28.3.2011

Tane

Ei se oikein ole älähdys, eikä mikään mölähdyskään. Se on jotain sielukkaampaa, jotenkin se muistuttaa eniten ulahdusta...
"Pesämaa... anna köyhälle muutama kolikko..."

Hymynkare nousi väkisin naamalleni. Näemmä sama kaiku on askelten, ympäri on menty ja jälleen yhteen tultu. Ensi tapaamisestamme onkin vierähtänyt jo viitisentoista vuotta. Kieltäydyin silloin ostamasta Tanelta sukkia, koska epäilin niitä varastetuiksi. Tuomitsin Tanen transaktioaikeet ja kehotin palauttamaan myyntivaraston oikopäätä takaisin vaatekauppiaalle.

Nyt tervehdin mörkömäistä miestä säyseämmin. Odotin jotain kerjuutarinaa ja pakollista kolikkokysymystä. Muistin Vänrikki Stoolin tarinoista kertomuksen torilla rahaa, juomaa tai ruokaa kerjänneestä suomalaisesta sotilaasta, joka oli haavoittunut liikuntakyvyttömäksi Kuningas Kaarlen sodissa. Sotilaan pelastukseksi koitui samat sodat sotinut upseeri, joka ymmärsi, että yhtä hyvin hän voisi olla tuossa rahaa ruinaamassa; ihan yhtä hyvin kuin tuo onneton sotamieskin. Tarinan opetus on, että ihminen on muuta kuin, mikä päällepäin näkyy. Monella ulospäin epäkelpoisella on habitukseensa hyvä syy; jokin koskettavan kohtalokas haavoittumistarina. Tämän armottoman aikamme haavoittunut sotilas näyttää nyt tältä, Tanelta. Hyljeksityltä ja halveksitulta.

Tane oli työntynyt vaalitoimistooni passipaikaltaan Kirkkokadun toiselta puolelta. Näin hänen saapuvan letkein askelin ja valmiiksi velttona kuin vähävirtanen patterinukke. Miehen nenästä valui rohtuneille huulille jotain kirkasta ja hänen henkensä huokui elämänkokemusta kaikessa hajukirjossaan. Vanhan merimiehen takki oli ylväästi auki, kuten myös hänen pehmeiden varsikenkiensä ja housujensa etumuksen vetskarit. Väkisinkin juontui mieleeni ajatus, että kesää kohti tässä ollaan sittenkin menossa. Tane oli tullut nyt, seuraavaksi tulisivatkin sitten muuttolinnut.

Virtuaalinen vastaustyöskentelyni Suomen oluenystävien toimittamaan ehdokaskyselyyn keskeytyi. Olihan vieraakseni ilmestynyt yhdenlainen oluenkuluttaja ja alkoholin yleisystävä, vaikkei hän mihinkään järjestölliseen harrastekarsinaan kuuluisikaan. Tane pyysi saada istua ja istui myös. Hitaasti hän kääntyi kohdistamaan katseensa minuun, nosti lakkia silmiltään ja huokaisi raskaasti. Kysyin siinä välissä kuulumiset.

"Anna muutama lantti, minä jaan tuolla noita sun esitteitä ihimisille."

Tarjous siis, aha. Kerrassaan houkuttava tarjous. Tane tarjosi työpanostaan edistääkseen osaltaan mahdollisuuksiani kilvoitella paikasta Arkadianmäen auringossa. Mielenkiintoista. Monenlaista tarjousta olenkin kuullut, käsitellyt ja tyrmännyt, mutta nyt olikin vakavamman pohdinnan paikka. Parinkympin korvausta vastaan saisin tuon heikkohappisien ja henkipattoisen puliukon kiusaamaan vaalisanomallani ohikiitäviä kansalaisia. Päätin suostua esitettyyn tarjoukseen ja pelkästään inhimillisistä syistä, sillä rehellisyyden nimissä epäilen Tanen työstä lopulta koituvan osakseni enemmän harmia kuin hyötyä. No, kaikkea ei kannata rahassa mitata. Ei ainakaan inhimillisyyttä. Niinpä kohtasin Tanen katseen ja vastasin,

"Annan kaksikymppiä, jos kerran jaat esitteitäni, etkä puske niitä lähimpään roskikseen. Teet oikeasti töitä."

Epävarmuus viivähti mielessä. Olisiko oikein sponsoroida viinan vaivaannuttamaa miestä, joka epäilemättä ja muitta mutkitta kilistelisi pestirahani alas kurkustaan. Entä sitten, tuumasin ja suljin silmäni moraalisilta moitteilta. Tanehan on jo kuusikymppinen veteraani. Mikä minä olisin arvioimaan ja tuomitsemaan hänen omintakeisia valintojaan ja epäterveellisiä elämäntapojaan. Moni arvonsatunteva veronmaksaja on ravinnut ja jumpannut itsensä hengiltä ennen eläkettä, mutta tuo ukonkuvatus vain kukkii kaduilla vuodesta toiseen. Tanehan on elävä ihme! Juokoon, jos juotattaa!

Pistin näin ollen valkoiseen muovipussiin kourallisen Kokoomus-karkkeja ja viitisenkymmentä vaaliesitettä. Ojensin kassin ja kaksikymmentä euroa Tanelle, joka nousi ylös reippaasti kuin mursu kalliolta. Sanaakaan sanomatta, mutta pussi positiivisesti heilahdellen hän pullahti takaisin kadulle ja palasi passipaikalleen R-kioskin oven tuntumaan. Jäin hänen jälkeensä seuraamaan, mitä tuleman piti, enkä pettynyt ainakaan työmoraaliin, päinvastoin.

Varttitunnin aikana Tane jakoi toistakymmentä esitettä. Suurin osa kansalaisista kiiruhti nokkaa nyrpistäen ja katsettakaan uhraamatta käsi ojossa kontaktia hakevan Tanen hahmon ohi. Mutta osa seisahtui ja poimi evankeliumini ennen kuin jatkoivat keskeytettyä matkaansa.

Lämmin tuntemus tapaili rintaani. Tane oli ottanut tehtävän ja aikoi suoriutua siitä kunnialla. Kunnia hänelle!