Tehostaa ja karsia - ahistua ja kärsiä

On taas sellainen tunne pinnassa. Olen kokenut tämän ennenkin. Deja vu. Ahistaa.

Ajelinpa tänne työpaikalleni muka jotain puuhastelemaan ratsastusmaanantain tunnin tuhlatakseni. Jo kotoa lähtiessä oli vaikeaa, ärsytti. Koirat ja kaikki. Auton ovikaan ei totellut aukioloa, vaan palautui painavana polveeni, kun en ehtinyt kiskaista kinttujani sisään ohjaamoon ajoissa. Sitten heti perään olin ajaa pihatiellä ojaan. Ja turvavyö vinkui vaatimuksiaan suoraan korvaani, jota kutitti. Hermot pysyivät hereillä.

Mieluiten olisin jäänyt kotiin, mutta käsky oli käynyt mennä. Ja siksi menin.

Kuuntelin YLE:n Radio Suomesta kello 17 uutiset. Lunta on kuulemma tullut paljon ja sitä myöten ongelmia lähes joka puolella Suomea. Lääkekunnan tutkimuslaitosta ollaan alueistamisen nimissä istuttamassa Kuopioon, vaikkeivät pääkaupungin virastolaiset siitä lainkaan pidä. Uhkaavat joukkoerolla. Johtavaa luottamusnaista haastateltiin, oli äkäinen ja uhmakas. Ärsytti lisää. Erotkoot pirulaiset, ajattelin ja tuhahtelin tuskissani.

Toisaalla kuului olevan tarvetta tehostaa ja karsia. Unohdin jo missä, mutta liekö sillä sitten tässä yhteydessä mitään merkitystä. Aiottiin perustaa työryhmä ja hakea hankerahaa. Lisää lunta luvattiin lopuksi ja urheilussa uutisoitiin jostain latinomaiden pyöräilijästä, joka oli pärjännyt positiivisesti pissatesteissä. Ei kerrottu aikooko palauttaa mitaleitaan. Kenelle?

Jätin likat Oulunsaloon tallin pihaan ja palasin saman kylän Shellille. Tahdoin roskaruokaa, mitä tahansa. Mutta eihän siellä tiskin takana ollut ketään kotona, eiku hei! olihan siellä sentään joku nainen, joskin hänellä näytti olevan niin kiire, ettei hän saanut mitään aikaiseksi. Jonotin ja odotin, kunnes edessäni jonottava naisihminen teki odottamisesta omat johtopäätöksensä ja lähti ulos. Seurasin esimerkkiä. Niin lähdin ilman rasva-annosta ajamaan tänne laitakaupungin konttoriini. Silmiini sattui särkevästi Äimäraution kohdalla Poikkimaantien sillan korvassa kirkuva valolaatikko. Käänsin katsetta syrjään ja kirosin. Omituinen valolaatikko, ulkomainonnan virtuaaliversio 1.0, kelpaisi korkeintaan kaamosaikaiseksi kirkasvaloksi jos kahlaisi sen alle seisomaan.

Talouden kanssa on tiukkaa, se vaikuttaa kattavan lamaannuttavasti koko kaveriin. On tehoton ja turhautunut tunnelma, on kuin päällä puristaisi loppukesän ukkospilvien musta massa. Täytyisi kaiketi tehostua löytääkseen keinovaloa aidompaa kirkkautta.

Viime päivinä on julkisuudessa (julkisuus=iltalehdet) esiin nostettu paniikkihäiriöitä kuin aikoinaan anoreksiaa. Se on silti hyvä asia, siis se esiin nostaminen, ei paniikkihäiriöt, eikä anoreksiat. Vaikeita vaivoja kuuluukin käsitellä, ja että niitä voidaan käsitellä, täytyy niitä nostaa esiin. Ongelmille täytyy saada mieluiten valmiiksi julkiset kasvot, eli joku joutavan tavallista taaperoa puhutelevampi uhri. Minullakin olisi omakohtaisia kokemuksia rikastuttamaan tätä pitkään vaiettua aihealuetta, kasvojani en kuitenkaan sen tähden ala virittelemään valokuvakuntoon. On se paniikkihäiriö vaan melkoinen helvetti mukana kannettavaksi, sen verran siitä voin minäkin kertoa ja omakohtaisesti vakuuttaa neljännesvuosisadan kokemuksella. Karsitaanko haaveita ja kärsitäänkö seurauksia? EI! On kohdattava vainolainen ja noustava kapinaan!

Mielessä myllää niin monia asioita, mistä haluaisin kirjoittaa, mutta riittävän rauhaisan ympäristön löytäminen ja tarpeeksi pitkän ajan omistaminen rakkaalle harrastukselleni on nyt mahdotonta. Mahdotonta. Kuntokin on päässyt niin huonoksi. Tässä tuntee olevansa kohta kuin Jaakko Tepon luoma Römppäisen Veikko.

Suututtaa koko sosdem-systeemi. Tätejä siellä, setiä täällä ja virkamiehiä vallan päällä. Suututtaako vaiko turhauttaako, kumpaa ja kumpaa enemmän, en tiedä. Negatiivisia varauksia. Haluan mukaan muuttamaan maailmaamme tuolla ulkona ja tässä sisällä. Ihmistä kauemmaksi en kaipaa, ihminen on muutoksessa kipeimmin tarvittava työkalu. Pitää haluta itsekin muuttua, pitää päästä pienemmäksi ja sutjakammaksi. Siten sitä selviää seuraavalle asteelle.

Meillä on liian paljon yhistyksiä, ahistuksia, järjestöjä, julistuksia, on liikaa päälliköitä, puheenjohtajia, varapuheenjohtajia, pääsihteereitä, sihteereitä, valmistelijoita ja hankeammattilaisia. Jokainen on oikeassa, jokainen on oikealla asialla, jokainen kaipaa kiitosta ja kunnioitusta, jokainen tahtoo jättää jälkensä jälkipolville. Liian paljon jälkiä jätettäväksi. Ja niin minäkin.

Jaha, vartti on vierähtänyt. Teksti oli sitten tässä. Oikolukuun ei jäänyt aikaa. On miehen mentävä monien mietteittensä kanssa. Pääsispä välillä metsään. Ei, ei, ei. Illalla luen taas Follettia, nyt jo sitä uudempaa tiiliskiveä, taitaa olla nimeltään Maailma joka ei lopu, ollaan 1300-luvulla. Edellinen Folletin kirja Tom ja Jack Rakentajasta oli nimeltään Taivaan pilarit. Tässä uudemmassa ollaan edetty muutama sata vuotta, mutta suku ja sija ovat samat.

Markuksesta on muuten mukava pikkudokumentti Kalevan verkkosivuilla, paitsi etteivät hänen ilmeensä kerro mitään, eivät ainakaan totuutta siitä tuskasta, minkä kanssa tuo aliarvostettu asiantuntija katujamme kulkee. Voi, jos vielä joskus onnistuisin osaltani vaikuttamaan siihen, että Markukselle perustettaisiin oikea virka Oulun kaupungissa. Jälkeenpäin niitä jeesustelijoita kyllä ilmaantuu, mutta nyt olisi "kannustusten" sijaan käytännön toimien aika! Kaupunkimme saisi kulttuuriset kasvot ja pitkään aikaan ensimmäisen Vapaaherran!

Kunnia!
Hp.