Oulujoen Osuuskunnasta taas

Anna-tädin opetuksia


Anna-tädiksi häntä mekin kutsuimme, vaikka hän olikin äidinäitini sisko. Herttaisen harmaapäinen, ikäisekseen ryhdikäs, ja jotenkin tavanomaista ylevämmän oloinen, nimenomaan sanan kunniakkaimmassa mielessä. Sellainen hän oli, ainutlaatuinen. Sain 80-luvun alussa jokusen tilaisuuden tavata Anna-tätiä niinä harvoina kertoina, kun hän oli onnistunut saamaan luvan matkustaa Suomeen. Tykkäsin kuunnella hänen jutustelujaan, vaikka tuliaiskarkit olivatkin kivikovia ja oudonmakuisia. Äitini veljen vaimo, ansioitunut kulttuuritoimittaja Kaisu Mikkola, kirjoitti Anna-tädin elämästä kirjankin, nimeltään Vastavirtaan. Se on karu kertomus. Ne jotka ovat lukeneet Solzhenitsynin Vankileirien Saariston, tietävät mistä Vastavirtaan -kirjassakin on kyse. Muutama vuosi ennen Venäjän vallankumousta Anna-täti muutti rakkautensa perässä Pietariin. Se oli kohtalokas virhe, josta hänelle koituivat perin raskaat seuraamukset. Anna-täti kuitenkin selvisi koettelemuksistaan hengissä, vaikka luulikin moneen kertaan ja monista eri syistä kuolevansa. Hänen lähimpiään rankaistiin kuolemantuomioilla, hänet itse tuomittiin kansanvihollisena karkoitettavaksi Siperiaan. Lapset jäivät ilman vanhempiaan. Neuvostoliitossa oli kaikkien kansalaisten isä ja äiti, ne olivat aurinkoinen Stalin ja valtava Venäjänmaa. Anna-tädin vankeus kesti kolmisenkymmentä vuotta. Lopulta hänen kansalaisluottamuksensa palautettiin ja hän pääsi asettumaan jo aikuistuneiden lastensa kanssa Gruusiaan (nyk. Georgia). Jos hän oli katkera, ei hän sitä koskaan päälle päin näyttänyt tai puheissaan paljastanut.

Anna-täti kertoi meille sukulaisilleen seuraavan kokemuksen, joka tallentui mieleeni. Hän kysyi, oletteko täällä Suomessa koskaan nähneet television uutisista, kuinka kymmenet suuret leikkuupuimurit vyöryvät rinta rinnan Gruusian valtavilla viljamailla ja kuinka ne syöksyputkistaan täyttävät yksi kerrallaan jyvistä kukkuroilleen vierellä kulkevien kuorma-autojen lavat? Nyökkäilimme ja vastasimme, että nähty on, ja joku meistä vielä kummasteli, että kylläpä sitä satoa niillä main kovasti syntyykin. Voi, da, da! Kyllä, kyllä! huudahti Anna-täti, mutta jatkoi kysymällä, josko tietäisimme, minne ne sadat kuorma-autot sieltä kuvauspaikalta sitten kuormineen ajaisivat. Siihenhän meillä ei voinut olla vastausta, olimmehan ainoastaan nähneet, että lavat täyttyivät. Anna-täti tiesi ja sanoi sydän särkyneenä seuranneensa suuren sadonkorjuunäytelmän irvokasta loppuhuipennusta. Nimittäin pelloilta lähtiessään kuorma-autot ryhmittyivät pitkiin kolonniin, ajoivat läheisen joen rantaan ja peruuttivat takarenkaansa vedenrajaan. Sen jälkeen viljakuormat kipattiin joen virtaan ja tyhjät kuorma-autot palasivat hakemaan seuraavaa kuormaa jälleen jokeen kipattavaksi. Kavahdimme ja kysyimme vuorostamme, miksi tällaista anteeksiantamatonta tuhoa sitten tehtiin. Anna-täti huokaisi surullisena ja vastasi, ettei kukaan ollut kertonut kuorma-autojen kuskeille sitä päämäärää, minne viljaa olisi pitänyt kuskata, eikä sillä oikeastaan olisi ollut mitään merkitystäkään. Riittihän kapitalististen ulkomaiden nähtäväksi, että sosialistisen Neuvosto-maatalouden viljasato oli jälleen ollut suotuisa. Järjetöntä touhua!

Entäpä meillä, miten lieneekään omat aikaansaannoksemme vertailtavissa Anna-tädin aikaisten naapurikansan edesottamusten kanssa? Neuvostoliiton systeeminä oli suunnitelmatalous, joka toteutui, jopa ylittyi, aina ja poikkeuksetta. Meillä täällä nyky-Suomessa on vallalla hanketalous, joka sekin toteutuu aina ja poikkeuksetta. Mutta mikä siinä toteutuu, se on itse hanke, joka on määritelty osatekijäkohtaisesti. Suunnittelu on yksi hanke, toteuttaminen on toinen, mutta sen jälkeen vastuu siirtyy tänne paikallistasolle. EU-laarista maksettavien hankkeiden kesto on yleensä vuodesta kolmeen vuoteen. Vaikeaselkoisessa hankeraportissa kerrotaan hankkeen toteutumisesta, eikä sen seurauksista tai säilymisestä. Parhaimmillaan tai pahimmillaan hanke synnyttää kunnille muutaman kymppitonnin kuukausimenot.

Myös Oulujoen ympärillä on tehty monenlaista hanketyötä, lähinnä siis suunnittelua. Yksi kunnianhimoisimmista on ollut Oulujoki-Lososinkajoki -hanke, lyhemmin OuLo-hanke. Hankkeen keskeisimpänä tavoitteena on Oulujokea koskien ollut selvittää, kuinka patojen taakse pidätetty lohikala voitaisiin palauttaa Oulujokeen aina Oulujärvelle saakka. Oulujoen seitsemän voimalaitoksen ohittavia kalateitä on suunniteltu jo muutaman vuoden ajan. Mukana suunnittelussa ovat olleet suurin piirtein kaikki asianosaiset jokitoimijat ja hyvä niin. Hanke on nyt päättynyt ja suunnitelma syntynyt, hanke on siis ollut onnistunut. Entä sitten, mitä seuraavaksi? No, ne kalatiethän täytyisi tietenkin rakentaa. Rahoitus ja yhteinen tahtotila rakentamiselle ovat periaatteessa jo olemassa, mutta kuka tulisi ja ottaisi vastuun toteuttamishankkeen hakemisesta ja koordinoimisesta. Entä kuka hoitaisi rakennettavien kalateiden kunnossapidon. Anteeksi vaan, mutta tuo Anna-tädin esimerkki oli pakko ottaa tuonne alkuun. Oulujoelta puuttuu yksi yhteinen ääni ja sitä käyttävä yhteinen toimielin, ja niin ollen puuttuu kyky kartoittaa ja koordinoida kokonaisuutta. Visionäärejä ja viranhaltijoita kyllä riittää, mutta nyt tarvitaan myös toteuttajia. Vastuu toimeen ryhtymisestä on meillä täällä paikallistasolla, tarkemmin ilmaistuna Tervareitin uskollisimmilla vaikutusalueilla, mutta myös Oulussa - ja Hailuodossa.

Olen esittänyt keskinäisesti omistetun ja hallinnoidun Oulujoen Osuuskunnan perustamista tukemaan ja edistämään seutukuntamme elinkeinojen kehittymistä. Tapahtuipa tulevaisuudessa kuntaliitoksia tai ei, tarvitsemme me oulujokiset luottamukseen ja yhteiseen tahtoon perustuvaa kumppanuutta, enemmän kuin eripuraista kuppikuntaisuutta. Meillä on mahdollisuus - me itse olemme mahdollisuus. Aika vaan alkaa olla jo ylikypsä. Satoa on syntynyt, minne me sen kaataisimme, hyvät päättäjät?

Toivontäyteisin kevättervehdyksin täältä Kantturasta, jossa vedet ovat vapaat ja ensimmäinen kalastusvenekin nähty!

Heikki