13.11.2009

Salatut elämät

Nukutan kärryissä pientä lasta, jonka olen kapaloinut lämpimien vällyjen alle. Kirkkaat silmät pistelevät suuntaani, kukkakuvioinen tutti nytkyy suussa. Kohta tulee aamupäivän uni. Olen rannalla. Oulujoki on pakkasyön aikana keräillyt suojakseen jäähileisiä lauttoja. Hämärässä aamunkajossa ujosti sihisten ne seurustelevat rantakivien kanssa. Suuri virta ei koskaan pysähdy, vain kivet jäävät sijoilleen odottamaan talvea. Katson jokea ja kohtaan siinä aikamme kuvan.

Ajan uupumaton virta ei seisahdu, mutta entä me? Olemmeko kylmiä kiviä rannalla, ilman kykyä pysyä mukana virrassa? Aika jättää meidät muistelemaan mennyttä kesää, jonka lämpö on jo aikaa sitten haihtunut. Kivet ovat kovia ja kuolleita, mutta virta kuljettaa elämän aineksia. Meidän on päästävä mukaan tai jäämme pakkaseen. Puhallan ulos pakkasilmaan höyryävää henkeä. Vauva nukahti, koira nostaa laiskasti takajalkaansa ja suihkauttaa uroisen merkkinsä ohuen lumikerroksen läpi. Ajaudun pohtimaan elämää.

Ymmärtääksemme elämää, on se kohdattava. Elämä on ihmisessä, mutta onko se kohdattavissa. Aidoista kohtaamistilaisuuksista alkaa olla pula; virtuaalisesti kohdattuna elämä on epätodellisuutta, hypnoottista harhaa. Silti siitä on kehittynyt toinen ja rinnakkainen todellisuus, joka on hyväksytty, ja josta valitettavasti on tultu riippuvaisiksi. Vedän raikasta ilmaa syvälle sisään. Näillä jokirannoilla on hiljaista. Jatkan verkkaista matkaani.

Jollei tulevaisuutemme ole ihmisessä, missä se sitten on? Jos ihminen on hukassa, kivenä virran vieressä, mikä on tulevaisuutemme? Valintojen kirjosta nostaisin esiin kaksi vastakohtaisuutta: virtuaalisen vetäytymisen ja inhimillisen läsnäolon - epätodellisuuden ja todellisuuden, teorian ja käytännön. Minua huolettaa ihmisten etääntyminen itsestään, toisistaan ja todellisuudesta kaikilla elämän tasoilla. Holhouksen nimissä ihmisiä lokeroiva yhteiskuntamme voi pahoin. Silti uskoni ihmisen pohjimmaiseen hyvyyteen ei horju.

Erheemme on siinä, että odotamme ihmettä. Olemme kuin kivet rannalla, toivomme virran kantavan meidät lämpimiin vesiin. Vaikka ihmettä ei ole luvassa, näivetämme sitä odottaessa itsemme apatiaan. Vesi ei kanna kiveä. Ei siis kannata olla kivi. Olemme ainoastaan uppiniskaisia, emme sentään typeriä. Ryhdytään tekemään pieniä asioita, tehdään niitä yksin tai yhdessä. Tekeminen on nyt tärkeintä. Kun teemme tarpeeksi paljon pieniä asioita, kasvaa niistä jotain suurempaa. Jotain, mitä emme vielä osaa tiedostaa. On päästävä takaisin aikamme kiitoon. Ellemme pian pääse virran mukaan, jäämme palelemaan rannalle. Vain virta kantaa lopulta lämpöön.

Yritetään yhdessä, onnistutaan ja pärjätään paremmin pahassa maailmassa. Lähden jokeni rannalta, jätän kivet kylmenemään ja päätän keittää kahvit.

Heikki Pesämaa