Tehdäänkö historiaa, nelikymppiset?

”Kerro minulle suhteestasi lähiympäristöön ja luontoon, ja minä kerron, millainen on rakkautesi kyky. Kerro minulle suvustasi ja kotiseutusi historiasta, ja minä kerron, millainen on sivistyksesi laatu. Kerro minulle ihmisistä, läheisistäsi ja itsestäsi, ja minä kerron sinulle mielesi avaruudesta.”

Kun jälkipolvemme sadan vuoden päästä tahtovat tietää meistä; mitä teimme ja miten me täällä jokivarressa elimme, kuinka heille vastataan? Millä tavoin oman historiamme saavutukset ja kotiseutuhenki tulevat kirjoitetuksi aikakirjoihin? Kokevatko jälkeläisemme sadan vuoden päästä edesottamustemme vuoksi ylpeyttä? Olemmeko aikaansaannoksillamme osanneet antaa siihen aihetta? Onko se edes tärkeää, onko sillä mitään väliä? Ehkei meille nyt, mutta entä heille, lastenlapsiemme lapsille?

Kolmesataa vuotta sitten alkoi Isoviha. Läntisen Suomenniemen vähävaraiset majakunnat saivat tuta venäläisen vihan ja ahneiden kasakkojen kovuuden. Niin oli oleva oulujokistenkin kyläkuntien kohtalona kokea kotiin päin vetäytyvien venäläisten vimmat. Moni suku sammui yhdessä tuhkaksi palavien pirttien kanssa. Vehmaaseen jokivarteen oli kuitenkin aina tulijoita, ja niinpä uutta elämää juurtui autioille rannoille. Myös sata vuotta sitten elämä oli kovaa. Suomea oltiin synnyttämässä oikeaksi kansakunnaksi itsenäisten kansakuntien joukkoon. Vieraan vallan sortotoimet olivat yltäneet Oulujoellekin asti, kalevalainen kansa kaipasi vapautta valtavan Venäjän sipulisesta sylistä. Suurmiehemme saarnasivat posket fennomaanisesta kiihkosta hehkuen Suomen suuriruhtinaskunnan oikeudesta kansalliseen itsenäisyyteensä. Niin Oulussa, Muhoksella kuin silloisessa laajassa Utajärven kunnassakin eli vapaudenkaipuu vahvana ja seutukuntaa yhdistävänä aatteena. Jokirantojen talojen avarissa pirteissä puhuttiin tulevaisuudesta toiveikkaaseen sävyyn ja tupailtojen päätteeksi raikuivat ylevät suomenkieliset laulut ja virret. Pimeissä talvi-illoissa etappitalojen ikkunoissa loistivat kaksi kynttilää salaisena merkkinä yhteisestä asiasta. Mitä oikeastaan tiedämme noista ajoista, oman kotiseutumme kunniakkaasta historiasta? Vaiettu joki, vaiettu historia.

Sodan päätyttyä kuusikymmentäviisi vuotta sitten, oli nuoren ja henkihieveriin hakatun Isänmaamme itsenäisyys edelleen vakavasti uhattuna. Huolimatta maittemme välille 1944 solmitusta rauhasta, ei Neuvostoliitto ollut tosiasiassa luopunut Ribbentrop-sopimuksen salaiseen lisäpöytäkirjaan kirjoitetusta oikeudesta maatamme kohtaan. Koska aseiden avulla ei ollut onnistuttu, täytyi käyttää toisia keinoja. Kourallinen isänmaallisia miehiä oli kuitenkin vaistonnut uhkan, eivätkä he tyytyneet luottamaan perivihollisen lumeellisiin lupauksiin. Baltian maiden katkerat kohtalot olivat viitoittamassa Suomen kansankin surkeata osaa yhtenä orpona lukuisten petettyjen Neuvostokansojen joukossa. Yhä käynnissä ollut Lapinsota, hyvät kuljetusyhteydet ja ennen kaikkea kantaväestön vahva isänmaallinen henki mahdollistivat sen, että asekätkentää saatettiin kaikessa hiljaisuudessa toteuttaa Oulujoen alueella ja huomattavasti suuremmissa määrin kuin missään muualla Suomessa. Siunaukseksi on myös nähtävä aikoinaan kovin karvaalta tuntunut toiminnan paljastuminen keväällä 1945. Oulusta ja Oulun ympäristöstä alkanut hajasijoitushankkeen paljastuminen tapahtui nimittäin erinomaisen otollisella hetkellä. Saadessaan kuulla, mitä suomalaiset olivat salaa touhunneet, veti Neuvostoliitto valmiit miehityssuunnitelmansa takaisin, jättäen vallankaappauksen Suomen kotikommunistien tehtäväksi. Kaikesta tuesta huolimatta siihen suoritukseen eivät meikäläisten heikäläisten rahkeet kuitenkaan koskaan riittäneet. Punaisimpienkin lippukulkueiden kärjessä jaksoi läpi vaarallisten vuosien liehahdella sinivalkoinen Suomenlippu.

Epäinhimillisten sotakorvausten maksamisvelvoitteet synnyttivät kipeän tarpeen teollisuudesta. Teollisuus tarvitsi sähköä, jota saatiin omavaraisimmin vuolaat pohjoisen joet valjastamalla. Oulujoelle saapui suuret määrät ammattitaitoisia rakennusmiehiä, tänne tuli entisiä sotilaita, kuten myös Karjalan evakkoja sekä muutoin vain elämälleen uutta suuntaa hakevia seikkailijoita. Entisestä Oulujoesta alettiin urakoida nykyistä Oulujokea. Joen vapaus vaihtui valjaisiin ja seutukuntien poliittinen suuntautuneisuus vyöryi entistä enemmän vasemmalle. Elettiin jyrkästi kahtiajakautuneessa asetelmassa, jossa sinivalkoisuus oli määrävähemmistönä. 1910-, 20 ja 30-luvuilla syntyneet sodan kokeneet rakentajasukupolvet ovat nyt painumassa unholaan. Heidän tarinansa ovat harmaansävyisiä kertomuksia kivuista, pakoista ja peloista. Ne tarinat tallentuivat 40- ja 50-luvuilla syntyneiden väkirikkaiden ikäluokkien, siis suuren suorittajasukupolven perinnöksi. Rakentajasukupolvea edeltävien, vapaan joen aikaisten ihmisten isänmaallisista ja koskenkuohuisista tarinoista vaiettiin. Historia käytännössä kiellettiin ja tarinoiden kertojille naurettiin, mikä oli ala-arvoista ja häpeällistä, sillä kotiseudumme historia on suuri osa koko suomalaisen kansakunnan historiaa. Onneksi niitä tarinoita on sentään ajoissa tallennettu magneettinauhoille odottamaan huomispäivän arvonpalautusta.

Palaan kysymään, mitä sadan vuoden päästä kerrotaan meistä kuusi- ja seitsemänkymmentäluvuilla syntyneistä oulujokisista ihmisistä. Olemmeko vaipuneet vaitonaiseen ja välinpitämättömään osaamme, kuten meille on kotona ja kouluissa opetettu, vai pystymmekö näkemään kotiseudulliset mahdollisuutemme myös meitä osaltaan velvoittavina vastuinamme. Sivistyksemme mitta on suhteemme historiaan. Sivistyneiden seutukuntien kansalaisilla on valoisa tulevaisuus, eikä heillä ole hautaamattomia luurankoja komeroissaan.

Kuten varmaan monet Tervareitin lukijat, olen minäkin saanut ilolla huomata kotiseututoiminnan henkiin heräämistä. Hyvä ja mukava osoitus siitä on esimerkiksi Tervareitin 50-vuotista taipaletta niputtava tuore juhlakirja, kuten myös asekätkijöiden isänmaallista työtä kunnioittavan muistomerkin paljastaminen Muhoksen Korivaarassa. Olemme kasvavien selviämishaasteiden edessä. Kyetäksemme elämään ja pärjäämään rakkaalla kotiseudullamme on meidän yhdessä pystyttävä kohtaamaan menneisyytemme haamut ja hyväksyttävä ammoin tapahtuneet ylilyönnit ja mittavat menetykset. Mielestäni kaikki ainekset menestyvälle Oulujokiseudulle ovat edelleen olemassa ja hyödynnettävissä. Meidän on vain ajateltava historiallista elinympäristöämme ainutkertaisena mahdollisuutena, johon esi-isiemme lujat luonteet ovat satojen vuosien saatossa piirtäneet monenkirjavia selviämisen sävyjä.

Joko huudetaan, huomenta Oulujoki! Joko ryhdytään puhaltamaan yhteistä hiiltä hehkumaan jokapäiväisen historiamme valaisevaa loimua! On aika käydä käärimään hihoja! Hyvää Uutta vuotta ja vuosikymmentä kaikille lukijoille ikään ja isien edesottamuksiin katsomatta!



Heikki Pesämaa