Ihminen. Luonnosta.

Hyvä ihminen – hyväksy itsesi.


Taas oli tartuttava kirjoitustyöhön. Aamuyö on ahdistavaa aikaa vasten tahtoaan valvovalle. Levon vuoksi on pakko purkaa mieltä painavia asioita paperille.
Eilen sattui nimittäin valitettava episodi tyttäriemme käymässä pikkukoulussa. Kukaan ei loukkaantunut, ei ainakaan fyysisesti, mutta tämän syksyisessä viitekehyksessä tarkasteltuna eilisaamuista välikohtausta ei voi sivuuttaa välinpitämättömällä olankohautuksella. En ala enemmin ruotimaan tapahtunutta, koska sellainen spekulointi ei minulle kuulu, eikä sen puoleen käytössäni ole riittävästi taustatietoakaan. Toteanpahan vain poliisien väliintulon olleen tarpeen tilanteen laukaisemiseksi.

Tämä aika minua askarruttaa. Ihmetyttää keskivertoihmisen keinotekoinen kiire, haluttomuus pysähtyä ja kyvyttömyys kohdata kätketyn pahan olonsa juurta.

Olen vapaan markkinatalouden ja punaposkisen pienyrittäjyyden vannoutunut kannattaja, luotan ihmisen vapaasta tahdostaan tekemiin valintoihin. Vierastan pyrkimyksiä ihmisten kokoikäiseen lokeroimiseen ja kontrolloimiseen, sillä eihän ihmistä voi yleistää, ei ainakaan ennen kuin ihmisen kloonaamisesta on onnistuttu tekemään globaali trendi. Yleistetty ihminen, sosialistinen unelma. Mikä kamala skenaario!

Tyhjyys vaivaa. Se huutaa täytettä. Meissä jokaisessa on tyhjää tilaa, jota pyrimme täyttämään halujemme ja tarpeittemme mukaan. Täytteistä ei totisesti ole pulaa, tilaan mahtuu monenlaista tunnetta. Massamarkkinoiden tavoite tuntuu olevan tunkea tila täyteen mielihyvää, materialistisen markkinatalouden etuna ei ole jättää tyhjään tilaan pienintäkään sijaa mielenrauhalle. Mielihyvää työntyy tilaan ulkoapäin, kun taas mielenrauha löytyisi ihmisestä sisältäpäin. Mielihyvää, lupauksia mielihyvästä ja mielihyvän odotuksia on tarjolla virtualisoituvassa maailmassamme nopeasti, helpolla ja halvalla. Sen sijaan mielenrauhan löytymistä edellyttävälle todellisuuden kohtaamiselle ei tahdo järjestyä tapaamisaikaa ennen kuin kaikki hetkellisen mielihyvän vaihtoehdot on kulutettu loppuun.

Minkä tähden emme voi hyväksyä omaa ja lähipiirimme epätäydellisyyttä, miksi petämme tavan takaa itseämme pystyttämällä kestämättömiä kulisseja, mikä meissä on vikana. Moni ihminen kai olettaa keinotekoisten kulissien antavan suojaa koskettavan kipeältä todellisuudelta. Tekemillään ostopäätöksillä ja elämäntapavalinnoilla arkiahdistunut ihminen haluaa viestittää menestyksestään ja onnellisuudestaan. Valintojen toivotaan suojaavan yksilöä lähemmältä tarkastelulta. Olisiko tämä erillisen arvokeskustelun paikka, olisiko täällä vapaaehtoisia ryhmäläisiä ruotimaan omia valintojaan? Ymmärrän nyt, mitä arvostettu oululainen vaikuttaja, rovasti Matti Pikkarainen tarkoittaa kysyessään tavatessamme: ”Miten sielusi voi?”

Meitä määritellään taustamme ja tekojemme perusteella. Meidät tahdotaan pakkomielteisesti lokeroida eri kategorioihin. Miksi niin, voisi nyt joku kysyä. Ja saisinpa vastata hänelle, sanoisin vain, että hallitsemisen vuoksi. Ihmiset on lokeroitava, jotta heitä osataan kohdella kuten kuuluu. Eliitin eli hiljaisen yläluokan asioita ei aja kukaan, kun ei oikein ole tarvis, eikä se olisi poliittisessa mielessä sopivaakaan. Meidän keskiluokkaisten asioita sen sijaan ovat kaikki kiinnostuneet ruotimaan, koska muodostamme verotettavaa perustyötä tekevän väestönosan ja meitä on lukumääräisesti niin paljon, mikä sinänsä muodostaa hallitsemiselle aikamoisen ongelman. Keskiluokkaa onkin täytynyt lokeroida useampaan alalokeroon yksioikoisen hallintatyön tehostamiseksi. Väestön lokerointia suosivat piirit tahtovat vain unohtaa sen tosiseikan, että suomalainen keskiluokka on hyvin haluton kohtaamaan yhteiskunnallista kontrollia. Alaluokan asiat on perinteisesti omittu vasemmistolaisesti ajatteleville. Alaluokkaa on kaikista helpoin hallita, sillä usein he eivät juurikaan ole kiinnostuneita perehtymään asioiden todelliseen sisältöön, vaan pelkän mukavuudenhalunsa ja myös negatiivisten mielenvaikuttimiensa vuoksi alistuvat uskomaan totuudeksi sen, mikä herättää eniten vihaa kulloisiakin vallanpitäjiä vastaan.

Yhteiskunnallinen kontrolli halutaan nähdä suojeluna, eli jos olet hallinnassa, olet suojassa. Moinen ajattelu on lumeellista. Sen olemme saaneet havaita. Kantani on, että ihmisen on hallittava ainoastaan itsensä ja että kukin yksilö saa lähtökohtaisesti parhaan suojan nimenomaan hallitsemalla itsensä. Tässä tehtävässä auttaa itsensä hyväksyminen sellaisena kun on, mutta tehtävää haittaavat alussa mainitut tilaan tungeksijat, jotka harhauttavat ihmistä etäämmäksi itsestään.

Kontrolli on koko ajan läsnä.

Tarkastellaanpa esimerkiksi ylikorostunutta hygieniatarvettamme. Pyrimme kaikin keinoin suojaamaan itsemme tartunnoilta, käytämme desinfiointiaineita enemmän kuin koskaan ja välttelemme jopa fyysisiä kontakteja tautien leviämisen pelossa. Hygienia on nyt in. Toisaalta huomioon ottaen esimerkiksi viime talvisen Nokian vesikatastrofin, on huoli puhtaudesta täysin ymmärrettävä. Vaikka heti perään onkin muistutettava, ettei hygieniaa ja välinpitämättömyyttä pidä sekoittaa keskenään samaan kattilaan. Jotenkin vaan tuntuu, että ahdistukseen asti ylimitoitettu hygieniakontrolli on karannut käsistämme. Kauppojen hyllyillä on tuotteita, jotka on kätketty kelmuihin, koteloihin ja kääröihin. Omalta osaltaan steriilit pakkauksetkin vieraannuttavat meitä luonnosta, kuljemme koko ajan kauemmaksi, emmekä kohta kykene luottamaan edes luontoon. Emme luota luontoon, koska sitä on kovasta yrityksestä huolimatta, niin mahdoton hallita. Huomautan tähän, että aivan samoin tehdään politiikassa, jossa monesti itse asia kätketään vaikeiden viittausten ja moniselkoisten kielikuvien taakse. Sitten kovasti kummastellaan, kun politiikanteko vierastuttaa rahvasta ja vaalitappiota käsittelevässä komiteassa pohditaan, miksei kansa ymmärrä, eikä enää edes luota poliitikkoihin. Kehitys on huolestuttava, poliitikotkin ovat erkaantuneet kansan keskuudesta omaan elitistiseen ja omahyväiseen lokeroonsa, eikö niin?

Konseptoitunut kauppa markkinoi ja myy ylikansallisten merkkituotteiden logojen alla täydellisyyden tavoittelemisessa tarvittavia välineitä, eli kauppaa kuluttajalle katteettomia lupauksia hyväksynnän saavuttamisesta. Mielikuvamarkkinoinnin avulla myydyt välineet pääasiassa vieraannuttavat ihmistä omasta itsestään, luonnostaan. Kun omaan harmauteen on tarjolla ”jotain parempaa”, siihen tartutaan ja siitä maksetaan mielellään. Harvassa ovat kotien kokovartalopeilit, ihminen katsoo itsessään ainoastaan sitä, minkä haluaa näkevänsä. Vaatteita, koruja, meikkiä, kampausta, laseja, jne…

Myös median edustajien olisi paikallaan katsoa moraalimielessä peiliin. Sensaatiohakuinen media tukee lumeellista nykymenoa tarjoamalla tauotta kansalaisille ylevien ihanteiden sijaan epäonnisten antisankareiden traagillisia edesottamuksia. Kansalainen, jonka arkiset asiat ovat heikossa jamassa, tarttuu iltapäivälehtien täkyyn kuin hukkuva oljenkorteen, saaden hetkellisen ripin omille ongelmilleen. On kaiketi helpottavaa havaita, että aina löytyy joku poloinen median metsästämä uhri, jonka asiat ovat vielä omiakin heikommin. Seuraavan päivän mediauhria odotellessa lappusilmäinen lehdenlukija valmistautuu tietämättään jo omaan uhrivuoroonsa. Median harjoittama julkaisukäytäntö suosii populistisia poliitikkoja, jotka vastustavat, arvostelevat ja valittavat, mutteivät välitä kantaa vastuuta puheistaan. Sitä ei toisaalta heiltä koskaan perätäkään, ei ainakaan median toimesta. Vastuullisuus ei kiinnosta, eikä se myy – siitä ei median tarpeisiin ole siis hyötyä.

Ihmisen olisi kohdattava itsensä ja hyväksyttävä ainutkertainen luonnollisuutensa ja vieläpä oltava siitä ylpeä. Olisi hyväksyttävä, ettei kaikkea tarvitse hallita ja kontrolloida, itsensä hyväksyminen riittää. Poliittisessa päätöksenteossakin soisi syntyvän enemmän yhteiseen hyväksyntään rohkaisevia tekoja kuin kansan kyvykkyyttä kuristavia hallitsemistoimia. Myös täällä Oulun seudulla tarvittaisiin vastuullista seutukunnallista konsensusta, jonka myötävaikutuksella voitaisiin avoimesti ja ilman tarkoitushakuisuutta pysähtyä pohtimaan kiihtyvällä vauhdilla muuttuvaa maailmaamme. Turvallisemman tulevaisuuden tekeminen ei voi olla yhden kunnan tai yksittäisen poliittisen puolueen tehtävä, valaistuneemman tulevaisuuden edistämisen täytyy kuulua kaikille kunnallisille päätöksentekijöille, mutta myös alueen yrityksille, yhteisöille - ja medialle.

Palaan nyt öisissä tuumailuissani ajassa taaksepäin tunteita nostattavaan sota-aikaan seuraamuksineen.

Ennen sotia terve isänmaallisuus yhdisti kansan yhdeksi rintamaksi vaikeiden vastakkainasetteluaikojen jälkeen. Ylivoimaista vihollista vastaan käytiin kaikkien olettamusten vastaisesti yhtenä kansana. Osoitettiin maailmalle, että Suomen kansa on oman paikkansa maailmankartalla ansainnut. Sodan jälkeen Moskovan määräyksestä itsenäisen kansakunnan selviytymisen kannalta mittaamattoman kunnioitettavat saavutukset tuomittiin fasistisiksi, tahrattiin lokaan ja langetettiin häpeän varjoon. Vuodesta 1944 alkoikin seuraava, Suomen kansan identiteettiä kovasti koetellut, selviämistaistelu. Siihen vaiheeseen syntyivät suuret ikäluokat, meidän 60-lukulaisten veronmaksajien isät ja äidit.

Kysyttäessä kuinka Suomen kovia kokenut kansa selvisi sodan seurauksista jaloilleen, muistimme mainita täyttäneemme ankarien rauhanehtojen määräämät sotakorvaustoimitukset, muistimme maanlaajuisen jälleenrakentamisen suorittamisen, kuten myös muistimme nostaa esiin onnistumisemme menetettyjen alueiden väestön uudelleenasuttamisessa. Emme sen sijaan juurikaan vaivautuneet puhumaan kotinsa ja kotiseutunsa menettäneistä ihmisistä, emme isommin ylpeilleet sotasankareillamme, emme surkutelleet sodassa kaatuneita tai siellä terveytensä menettäneitä, emme säälitelleet sotaorpojamme, emmekä siunailleet sotaleskiä. Linjamme oli ankara, jokainen oli saanut ansionsa mukaan! Käpykaartilaiset omine julistuksineen palasivat piiloistaan yhteiskunnallisiksi suunnan näyttäjiksi, emmekä ole vieläkään uskaltautuneet kyseenalaistamaan heidän tai kaltaistensa tuhoon johtavaa totuutta. Kieltäydymme määrätietoisesti yhä kohtaamasta sitä jyrkästi kahtiajakautunutta todellisuutta, minkä puristuksessa suuret ikäluokkamme ovat aikuisuuteensa varttuneet. Emme saisi kuitenkaan sivuuttaa taustojamme, kun tarkastelemme syitä aikamme ahdinkoon.

Sotien jälkeiset vuosikymmenet on ollut tiukan työnteon ja peitetyn pelontunteen täyttämä vaitelias ajanjakso. Työ on ollut se, mikä on tuonut turvan ja tarjonnut pakopaikan traumaattisista kokemuksista. Suuret ikäluokat on Suomen itsenäisen kansan lyhyessä historiassa sylitön sukupolvi, vaiettujen sotaseuraamusten syytön sijaiskärsijä. Kansallinen suhteemme työn tekemiseen on kuitenkin rakentunut juuri näiden suurten ikäluokkien isiltään omiman ylikorostetun työkeskeisen esimerkin mukaiseksi. Sanotaan, että suomalaiset on viinaanmenevä, mutta työteliäs suorittajakansa. Työstä onkin kehittynyt elämää suurempi asia ja työttömäksi joutuminen koetaan yhä yksilön epäonnistumiseksi, jonka tähden näemmä kuuluukin hävetä ja vaieta. Työn tai työttömyyden taakan alla on moni sortunut viinaan tai valinnut sitäkin nopeamman ulospääsyn tuskastaan. Palaisin jälleen ihmisen omakohtaiseen hyväksyntään. Tässä kohtaa sitä helpottaa tukalien taustojen avaaminen.

Tänä päivänä työ ei enää ole turva. Valitettavasti työnkuvaan liittyy kasvavissa määrin turvattomuuden tunne, epävarmuus työsuhteen jatkumisesta. Murros on vaikutuksiltaan mittavampi ja arvaamattomampi kuin vielä tiedämmekään. Perinteisen työn tilalle on kyettävä kiireesti löytämään korvaava turvallisuuden tunnetta synnyttävä asia. Voisiko se olla ainakin aluksi kansallisen menneisyyden ja ihmisen itsensä hyväksyminen ja sitä kautta saavutettava osittainenkaan mielenrauha?

Samalla kun olemme vähä vähältä eheytymässä takaisin kansakunnaksi kansakuntien joukkoon, olemme etääntymässä kansallisista ihanteistamme, jota tavallaan kahtiajakokin aikanaan edusti. Kansakuntamme ihanteet ovat sopimusyhteiskunnan kehittymisen myötä muuttuneet entistä enemmän yksilölähtöisiksi ja rahassa mitattaviksi. Tämän ajan kansalliset ihanteet eivät enää yhdistä meitä, sen sijaan yksilölliset tavoitteet erottavat meitä. Onkin syytä kysyä, kaipaako kansakunta uutta katastrofia löytääkseen jälleen kansallisen ihanteensa?

Nuoren kansamme olisi syytä vakavissaan ja arvolähtöisesti pohtia kansallista identiteettiänsä. Ihmiset pitäisi saada hyväksymään itsensä suomalaisina ja kohtaamaan itsensä kokonaisina luontokappaleina. Osatotuutta pystyy hetken aikaa esittelemään kuka tahansa. Keinotekoisten kulissien suojathan eivät paljasta koko totuutta, mutta jos ihmisen pinnan alla kuohuu, on vain ajan kysymys milloin komeatkin kulissit kaatuvat ja kuori pettää. Seurauksia olemme jo nähneet ja ne kipeiksi kokeneet.

Hetkellistä mielihyvää voi hankkia ja jonkun aikaa jopa hallitakin, mutta ihmisen mielenrauha on tilakysymys. Mielenrauha on hyväksyttävä ennen sen vastaanottoa sillä mielenrauha, toisin kuin mielihyvä, on jakamatonta ja jäljittelemätöntä.

Nähdäkseni tältä pohjalta meidän kuuluisi valmistautua alkavaan valtuustokauteen. On koittamassa riippumattomien seudullisen tulevaisuuden tekijöiden esiinmarssin aika. Siihen työhön olen ilmaissut oman halukkuuteni. Koen joka tapauksessa seutukunnallisen yhteistyön yhdeksi velvollisuudekseni ja erittäin tärkeäksi osaksi omaa mielenrauhaani.

Näin olen purkanut ajatuksiani paperiin. Öiset ranskalaiset viivat on muokattu tekstiksi näiden tiistaiaamun tuntien aikana. Liekö niissä sitten sitä sanomaa, mitä tavoittelin, se selviää muutaman päivän päästä, kunhan olen palannut takaisin tuotokseni pariin.


Kunnia kanssasi,
Heikki Pesämaa