”Tuo olen minä. Minä kelvollinen.”
Kaksivuotias katsoo peiliin vakavana naamaansa käännellen. Lapsi opettelee sinuiksi itsensä kanssa. Voisin aavistaa hänen mietteensä kuuluvan: ”tuo olen minä.” Kuiskaan siihen elämänohjeiseksi saatteeksi lisäyksen: ”…minä kelvollinen.”
Pala puskee ylös kurkkuuni. Deja vu -ilmiö iskee äkkiä. Mieleeni nousee ylioppilaskirjoitukset Oulun Lyseon lukion juhlasalissa aika tasan 26 vuotta sitten. Muistan kuin eilisen päivän, kuinka katselin ikkunasta ulos kohti Tuiran siltoja ja Raattia. Reaalikokeen kanssa oli verrattoman tuskaisaa. Tunsin olevani umpikujassa. Nojasin posket nyrkkeihini ja ajattelin, ”voi, kunpa minäkin olisin nyt jonottamassa tuolla liikennevaloissa noiden onnekkaiden ihmisten lailla. Voisiko mikään olla riemukkaampaa kuin työelämän vapaus!”
Kevään kirjoitusten jälkeen olin vajaavoimaisena uuden elämänvaiheen edessä. Vaikka muiden mukana olinkin painanut valkolakin päähäni, tunsin silti olevani epäonnistunut. Olin laulanut Lyseon kaikuvassa juhlasalissa sankarivainajien kivisen muistolaatan alla epähuomiossa, ”gaudeamus igitur, viva la imbrobatur…!” Kaunis ja perinteikäs laulu on muuten alkujaan latinankielinen juomalaulu. Niinpä se sopi oivasti kuvaamaan silloista tarpomistani teini-iän ehtoopuolella. Juhlan jälkeen vaihdoin puhtoisen lyyralakkini lippikseen ja lähdin Helsinkiin. Hakeuduin hanttihommiin raksalle ja pääsin apumieheksi. Piti tulla valtiotieteilijä ja poliitikko. Ei tullut. Niin ei ollut tarkoitettu.
Aika ajoin ihmisen elämä on yhdenlaista peiliin katsomista ja uudelleen itseensä tutustumista. Omakohtainen kuvastinkokemukseni on kestänyt tähän mennessä seitsemän vuotta, mutta siitä juontunut absolutismini vasta kolme ja puoli vuotta. Kohtaaminen itseni kanssa oli alkuun kipeä. Silmäkulmat suolavedestä kosteina totesin lopulta jossain vaiheessa kelvottomalle minälleni, ”tuo olen minä. Minä kelvollinen.” Siten saatoin aloittaa pitkän paluumatkan minuuteeni pohjimmaiselta permantotasolta. ”Minä kelvollinen.”
Nuorisotyöttömyys on iso ongelma, mutta kumpi onkaan isompi ongelma, nuorisotyöttömyys vai nuorisokelvottomuus?
Miettikääpä.
Muistelkaa omaa momenttumianne silloin, kun olette onnistuneet, kun olette olleet hyviä. Muistelkaa sitä yhtä ainoaa onnenhetkeä; ainutkertaista kaikkivoipaisuuden huumaa, joka hyvinkin on rakastumiseen verrattavissa olevaa voittamisentunnetta. Älä ihmettele! sillä et sinä suinkaan ole yksin kokemustesi kanssa. Meistä jokaisella on muistissa omakohtaisia onnistumisen kokemuksia.
Aivan niin. Mutta entäpä nyt, nykyään? Mikä määritteleekään nuorten onnistumisen kokemuksia lähes täysin ulkoapäin ohjatussa maailmassamme? Miten nuori voisi kokea henkilökohtaisia onnistumisia, kun elämänkelpoisuusasteikko määritellään joka ilta uudelleen televisiossa, viimeistellään virtuaalimaailmassa ja mitataan materiaalikeskeisessä keinotodellisuudessa? Kohta voisikin todeta: olkoon onnellisia he, jotka ovat edes lähestulkoon kelvollisia.
Väitän, että moni nuori kokee jollain selviytymisensä kriittisellä tasolla olevansa kelvoton. Ranking-sijoitus ei koskaan kelpaa.
Kohdataan kylmä todellisuus ihan aikuisten oikeasti. Nuori kokee olevansa kelvoton ja tietää olevansa työtön. Ja nimenomaan tässä järjestyksessä. Ensin on ratkaistava nuorisokelvottomuuden ongelma. Tämän jälkeen on nuorisotyöttömyyden ratkaiseminen huomattavasti helpompaa ja merkittävästi tuloksekkaampaa.
Kuka kehuisi murrosikää läpikäyvää lasta, elleivät lapsen vanhemmat jaksa, muista tai viitsi? Lapsi kehittyy turvalliseen nuoruuteensa kehuilla, kotiintuloajoilla ja kaurapuurolla. Mutta miten onkaan nyt? Monestiko lapsi kehittyy kelvottomaan nuoruuteensa vvv:ssä, eli virtuaalisissa verkoissa, välinpitämättömässä kodin ilmapiirissä ja vetämättömässä vertaisporukassa? Siis kuka tässä lopulta onkaan nuorisokelvottomuuteen syypää?
Nostan katseeni, huokaisen ja huomaan naakkojen jo tekevät pesiä naapurin navetan savupiippuun. Jään seuraamaan niiden kodinrakennuspuuhia hiljalleen tummuvaa taivasta vasten.
Tämän yhteisen taivaamme alla on työ yhä niin kovasti kesken.
Heikki Pesämaa
kansanedustajaehdokas (kok)
Kaksivuotias katsoo peiliin vakavana naamaansa käännellen. Lapsi opettelee sinuiksi itsensä kanssa. Voisin aavistaa hänen mietteensä kuuluvan: ”tuo olen minä.” Kuiskaan siihen elämänohjeiseksi saatteeksi lisäyksen: ”…minä kelvollinen.”
Pala puskee ylös kurkkuuni. Deja vu -ilmiö iskee äkkiä. Mieleeni nousee ylioppilaskirjoitukset Oulun Lyseon lukion juhlasalissa aika tasan 26 vuotta sitten. Muistan kuin eilisen päivän, kuinka katselin ikkunasta ulos kohti Tuiran siltoja ja Raattia. Reaalikokeen kanssa oli verrattoman tuskaisaa. Tunsin olevani umpikujassa. Nojasin posket nyrkkeihini ja ajattelin, ”voi, kunpa minäkin olisin nyt jonottamassa tuolla liikennevaloissa noiden onnekkaiden ihmisten lailla. Voisiko mikään olla riemukkaampaa kuin työelämän vapaus!”
Kevään kirjoitusten jälkeen olin vajaavoimaisena uuden elämänvaiheen edessä. Vaikka muiden mukana olinkin painanut valkolakin päähäni, tunsin silti olevani epäonnistunut. Olin laulanut Lyseon kaikuvassa juhlasalissa sankarivainajien kivisen muistolaatan alla epähuomiossa, ”gaudeamus igitur, viva la imbrobatur…!” Kaunis ja perinteikäs laulu on muuten alkujaan latinankielinen juomalaulu. Niinpä se sopi oivasti kuvaamaan silloista tarpomistani teini-iän ehtoopuolella. Juhlan jälkeen vaihdoin puhtoisen lyyralakkini lippikseen ja lähdin Helsinkiin. Hakeuduin hanttihommiin raksalle ja pääsin apumieheksi. Piti tulla valtiotieteilijä ja poliitikko. Ei tullut. Niin ei ollut tarkoitettu.
Aika ajoin ihmisen elämä on yhdenlaista peiliin katsomista ja uudelleen itseensä tutustumista. Omakohtainen kuvastinkokemukseni on kestänyt tähän mennessä seitsemän vuotta, mutta siitä juontunut absolutismini vasta kolme ja puoli vuotta. Kohtaaminen itseni kanssa oli alkuun kipeä. Silmäkulmat suolavedestä kosteina totesin lopulta jossain vaiheessa kelvottomalle minälleni, ”tuo olen minä. Minä kelvollinen.” Siten saatoin aloittaa pitkän paluumatkan minuuteeni pohjimmaiselta permantotasolta. ”Minä kelvollinen.”
Nuorisotyöttömyys on iso ongelma, mutta kumpi onkaan isompi ongelma, nuorisotyöttömyys vai nuorisokelvottomuus?
Miettikääpä.
Muistelkaa omaa momenttumianne silloin, kun olette onnistuneet, kun olette olleet hyviä. Muistelkaa sitä yhtä ainoaa onnenhetkeä; ainutkertaista kaikkivoipaisuuden huumaa, joka hyvinkin on rakastumiseen verrattavissa olevaa voittamisentunnetta. Älä ihmettele! sillä et sinä suinkaan ole yksin kokemustesi kanssa. Meistä jokaisella on muistissa omakohtaisia onnistumisen kokemuksia.
Aivan niin. Mutta entäpä nyt, nykyään? Mikä määritteleekään nuorten onnistumisen kokemuksia lähes täysin ulkoapäin ohjatussa maailmassamme? Miten nuori voisi kokea henkilökohtaisia onnistumisia, kun elämänkelpoisuusasteikko määritellään joka ilta uudelleen televisiossa, viimeistellään virtuaalimaailmassa ja mitataan materiaalikeskeisessä keinotodellisuudessa? Kohta voisikin todeta: olkoon onnellisia he, jotka ovat edes lähestulkoon kelvollisia.
Väitän, että moni nuori kokee jollain selviytymisensä kriittisellä tasolla olevansa kelvoton. Ranking-sijoitus ei koskaan kelpaa.
Kohdataan kylmä todellisuus ihan aikuisten oikeasti. Nuori kokee olevansa kelvoton ja tietää olevansa työtön. Ja nimenomaan tässä järjestyksessä. Ensin on ratkaistava nuorisokelvottomuuden ongelma. Tämän jälkeen on nuorisotyöttömyyden ratkaiseminen huomattavasti helpompaa ja merkittävästi tuloksekkaampaa.
Kuka kehuisi murrosikää läpikäyvää lasta, elleivät lapsen vanhemmat jaksa, muista tai viitsi? Lapsi kehittyy turvalliseen nuoruuteensa kehuilla, kotiintuloajoilla ja kaurapuurolla. Mutta miten onkaan nyt? Monestiko lapsi kehittyy kelvottomaan nuoruuteensa vvv:ssä, eli virtuaalisissa verkoissa, välinpitämättömässä kodin ilmapiirissä ja vetämättömässä vertaisporukassa? Siis kuka tässä lopulta onkaan nuorisokelvottomuuteen syypää?
Nostan katseeni, huokaisen ja huomaan naakkojen jo tekevät pesiä naapurin navetan savupiippuun. Jään seuraamaan niiden kodinrakennuspuuhia hiljalleen tummuvaa taivasta vasten.
Tämän yhteisen taivaamme alla on työ yhä niin kovasti kesken.
Heikki Pesämaa
kansanedustajaehdokas (kok)
