Heimokansan kiirastuli

Kävin tiistai-iltana kirjastotalolla kuuntelemassa kirjailija Kulle Raigin esitelmää Mika Waltarin vuosina 1939-1940 salanimellä ”Nauticus” kirjoittaman, Viron kohtalonvuosia käsittelevän ”Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta” -kirjan sisällöstä ja sen suhteesta todellisiin tapahtumiin. Yhtäläisyydet ovat Kulle Raigin mukaan hyvinkin selvät. Waltari näki jo tuolloin, mitä tuleman pitää, kun ”punainen tulva nousee”, olihan hänellä Suomen valtiollisen poliisin tiedusteluosastolla työskentelevänä virkamiehenä vapaa pääsy salaisiin tiedusteluraportteihin sekä muuhun salaiseksi luokiteltuun materiaaliin. Monen muun, Viron muuttuneisiin asioihin kriittisesti tai patrioottisesti suhtautuneen tuotoksen tavoin myös ”Nauticuksen” teos joutui Zdanovin kommunistisensuurin määräyksestä poltettavien listalle. Mutta, kuten vanhoista suomalaistarustoista olemme lukeneet, ”…esivallan käskyjä ei välttämättä kannata kiirehtiä toteuttamaan”. Niinpä myös muutama ”Totuus” jäi siten kulumaan luotettavissa virolaisissa, kuten myös suomalaisissa käsissä siirtyäkseen sellaisenaan seuraaville sukupolville.

"Säkeitä näitä ken hyllyynsä huoli, hän poissa kaukana kurjasti kuoli".

Nauticuksen ”Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta” on alun alkaen ruotsalaisen kustantamon toimesta suomenkielellä julkaistu. Varovaisuussyistä, ajan mukaisesti, Mika Waltari on käyttänyt itsestään salanimeä ja kirjan esipuhekin näyttää olevan paikoitettu Malmöhon. Kaikesta peittelystä huolimatta teos on ensisijaisesti osoitettu suomalaisille tiedoksi ja vakavasti otettavaksi varoitukseksi siitä, mihin liiallinen myöntyväisyyspolitiikka itänaapurin vaatimuksia kohtaan voi johtaa. Kirja joutui Suomessakin sodan jälkeen vahvan kritiikin kohteeksi, kovaääniset arvostelijat näkivät, ettei teos tee oikeutta kuululle kirjailijalle, koska se perustuu vain pahansuopiin juoruihin ja huhuihin sekä jopa suoranaisiin valheisiin. Siispä ”Totuus” vaiettiin. Ja, mikäli Kulle Raigia on uskominen, kirjasta mieluusti vaietaan yhä sekä Virossa että myös meillä Suomessa.

Viro, Latvia, Liettua, Suomi.

Mitä yhteistä näillä mailla on? Kaikki ovat suomensukuisia kansoja ja ensimmäisen maailmansodan jälkeen itsenäistyneitä valtioita. Kyllä. Mutta on mailla muutakin yhteistä. Historian vuosi 1939.
Kaikki kyseiset maat olivat sisällytettyinä Molotov-Ribbentrop -sopimuksen salaisessa lisäpöytäkirjassa kuuluviksi Neuvostoliiton etupiiriin, kuten oli myös itäpuolikas Puolasta, joka toisaalta ei suoranaisesti ole suomensukua. Se toinen puoli Puolanmaasta ja loput itäisestä Euroopasta jaettiin salaisen sopimuksen mukaisesti Saksalle. Hauska yksityiskohta tähän vulgaariin geopoliittiseen peliin liittyen on mainittava, nimittäin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen toistaiseksi viimeinen valtionpäämies-pääsihteeri Mihail Gorbatshov kiisti jyrkästi tämän salaisen lisäpöytäkirjan laatimisen, kuten tietysti myös kiisti sen olemassaolon. Lojaaliuttako sairasta systeemiä kohtaan, vaiko propagandan synnyttämää sinisilmäisyyttä, mene tiedä, liekö kukaan kysynyt. Vielä ehtisi.

Kahden suuren diktatuurin ulkoministerit, Vjatseslav Molotov kommunistisesta Neuvostoliitosta ja Joachim von Ribbentrop kansallissosialistisesta Saksasta, solmivat maittensa välillä keskinäisen hyökkäämättömyyssopimuksen Moskovassa 23. elokuuta 1939. Läntistä maailmaa kovasti kummastuttaneen sopimuksen perusteella Hitlerin Saksa sai rauhassa vahvistua sotilaallisesti ja valmistella Puolan valloitusta sekä invaasioitaan läntisessä (Belgia, Hollanti, Ranska) ja pohjoisemmassa (Tanska, Norja) Euroopassa. Myös Neuvostoliitto sai kipeästi kaipaamaansa lisäaikaa omien sotavoimiensa ja aseteollisuutensa uudelleen organisoimiseen. Kommunistit olivat näet vuoteen 1939 mennessä jo ehtineet tappaa tsaarinaikaiset sotilasjohtajat aina pikkupäällikköihin saakka, samoin oli valtionpettureina eliminoitu muutkin osaajat, insinöörit ja teollisuustoimihenkilöt etunenässä. Vuonna 1939 Neuvostoliitto olikin kaikilla mittareilla tarkasteltuna diktatuurinen kehitysmaa, toisin kuin diktatuurinen Saksa, joka oli tuossa vaiheessa noussut Euroopan johtavaksi teollisuusmahdiksi. Mielenkiintoista onkin spekuloida semmoisella puolivallattomalla ajatusleikillä, miten olisikaan maailmankirjat muuttuneet, mikäli Saksa olisikin hyökännyt Neuvostoliittoon jo vuoden 1939 keväällä. Omia päätelmiä tehdessäni olen tullut taipuvaiseksi tasapeliin toteutuneen historian kanssa. Suo siellä vetelä täällä.

Molotov-Ribbentrop-sopimuksen (huomatkaa, että Suomen historiassa on eri sisältö pelkälle Ribbentrop -sopimukselle. Sillä tarkoitetaan vuonna 1944 solmittua Ryti-Ribbentrop -sopimusta, jonka turvin Suomi sai saksalaisilta kipeästi tarvitsemaansa apua taistelussa puna-armeijaa vastaan, ja jonka vuoksi pres. Ryti häpeällisesti tuomittiin sotasyyllisenä vankeuteen) mukaisesti Neuvostoliitto ryhtyi suunnittelemaan Baltian maiden ja Suomen valtaamista. Jokaiselle maalle esitettiin samansisältöisiä uhkavaatimuksia, strategisia maa-alueita haluttiin "vuokrata" ja niihin haluttiin sijoittaa tuhansittain puna-armeijan sotilaita. Kussakin Baltian maassa oli tuolloin naapurinsa uhkavaatimuksia vastustamaan ainoastaan yhden divisioonan verran sotaväkeä, Virossa esimerkiksi vain 16.000 sotilasta, muutama tykki ja kaksi vanhaa lentokonetta.

Suomen puolustusvoimat, vaikka senkin ajanmukaistaminen oli karmealla tavalla laiminlyöty, oli sentään veljeskansojen armeijoita vakaammalla pohjalla. Kiitos siitä kuuluu Saksassa vuosina 1914-1919 koulutetuille jääkäreille ja jääkäriupseerikunnalle, kokeneelle sodanjohdolle sekä vapaaehtoisuuteen perustuneelle maanpuolustusharrastuneisuudelle, kuten esimerkiksi suojeluskuntajärjestölle. Suomella oli kanttia ja kykyä, mutta myös yhteistä isänmaallista henkeä, kieltäytyä "yhteistyöstä" Neuvostoliiton kanssa. Baltian mailla ei tällaista henkeä tai valmiutta ollut lainkaan riittävästi, senpä tähden he kovasti kritisoivatkin Suomen jääräpäisyyttä suuren naapurinsa ystävällisiä aloitteita vastaan.

Liettua solmi Neuvostoliiton kanssa yhteistyö- ja avunantosopimuksen ja sai siitä palkakseen 300.000 asukkaan Vilnan, vanhan pääkaupunkinsa, joka oli jo joutunut puna-armeijan haltuun sen vallattua Puolan itäosat. Vilna liitettiin muka virallisesti takaisin Liettuaan, vaikkakin vasta sen jälkeen, kun puna-armeija oli ryöstänyt kaupungin täysin puhtaaksi. Mutta, mikä merkille pantavaa, Liettua menetti samalla sopimuksella itsenäisyytensä. Mitä virkaa on pääkaupungilla, ellei maalla ole itsenäisyyttä...

Stalin nauroi tuuheisiin viiksiinsä ja puhui "hyväuskoisista typeryksistä". Hän tarkoitti juuri Baltian maiden auliin myötämielisiä pyrkyreitä, jotka suostuivat mukisematta kaikkiin vaatimuksiin ja toteuttivat tunnollisesti koko kommunistien Moskovasta käsin masinoiman massiivisen propagandatoiminnan omissa kotimaissaan.

Oliko näitä hyväuskoisia typeryksiä sitten Suomessa, voisi kysyä. Voi, kyllä niitä oli ja paljon, vaikka iso osa heistä olikin valinnut Kansalaissodan jälkeen uudeksi kotimaakseen Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton, unelmiensa täyttymyksen. Hautapaikkojaan he eivät sentään enää saaneet valita. Siellä ne monet unelmoijat lepää utopianuskonsa vuoksi menehtyneinä tietämättömissä paikoissa ikiroutaisessa Siperiassa. Hyväuskoisten typerysten ja haihattelijoiden sakki säilyi sakeana aina 2000-luvulle. Silmien auettua punamielisten nostalgikkojen rivit ovat, luojan kiitos, alkaneet nopeasti harveta.

Virolainen Kulle Raig, pitkään Suomessa asunut arvostettu kirjailija, tutkija ja diplomaatti, kiertää kertomassa totuutta ”Totuuden” valossa niistä kohtalokkaista tapahtumista ja niiden seurauksista, mitä Baltian maiden kansat ovat vuoden 1939 aikana ja sen jälkeen kokeneet. Olen aiemminkin suositellut luettaviksi aihetta käsitteleviä sivistyskirjoja, kuten Sofi Oksasen Finlandia-palkittua kirjaa "Puhdistus" ja Yrjö Soinin "Kuin Pietari hiilivalkealla". Nyt lisäisin tuohon listaan tämän Mika Waltarin "Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta" –kirjasen sekä myös Juhani Salokanteleen Jaan Krossin elämää kuvaavan ”Sivistystahto” -teoksen. Tässä tapauksessa lukeminen todellakin kannattaa. Totuuden on lopultakin aika päästä esiin sellaisena kuin se on, eikä sellaisena kuin se on meille selitetty.

Mielikuvaharjoitus

Antaudupa tässä vaiheessa lyhyelle aikamatkalle; palaa ajassa taaksepäin omaan suomalaiseen lapsuuteesi, sulje silmäsi ja kuvittele olevasi jälleen pikkuinen tyttö tai poika, muistele pientä pihapiiriäsi, kotitaloasi ja muistele omaa sänkyäsi. Siirrä nyt itsesi sinne, vajoa uneen omassa lapsuudensängyssäsi. Tunnet ympärilläsi huoneiden turvan ja lämmön, tunnet tuttujen ihmisten tuhinat, muistat kaikki kotisi tuoksut ja hahmotat omat vanhempasi, äitisi ja isäsi. Siirrä nyt itsesi noihin muistoihin, olet taas lapsena omassa kodissasi. Keskellä yötä, ihan hiljaa. Ihan hiljaa.

Kesken rauhaisan unen havahdut äkkiä hereille, kun ulko-oveen hakataan voimakkaasti, kuulet kuinka äiti kiljahtaa ja nousee sängystään. Isän askeleet. Ovelta kuuluu jatkuvaa pauketta ja joku huutaa vaativalla ja käskevällä äänellä avaamaan oven. Niitä on useampia. Ne kiroilee ja huutaa, ne käskee, käskee, käskee avaamaan. Äiti ja isä puhuvat toisilleen hermostuneesti aivan ovesi takana, äidin ääni pelkää, mutta isän ääni jää mieleesi päällimmäiseksi, se kuulostaa vakavalta, mutta levolliselta: "Avaa vain se ovi, tämän täytyy olla erehdys, minä en ole tehnyt mitään...". Kuulet kuinka äiti menee ovelle. Äiti avaa oven, sitten kuuluu sekavaa meteliä, vieraiden miesten karkeita ääniä kaikuu lujina ja hermostuneina. Äänet vaativat isää mukaan. Kuulet äidin huolestuneen ja epätietoisen äänen, kuulet hänen kysyvän miehiltä: "minne" ja "miksi". Käskevät äänet määräävät isää pitämään kiirettä, ne sanoo, että aikaa on vähän ja ne kiroilee ja haukkuu isää. Samassa tunnistat omaan sänkyysi miesten hajun, se on outo, paha ja pelottava. Se ei kuulu kotiisi. Siihen saakka se oli outo, mutta sen jälkeen se ei ikinä unohtuisi.

Säpsähdät, kun kuulet terävän kirouksen ja heti perään ilkeän äänen, joka syntyy siitä, kun ihmistä lyödään kasvoihin. Äiti! Se toistuu ja äidin kirkaisua seuraa surkean voimaton itku. Olet hiljaa. Kuuluu naurua ja kovaa venäjänkielistä puhetta, isän parkaisut tukahdutetaan iskuihin, joita tuntuu jatkuvan ikuisuuden ajan. Isä sanoi, ettei ole tehnyt mitään, että on erehdys. Miksi ne sitten lyövät isää, et ymmärrä. Yhtäkkiä huoneesi ovi potkaistaan auki ja iso musta miehenhahmo piirtyy oviaukkoon. Äiti huutaa suoraa huutoa. Vedät peittoa suojaksesi ja siirryt aivan seinän viereen. Pelottaa. Miesten naurua ja äidin itkuista huutoa kuuluu etäisesti toisesta huoneesta. Mies tulee kohti. Lähemmäksi. Tunnet kuinka se haisee. Joku huutaa ja mies kääntyy katsomaan ovelle. Katsot itsekin toiseen huoneeseen. Nopeasti. Siellä on äiti, hän makaa pöydällä. Mies katsoo takaisin sinuun päin, et voi nähdä hänen katsettaan, mutta tiedät hänen tuijottavan. Sitten se potkaisee sänkyysi niin lujasti, että se särkyy ja putoat lattialle. Kuulet, kuinka se kiroaa ja sylkäisee päällesi. Sitten se menee pois ja vetää oven kiinni. Et tajua pissaavasi.

Lopulta tulee hiljaista. Uskaltaudut nousemaan ja hapuilet ovelle. Paha haju tuntuu yhä sieraimissasi. Se jää sinne loppuelämäksesi, mutta sitä sinä et vielä tiedä. Äiti makaa lattialla kädet silmillä. Hänen vaatteensa on revitty. Hän nyyhkyttää hiljaa. Sitten äiti huomaa sinut ja nousee istualleen. Äiti pyyhkii naamaansa ja vetelee vaateriekaleita suojakseen. Hän pyytää sinua palaamaan huoneeseesi nukkumaan. Kysyt missä isä on. Äiti sanoo isän palaavan aamulla, hän sanoo, että isää tarvittiin kuulusteluissa. Äiti nousee ja vie sinut sänkyyn. Kuulet kuinka hän jää toiseen huoneeseen. Et saa unta, eikä äitikään nuku. Isä ei tule aamulla, eikä seuraavanakaan aamuna. Isä ei tule enää koskaan.

Sinä kasvat ja turrut pelkoon, opit vaikenemaan, opit unohtamaan. Surkeaksi ja vaitonaiseksi muuttuneen äidin pidättäminen kaksi vuotta myöhemmin teki sinustakin orvon, mutta kaltaisiasi tovereita oli kaikkialla, eikä siinä siksi enää ollut mitään tavatonta. Opit puhumaan venäjää, opit kiittämään Leniniä, Stalinia, Hrutshevia ja Breshneviä. Vuonna 1953 muistat silmät punaisina itkeneesi koko yön isä-Aurinkoisen kuoleman johdosta.

Herää nyt, ja tule takaisin tähän päivään. Sinä olet selvinnyt yöstä aamuun, ”yön uhka karkoitettu on jo pois”. Sinä olet suomalainen. Tämä painajainen ei koskaan yltänyt kiusaamaan sinun lepoasi. Sen sijaan Virossa edellä kuvattu painajainen oli totta, täyttä ja raakaa realismia, ja kosketti yli kolmeakymmentätuhatta pienen kansakunnan kotia, pitkästi yli sataatuhatta lasta. Kollektiivinen pelkotila tavoitti koko veljeskansamme. Virossa noita painajaismaisia aikoja voidaan käsitellä kenties vasta sitten, kun tänä vuonna syntyneet lapset ovat jo täyttäneet kolmekymmentä vuotta. Traumat täytyvät olla käsittämättömän suuret. Lukekaa nyt se Sofi Oksasen kirja, ja ette sen jälkeen enää kummastele, miksei hän saa kutsuja venäläisiin kulttuuritilaisuuksiin! Myöskään Virossa Oksasen ”Puhdistusta” ei vielä yleisesti voida hyväksyä. Totuus on niin kipeä, ja kaikkein kipein se on silloin, kun se tuodaan tarpeeksi lähelle, silloin kun kipu kohtaa. Pistää kovasti vihaksi sellaiset kannanotot, joissa protestoidaan Viron neuvostovallan aikaisten monumenttien siirtämisiä kaupunkien keskustoista syrjäisempiin paikkoihin. On vähintäänkin kohtuullista käsittää, minkä tähden virolaiset haluavat siirtää kipeitten muistojensa monumentit pois silmistään.

No, mennäänpäs takaisin tiistai-iltaan kirjastotalon Pakkala-salissa. Meitä hiljaisia kuulijoita oli siellä puoli salia, useimpien läsnäolijoiden hiukset olivat harmaat ja harvenneet. Meille myös tarjoutui ainutkertainen tilaisuus katsoa Neuvostoliiton televisiossa esitetty, sittemmin erittäin harvoin nähty "Viikkokatsaus", joka kuvasi Viron ja Neuvostoliiton keskinäisen ystävyys- ja yhteistyösopimuksen käytännön toteuttamisen ensi askelia. Materiaali oli filmattu 18.10.1939 Narvassa. Reportaasissa korostettiin keskinäisessä yhteisymmärryksessä suoritettujen maahantunkeutumistoimenpiteiden puhtaan rauhanomaista merkitystä ja puna-armeijan mukanaan tuomaa turvallisuuden ja ystävyyden henkeä. Mustavalkoisessa ja osin heikkolaatuisessa filmitallenteessa näytettiin, kuinka Viron ja Neuvostoliiton välisen rajan sulkeva portti avattiin, vakavailmeiset virolaisupseerit ja muutamat kansanedustajat tervehtivät idästä tulijoita kätellen ja nyökytellen, kuin pahinta aavistellen. Sadoittain Neuvostojoukkojen sotilasajoneuvoja alkoi pian portin avaamisen jälkeen vyöryä Viron maaperälle, avolavaisten kuorma-autojen kyydissä istui piippalakkisia miehiä kivääreineen, lähes jokaisen ajoneuvon perässä vedettiin lyhytpiippuista mellakkatykkiä. Kaikkein irvokkainta oli kuitenkin kuulla, kuinka uutisfilmin taustalla soi meille niin pyhä sävel, Maamme-laulu, joka silloinkin palveli paitsi Suomen myös Viron kansallislauluna. Laululla oli Moskovasta käsin ohjatussa viikkokatsauksessa oma tietoinen tarkoituksensa.

Viroon oltiin synnyttämässä stalinistista perustuslakia. Uhkavaatimukset alkoivat saada totisempaa merkitystä, terrori ja mielivaltaiset pidätykset saivat kansan elämään jatkuvassa pelossa. Seuraavien viikkojen aikana hajotettiin tai lakkautettiin koko Viron lainvoimainen valtakoneisto, hallitus, oikeuslaitos ja armeija. Viron Eduskunta, Riigikogu, leimattiin neuvostovastaiseksi ja niin ollen kykenemättömäksi toimimaan yhteistyösopimuksen edellyttämällä tavalla. Senpä tähden Riigikogu hajotettiin ja määrättiin muutaman viikon varoitusajalla, täysin vastoin Viron perustuslainsäädäntöä, pidettäväksi uudet vaalit. Uuteen Riigikoguun valittiin uudet kansanedustajat täysin teatraalisilla vaaleilla, vaalikelpoisia ehdokkaita oli tasan yhtä monta kuin oli tarjolla edustajapaikkojakin. Vain yksi oli joukossa muu kuin kommunisti. Näin toimien säilyi Virossa teoreettinen kansanvaltainen monipuoluejärjestelmä, eli surkuhupaisa demokratia, kansakunnalla oli siis kaikki hyvin. Yhteiskuntajärjestelmä muuttui niissä vaaleissa sosialistiseksi, kehittyäkseen seuraavassa hetkessä totalitääriseksi diktatuuriksi, kommunismiksi. Kaikki tämä tapahtui huolimatta siitä, ettei vaalien äänestysprosentti yltänyt todellisuudessa edes viiteenkymmeneen, vaikka äänestämättä jättäneitä uhattiin ankarilla seuraamuksilla. Sosialismin korkein muoto on kommunismi; se autuus saavutettiin näennäisesti Viron kansan itse itselleen valitsemana valtiomuotona - tosin siitä lainkaan tietoisena. Baltian maiden ainoat sallitut sanomalehdet, siis kommunistiset, uutisoivat yhtäaikaisten vaalien äänestysprosenteiksi Liettuassa 97%, Latviassa 98,5 ja Virossa peräti 99,8%. Ulkovaltoihin taitavasti välitetty neuvostopropaganda korosti tätä kansan vapaan tahdon kiistämätöntä demokraattisuutta ja niin todellisuus säilyi suljettujen rajojen takana piilossa. Lännessä tosin kovasti ihmeteltiin, miten Baltian maiden puoluekannatus olikaan muuttunut parissa vuodessa niin erikoisesti, että kommunistien kannatus oli kohonnut kolmesta prosenttiyksiköstä yhdeksäänkymmeneenyhdeksään ja ylikin. Niiden harvojen virolaisten silminnäkijöiden, jotka onnistuivat karkaamaan Virosta länsimaihin, kertomuksia ei uskottu, vaan mieluummin heidät suljettiin hulluina mielisairaaloihin. Vuonna 1940 valitusta neuvostomyönteisestä hallituksesta vain yksi ministeri välttyi pidätykseltä ja sitä seuranneelta väkivaltaiselta kuolemalta. He olivat niitä hyväuskoisia typeryksiä ja saivat pahalta palkkansa. Virolaisten kommunistien varaukselliseksi kunniaksi on silti mainittava, että karmean totuuden ja varsinkin isänmaansa itsenäisyyden menettämisen jälkeen he käänsivät kelkkansa miehittäjiä vastaan. Mutta siinä vaiheessa voimakkaimmatkin protestit olivat totaalisen merkityksettömiä, kuin kärpäsen surinaa korvissa, ja toivat puhujalle karkotustuomion Siperiaan nopeammin kuin kissa aivastaa, jos tässä yhteydessä sallitaan tällaiset Waltarimaiset vertaukset.

Voi hyvät suomalaiset ihmiset, olkaa kiitollisia itsenäisyydestämme! Meidän kohtaloksemme oli varattu prikulleen sama kuoleman kyllästämä tie, millä virolaiset, latvialaiset ja liettualaiset joutuivat kulkemaan. Me selvisimme, kansakunta taisteli, eikä uskonut itäisiin lupauksiin. Alan ymmärtää, miksi sotien jälkeisiä vuosia kutsutaan vaaran vuosiksi. Niiden vuosien aikana Suomen itsenäisyys todella oli uhattuna. Uhkan muodostivat kommunististen rikollisten ja virallisen poliisihallinnon yhdistyminen Valtiolliseksi poliisiksi, eli punaiseksi Valpoksi, ja kriminaalia menoa vauhdittanut Moskovamielinen propaganda niin Eduskunnassa kuin mediassakin (tästä enemmän löytyy ”Kuin Pietari hiilivalkealla” -kirjasta). Kommunistit eivät tyytyneet odottelemaan vaan painoivat mitään kaihtamatta päälle. Heidän ja Moskovan oppi-isien tavoitteena oli edetä Baltian maiden tiellä ja kiriä Suomessa kiinni se kehitys, mitä monivuotinen sota jätätti.

Yhtenä konkreettisimmista Suomen itsenäisyyden pelastaneista toimenpiteistä olisi jo uskallettava nähdä maanlaajuinen asekätkentätoiminta, jota isänmaalliset upseerit, Aksel Airo ja Valo Nihtilä etunenässä organisoivat luotettujen maakuntien miesten kanssa. Huolella varjelluista varotoimista huolimatta kommunistit saivat tietää kätkennästä, mutteivät osanneet arvata sen laajuutta, mikä synnytti heidän keskuudessa tervettä epävarmuutta valtiokaappauksen onnistumisesta. Venäläiset pelkäsivät todennäköisesti syntyvää suomalaisten sissitoimintaa ja olettivat Suomen kotikommunistien lopulta hoitavan kaappauksen, vieläpä rauhanomaisin keinoin. Oletuksena oli ilmeisesti, että suomalaiset olisivat väsyneet sotimaan ja siksi suostuvia kommunistiseen komentoon. Sodat olivat kuitenkin opettaneet punapäälliköille, että suomalaisten luonne on aina arvaamaton ja uppiniskainen. Sellaiset sissit olisivat vihonviimeinen vastus vallankaappareille.

Kommunismin kurimus ei suinkaan lakannut Baltian maiden yhteiskunnallisten rakenteiden romahduttamiseen, eikä kaiken yksityisomaisuuden sosialisointiin, vaan Neuvostoliitto vaati lisäksi maiden hallituksia hakemaan pääsyä Sosialististen Neuvostotasavaltojen joukkoon. Puna-armeija asetti tekaistujen sopimusloukkausten seurauksena kullekin maalle räätälöityjä uhkavaatimuksia ja antoi maiden hallituksille ainoastaan vajaa kymmenen tuntia aikaa hakemuksen jättämiseen. Tämä härskiys alkoi olla jo liikaa paatuneimmillekin balttikommunisteille, mutta kun Moskova oli kehitellyt sopivia houkuttimia jäsenyyshakemuksia jouduttaakseen, niin pakon edessä hakemuspäätökset jätettiin Moskovan Keskuskomitealle.

Monet baltit uskoivat ja aivan vilpittömästi nimenomaan halusivat uskoa neuvostovaihtoehdon lopulta koituvan mailleen parhaaksi. Baltian maat eivät keskenään käyneet vuoropuhelua omista neuvottelukokemuksistaan venäläisten kommunistien kanssa; tottapa he sen verran ovat suomensukuisia baltitkin, etteivät omista asioistaan mene toisilleen valittelemaan.

Joka tapauksessa kohtalokkaat tapahtumat etenivät vauhdilla, maiden kellot käännettiin Moskovan aikaan jo päivää ennen kuin "hakemukset" hyväksyttiin. Näytelmässä oli koittanut seuraavan näytöksen, valtion- ja kansanvihollisten puhdistusten vuoro. Ensimmäinen massiivinen puhdistus tapahtui Virossa 13.-14.6.1940. Kaiken kaikkiaan yli 14.000 opettajaa, lääkäriä, upseeria, lakimiestä, insinööriä, arkkitehtia, ym. paremmin koulutettua virolaista miestä kuljetettiin valtiolle vaarallisina aineksina pois kotimaastaan. Useimmat heistä kuolivat jo ensimmäisen talven aikana Siperian pakkasiin. Jos joku ihmettelee, kuinka politrukit saivat niinkin nopeasti selville pidätettävien ja pois kuljetettavien heimoveljiemme tiedot, niin kerrottakoon, että nimilista oli virolaisten itse laatima ja ajantasaisena pitämä. Lista oli nimittäin Viron puhelinluettelo, tuon ajan kuka-kukin-on -selvitys. Luettelosta kävi ilmi ihmisten nimet, ammatit, osoitteet ja tietenkin puhelinnumerot, käytännössä kaikki yksityiset, joiden nimi löytyi puhelinluettelosta, olivat venäläisille valloittajille valtionvihollisia. Loppu oli hämärän ja väkivallan turvin suoritettua logistiikkaa.

Virolaisten tulemisen hyväksytyksi uudeksi Neuvostotasavallaksi Neuvostotasavaltojen joukkoon luki radiossa Otto Ville Kuusinen, puhtaalla suomenkielellä. Jokaisessa Baltian maassa menettely oli samanlainen ja seuraukset yhtä kohtalokkaat. Kaikki alkoi uhkasävyisistä aluevaatimuksista, jatkui avunantosopimuksena ja päättyi mielivaltaiseen miehitykseen. Sanaa ”miehitys” ei tuolloin vielä tunnettu, eikä sen tähden Waltarikaan ole sitä osannut käyttää. Lukuisten muiden ulkoapäin ohjattujen toimenpiteiden lisäksi vähintään 25.000 vieraan vallan sotilaan saapuminen valtavan asearsenaalin kanssa maahan, jonka omien vajavaisesti varustettujen sotajoukkojen vahvuus oli 16.000 miestä, riittänee yksistään täyttämään miehittämisellä tarkoitetun merkityksen.

Kiitos ja kunnia itsenäisen Suomen puolustajille ja puolestapuhujille! Voi, kun saisimme aikaiseksi postuumisti palauttaa sotasyyllisinä tuomittujen kunnian ja sankariaseman. Suurella riemulla oli merkillepantava suomalaisten havahtuminen oman historiansa epäkohtiin pari vuotta sitten, kun YLE:n järjestämässä äänestyksessä valittiin Kaikkienaikojen Suurinta suomalaista. Voittaja ei ollut yllätys, hän oli marsalkka C.G.E. Mannerheim, mutta äänestyksessä kakkoseksi sijoittui presidentti Risto Ryti, mikä kuitenkin oli melkoinen yllätys. Mistäpä muusta tämä tulos voisikaan kertoa kuin siitä tosiasiasta, että suomalaiset ehkä ymmärtävät omasta lähihistoriastaan enemmän kuin sosialismin autuudesta saarnaavat jaakkolaaksot, erkkituomiojat ja johanbäckmannit olettavat. Vaientakoot häpeän synkkä varjo heidän propagandansa punertavan loisteen. Lopultakin.

Suomi on hyvä maa meille suomalaisille, Suomi on puolustamisen arvoinen ja Suomen ainoa puolustaja on Suomen kansa.

Sylintäydet onnittelut presidentti Martti Ahtisaarelle Nobel-palkinnosta!!! Hän juuri oli presidenteistämme se, joka aloitti Mannerheim -ristin ritareiden kutsumisen itseoikeutettuina kunniavieraina Tasavallan presidentin Itsenäisyyspäivän vastaanotolle. Siitä traditiosta hänen seuraajansa ei sentään ole tohtinut luopua.

Kunnia Martti Ahtisaarelle, kunnia itsenäiselle kansakunnallemme!
Heikki