä parhaat lähtivät työmaiden valmistuttua kesyttämään Kemijokea, heikkolahjaisempi sakki juurtui Oulujokivarteen.

Joki oli tuolloin jo muuttunut. Ja kohta muuttuivat kunnat, ja myös politiikka muuttui ja tapakulttuuri muuttui. Oli alkanut uusi aika, joka on jättänyt seutuun lähtemättömän jälkensä. Välinpitämättömyyden ja vaiteliaisuuden jäljen.

Jututin muutama vuosi sitten neljän eri tapaamiskerran aikana erästä Oulujoen rannalla syntynyttä ja siellä lapsuutensa ja nuoruutensakin viettänyttä, ansioitunutta sotaveteraania. Tunnelma oli alkuun varautunut ja vaisu. Mies ei halunnut puhua Oulujoesta, mieluummin kaikesta muusta. Rohkaisin silti häntä palaamaan lapsuutensa muisteluihin ja lopulta hän myönsi hiljaa hylänneensä joen koskien äänten lakattua kuulumasta.

”Ei sitä Oulujokea enää ole” hän sanoi.

Mies on syntynyt, kasvanut ja myös asunut koko pitkän ikänsä lähellä Oulujokea, muttei voimalaitospatojen valmistuttua ollut käynyt edes sen rannoilla. Ilman puhumisen pakkoa puhuimme pitkään hänelle häpeällisen kipeästä aiheesta ja saatoin kuunnellessani havaita vanhuksen silmien kostuneen kyynelistä, jotka jäivät hennosti kimaltelemaan hänen punakoille poskipäilleen.

Seuraavana kesänä Oulujoen mökkipaikkamme pihasta näin tutun veneen liukuvan rantavesiä, heilutin tervehdyksen ja samassa näin kokassa pienen nyytin. Luulin sitä ensin pikkulapseksi, mutta tarkemmin katsoessani tunnistin nyytin tutuksi juttukumppanikseni.

Myöhemmin kuulin veneen soutajalta, että vanha mies oli halunnut vielä kerran palata kauan sitten hylkäämälleen kotijoelle ja oli siksi pyytänyt päästä soutajan kanssa vesille. Kuulin veneretken olleen lähes sanaton ja muutoinkin vähäeleinen. Tajusin miehen halunneen tehdä sovinnon itsensä ja tuskaisiin tapahtumiin syyttömän Oulujoen välillä.

Oulujoen rantojen asukkaat kokivat tulleensa petetyiksi, heille oli pelottavan suuri shokki, kun kotoiset kosket yhden yön aikana olivat lakanneet jylisemästä ja kun raikas kosteus katosi hengitysilmasta pysäytetyn virran väljähdyttyä. Maailma oli muuttunut yhdessä yössä kummitusmaisen hiljaiseksi, epätodelliseksi. Niin ikään samoihin aikoihin sotien seurauksena maassa valtaan päässyt uusi komento teki elämästä erilaisen, jollain oudolla tapaa tyhjänpäiväisemmän. Jokivarren ihmisillä tulikin vallalle tunne hylätyksi tulemisesta. Tuon tunteen ja elävän joen menettämisen välillä oli selvä syy-seuraus –suhde ja niin elämää lähdettiin etsimään muualta. Kotijoki jätettiin unohduksiin ja hylättiin, olihan se nyt kokonaan menetetty.

Tuskaa täytyi hallita vaikenemisella tai pois muuttamisella. Muutoksen seurauksena syntyi kaksi toisistaan täysin eroavaa Oulujokea, entinen vapaa ja nykyinen kahlittu. Huomioiden samaan aikaan tapahtuneen yhteiskunnallisen muutoksen ja sodan kipeät seuraamukset on selvää, että kyseessä olivat mittavan kokoluokan mielenmyllerrykset. Havaintoa helpottaa, kun vertaa rannoilta otettuja vapaan Oulujoen aikaisia mustavalkovalokuvia tämän hetkisiin maisemiin. Riettaat risukot ovat kasvaneet vapaan joen aikaisten ihmisten kyynelistä ja peittäneet taakseen heidän pahanolonsa katkerimman mielenmaiseman.

Oulujoki sisältää runsaasti taitavasti selitettyä saamattomuutta, opitun kuuliaista välinpitämättömyyttä ja vaalittua varautuneisuutta. Toimettomuus on tullut taloihin tavaksi. Lähtövalmius jokiasian puolesta on varovaista ja vähintäänkin viipyvää, innostus laimeaa, onhan nykyään koko jokivartinen elämä laimeaa. Ihmisten henkisyys on kahlittu, kuten viereinen virta; ihmisten fyysisestä valmiudesta viestivät risukoituneet rannat ja puhtaat paidat.

Nämä Oulujoen kotirannat paistavat päittemme yllä saamattomuutemme häpeän kruununa. Unelmat vapaasta joesta, jos niitä vielä jossain elää, ovat täydellisen epätodellisia niin kauan kuin perinnepirttien ikkunoista näkyy joen sinen sijaan läpinäkymättömien leppäpattereiden harmaat rivistöt.

Jos ajatuksesi juoksu on kuin kahlitun joen virta, siis monissa kohdin ohjattu, koko ajan kontrolloitu ja paikoin betoniin peitetty, niin ei sinusta ole soturiksi. Mutta jos ymmärrät asiaani, jos mielesi on vapaa ja osaat nähdä virran ja rannat vapaina, ja tahdot toimeen, niin tule taistoon!

Sinua tarvitaan, sillä meitä on oltava paljon!

Velvollisuudentunnoissaan rantakuntien päättämättömät valtuustovaliot työstävät naapureittensa suuntaan pakollisia tunnusteluja, vaikka takaraivojaan painaa enemmänkin pelko paikanmenetyksistä kuin huoli todellisen yhteistoiminnan viipymisestä. Kuntalaisilla sen sijaan on aitoa kiinnostusta Oulujokea ja sen mahdollisuuksia kohtaan. Valitettavasti tarvittavan vahvan kansalaistoiminnan syntyä vaikeuttavat kuppikuntaiset asenteet. Pidetään perin mustasukkaisesti vain huolta siitä, että kaikilla menee huonosti, koska silloin ei naapurillakaan mene hyvin ja kyräilevä meno jatkuu kuten ennenkin.

Koko jokivarren matkalla tapahtuu kuitenkin, toisistaan toistaiseksi liikoja tietämättä, pieniä ujoja havahtumisia. Ilmassa on tervettä, joskin varovaista hapuilua, mutta yhtä kaikki selvää uuden suunnan hakemista. Eväitä vapaalle Oulujoelle on siis olemassa! Tämä on tärkeää ja toivoa antavaa, sillä vapautuminen tapahtuu ihmisissä itsessään. Meidän on kyettävä yhteiseen rintamaan, meidän on voitava tarttua toimintaa vaativiin aloitteisiin.

Yhteistyön edellytys on molemminpuolinen tarve ja tietoisuus, meidän täytyy tulla toisiamme vastaan, meidän täytyy olla itse valmiita antamaan enemmän kuin odotamme saavamme. Nyt on koittanut aika kysyä, missä onkaan joukkojen edessä kulkeva tulenkantaja, kuka olisi aloitteentekijä ja mistä hänelle löytyisi tarvittavat apostolit?

Miten me sitten voisimme välittää voimaa Oulujoen virrasta myös rantamaiden miehittäjille? Miten me voisimme vapauttaa ihmismielet patojen painosta, kuinka koota kansan kannat yhteisen asian taakse? Taistelu vaatii voimakseen vahvimmat veljet ja sisukkaimmat siskot. Riviin on tultava kaikki kunnat ja sakeimmatkin suvut. Vapaa Oulujoki on taistelemisen arvoinen tavoite!

Olen itse raivannut oman sijani Oulujokivarteen lähellä Utajärven ja Vaalan rajaa. Tiedän puhuvani monella tapaa tärkeän asian edestä julistaessani, että rannat on siivottava risuista ja jokimaisema on avattava katseiden kulkea. Olen suureksi ilokseni saanut huomata esimerkkini tarttuneen kaiken ikänsä jokirannoilla asuneisiin naapuritalojen isäntiin. Ensi kesänä voimmekin esitellä ihastelijoille, ja tietenkin myös epäilijöille, upeinta ja alkuperäisintä jokimaisemaa ainakin kahden kilometrin matkalta! Raivaustyö on ollut kieltämättä suuri, kuten on jokakesäinen lammaskatraiden hoitama maiseman ylläpitotyökin, mutta upeiden petäjien paaluttamia rinnepolkuja kulkiessa ja joenjuoksua katsellessa ei vielä yksikään ole kysynyt, kannattiko!

Oulujoen vapauttaminen on mielen vapauttamista vastaanottamaan tervehdyttävää viestiä luonnosta. Vielä tänään ovat monet mielet jähmeitä kuin betonin taakse padottu virta ja vastaanottavaisia kuin jääkylmä vesi. Asenteet näkyvät yhä rantojen risukoissa ja näkyvät niin kauan, kun toiminnanohjaajana toimii unohdetun historiamme epäisänmaallinen oppi. Kätketty maisema kertoo karua kertomaa isiemme kätkemistä hylätyksi tulemisen tunteista. Surutyö on ollut suunnaton, kivut kertomattomat. Meidän sukupolven on kohdattava vanhempiemme voittamattomat vaikeudet ja palautettava kotiseutujemme kadotettu kunnia. Oulujoen vapaus vaatii vesurein ja viikattein varustettua vapaaehtoisten joukkoa lammaskatraineen.

Kenelle minä tässä oikeastaan puhun ja puhunko vain turhaan, puhunko jo menetetylle sukupolvelle vai puhunko risurinteiden seasta nousevalle niittojoukolle? Minä päätän nyt sanomalla, että olen päättänyt, viimeistään ensi kesänä on sinun vuorosi päättää.

Kunnia, kunnia!
Heikki