Pitkästyminen, perikadon tie

Joulu on ollut perhekeskeisen olemisen ja osallistumisen aikaa. Rouvan raskasta tilaa on täytynyt päivystää ja ylläpitää välitöntä lähtövalmiutta laitokselle. Autokin on ollut asianmukaisissa asemissa parkkeerattuna pihatiellä nokka menosuuntaan päin. No, eihän se joulunaika sentään pelkkää odottelua ole ollut; onhan sitä väliin ylensyötykin, kävelty perään sillan-yli-ja-takaisin -katumuskäyntiä ja kuvattu aamuisin Oulujoen supottuneita jäitä. Veden virran pysähtymätön voima viehättää. Jäitä alkoi kertyä ja kerrostua sillan yläpuolelle jouluaaton ja joulupäivän välisenä yönä. Joka hetki mahtava jäämassa tiivistyy vedenpaineen pakottamana. Tulevat lauhat päivät näyttävät kuinka tilanne tuleekaan laukeamaan.

Olen myös ilokseni päässyt lukemaan A.E.Martolan, Adolf Ehrnroothin ja Eino Polònin elämänkerrat, sekä selvittelemään Alàdar Paasosen ja Valo Nihtilän tekemisiä saatavilla olevista nettilähteistä. Niinpä joulunvapaani onkin ajoittain kulunut perin isänmaallisissa merkeissä. Kirjallisten harrastusten sijaan tytöt ovat puuhastelleet keppihevosten ja uusien kamerakännyköiden kanssa. Yhteinen aikamme on kulunut uuden lautapelin sekä Hercule Poirot –filmien parissa. Olemista on siis ollut. Jos vaikka joka huoneessa olisivatkin olleet kamerat meitä kyttäämässä, ei kipeinkään katselija olisi pitkästymättä jaksanut kanssamme tuntia kauempaa.

Juuri pitkästymisestä ajattelinkin nyt pikkuisen kirjoittaa. Lukiessani valaisevia kertomuksia nuoren isänmaamme sankareiden elämänvaiheista, huomasin niissä yhden mielenkiintoisen yhdistävän tekijän. Se on semmoinen lähes ihmisikäinen polku, joka alkujaan urkeni isänmaallisesta innostuksesta, kumpusi jatkossa väsymyksen ja pitkästymisen väliseksi epätoivoiseksi selviytymislabyrintiksi ja harmaantui lopuksi epäselvissä, turhautuneissa ja epävarmoissa tunnelmissa uudenlaisen yhteiskunnan betoniseksi päällysteeksi. Sodan jälkeen suomalaisten oli luovuttava ylevistä ajatuksistaan; kotikommunistien, vasemmiston ja valtamedian päämäärätietoisella yhteistyöllä isänmaan kunniakkaasta asiasta muokattiin halveksittava ja haitallinen, fasistinen vimma, joka täytyi kitkeä pois kaikista kirjoista ja kerhoilloista - naapurirakkauden, rauhan ja avunannon nimissä. Saatan kuvitella Suomen asian ja itsenäisyyden eteen sen ensimmäiset vuosikymmenet satsanneiden ja taistelleiden miesten tyhjyyden tunteet, kun kaikkien uhrausten jälkeen tulokseksi tuli ansaitun sankaruuden sijaan hiljainen häpeä.

Suomi oli pitkästynyt sotimiseen. On syytä korostaa, ettei Suomen kansa ollut väsynyt, ainoastaan pitkästynyt. Pitkästyminen synnyttää välinpitämättömyyttä. Tämän tunnevamman varjolla oltiin myöhemmin valmiita pelkillä olankohautuksilla hyväksymään niin sotasyyllisyystuomiot, asekätkennän laittomuus kuin hyväntekeväisyysjärjestöjen lakkauttamisetkin – ja siinä sivussa myös koskien patoamiset. Suomi todella eli vaaran vuosia 1944-48. Jos kansa olisi ollut silloin väsynyttä, se ei olisi koskaan kyennyt sotakorvausten maksamiseen, ei jälleenrakentamiseen, ei puolenmiljoonan ihmisen uudelleen asuttamiseen, eikä muihin mittaviin yhteiskunnallisiin toimenpiteisiin. Väsynyt kansa olisi nopeasti nujerrettu ja miehitetty – mikä tietysti olikin Moskovan ja meikäläisten mesoajien tuimana tavoitteena. Niin ei kuitenkaan käynyt, kansa selvisi pitkästymisestään ja Suomi säilyi itsenäisenä. Pitkästynyt kansa nimittäin löysi itselleen nopeasti riittävän paljon uusia virikkeitä työnteosta ja perheasioiden päivittämisestä.

Väsymys on voitettavissa tarpeeksi pitkällä levolla, mutta pitkästymistä ei peitota petihoidolla. Väsymykseen tepsii se, että on tekemättä, kun taas pitkästymistä hoidetaan parhaiten tekemisellä. Pitkästymiseen auttavat vain virikkeet. Voisikin näin takautuvasti spekuloida ajatuksella, kuinka Kannaksen ratkaisutaisteluissa olisikaan pärjätty, mikäli pitkästymistä olisi oikeanlaisilla virikkeillä osattu ennaltaehkäistä. Asemasotavaiheen puhdetyöt ja arkiset puuhastelut olivat toki ymmärrettäviä, mutta pahaa myrkkyä sotilastyössä tarvittavalle virikkeellisyydelle. Esimerkiksi mainittakoon, että pitkä paikallaan pysymisen vaihe muokkasi sellaisiakin rintamakomentajia, jotka eivät ottaneet puna-armeijan selviäkään hyökkäysvalmisteluja vakavasti, siitä omalähtöisestä syystä, kun juuri samaan aikaan oli valmistumassa uljas komentorakennus, kaunis kerhotalo tai sievä sauna. Jokainen näistä luomuksista roihusi jo viikon päästä savupilvinä Karjalan taivaalle. Jälkiviisaasti voisikin todeta, ettei sotilaita saisi kuukautta kauempaa makuuttaa samoissa asemissa, he näet kasvavat sinne kiinni lujasti kuin tuomenoksat. Toinen pitkästymisen aiheuttama vakava ongelma oli rintamatauti nimeltä alkoholismi. Myös viinahöyryisten päälliköiden puuhissa riittäisi spekuloitavaa, sillä eihän kaikkien käskyjen toteuttamatta jättäminen johtunut heikoista viestiyhteyksistä tai väärinkäsityksistä. Saunaan sammunut upseeri ei kykene kuulemaan käskyä, sen eteenpäin välittämisestä puhumattakaan.

Pitkästymistä vastaan virikkeeksi olisi riittänyt uusi ympäristö. Se olisi tarjonnut tuoreille tulijoille sopivia tilaisuuksia virikkeelliseen toimintaan, olisipa sitten kyse ollut kuoppien kaivamisesta, pensaiden raivaamisesta tai vaikkapa vain uusien ihmisten tapaamisesta.

Tullaanpas takaisin nykyaikaan, mutta pysytään silti pitkästymisessä. Soittaako kelloja? Viimeisestä laman alkamisesta on kulunut suurin piirtein kahdeksantoista vuotta, eikö niin. Ensimmäisen ja toisen maailmansodan välissä oli vain vajaat kaksikymmentä vuotta, ja jo siinä ajassa sivistyneet saksalaiset ihmiset pitkästyivät rauhaan ja olivat valmiita valitsemaan johtajakseen sotahullun diktaattorin. Silloin tosin kansan pitkästymistä edesauttoi ja muutosalttiutta kasvatti taustalla vaikuttaneet epäoikeudenmukaisuuden kokemukset. Omassa ajassamme voisi nyt perustellusti kysyä, onko kansa pitkästynyt kohta viisitoista vuotta jatkuneeseen talouskasvuun. Ja edelleen, onko tämän pitkästyneisyyden taustalla kansakuntia yhdistäviä epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia, onko niitä kuinka paljon ja onko nähtävissä sellaista poliittista liikettä, joka saattaisi käyttää tilaisuutta hyväkseen? Voisimmeko esimerkiksi ajatella jonkun tulevan tummaihoisen opportunistin (en, en, en… en tarkoita Obamaa!) onnistuvan yhdistämään riittävän suuria kansankerroksia julistuksellaan, jonka mukaisesti nimenomaan valkoisen ihmisen vuosisatainen ahneus on syynä maailmanlaajuisiin ongelmiin, ilmaston lämpenemiseen, nälänhätiin, AIDS:iin, köyhyyteen ja yleensäkin kaikenlaiseen eriarvoisuuteen. Ehkäpä merkittävimpänä työvälineenä tällaisella sanansaattajalla ei olisikaan pelkästään järjellisiltä kuulostavat perustelut, vaan ihmisten pitkästyminen omaan nykyisyyteensä. Ratkaisevaa on maaperä, mihin messiaaninen propaganda kohdennetaan, syntyykö julistukselle vastaanottoa, onko se otollista, onko kansa vaikutteille altista ja onko se valmista toimimaan ohjauksen mukaisesti – eli yksinkertaistettuna, ovatko ihmiset tarpeeksi pitkästyneitä nykyisyyteensä.

Puuttuuko meiltä virikkeitä, haloo!! Vai onko niitä itse asiassa liikaa, olemmeko pitkästyneet jo virikkeisiinkin?! Kamala, mutta kieltämättä myös sangen kiehtova skenaario onkin maalattavissa tulevaisuudesta, jolloin ihmiset olisivat pitkästyneet katsomaan hömppäisiä amerikkalaisia TV -sarjoja, tyhjänpäiväistä hollywoodia ja tosi-typeriä tosi-TV –lähetyksiä, sekä selaamaan internetiä pelkästään mielihyvää metsästääkseen. Olisiko meille silloin syntymässä mahdollisuus maailmanlaajuiseen eheytymiseen, vai tarvittaisiinko sittenkin vielä tätä skenaariotakin kovempaa katastrofia uuden suunnan sysäykseksi. En nimittäin osaa uskoa, että mitään sykähdyttäviä virikkeitä maailman pelastamiseksi voisi syntyä virtuaalivälineiden välityksellä, pikemminkin niitä ilman saattaisi jotain tapahtuakin.

Pitkästymisen sykli on lyhentynyt elämän muututtua nopeatempoisemmaksi. Kaikenlaisiin kysymyksiin odotetaan välittömiä vastauksia ja niitä myös saadaan. Elämänura on entisaikoja tarkemmin määritelty sopimuksissa, laeissa ja asetuksissa. Ihmisille on kertynyt enemmän aikaa pitkästyä, mikä on synnyttänyt markkinalähtöistä tarvetta yhä tehokkaammille virikkeille. Virikkeistä on kasvanut biljoonabisnes, jota ravitsee ihmisten alati lyhytsyklisemmät pitkästymistottumukset. Viriketeollisuudelle virtuaaliset välineet onkin ollut todellinen sampopatteri. Viimeisten kymmenen vuoden aikainen kasvu on ollut käsittämättömän huikeaa, digitaalisuus on tavoittanut jo köyhimmätkin kehitysmaat! Kasvun vakaimpana takeena on jatkossa kaksi asiaa, ensinnäkin se, että varakas väestönosa kautta maailman pitkästyy entistä perusteellisemmin ja nopeammin sekä toiseksi se, että kehittyvien maiden keskiluokka vaurastuu välinehankintoihin ja pääsee osalliseksi pitkästymisestä. Viriketeollisuus tuputtaa monenlaisia mielihyvälääkkeitä pitkästymiseen, heti-halvalla-helposti.

Tämän ajan toinen iso kysymys on ihmisten lisääntyminen - mutta samaan aikaan toisaalla myös ihmisten paksuuntuminen, voisiko nämäkin loppujen lopuksi kertoa pitkästymisestä? Ehkäpä niin, sillä mikäs olisikaan virikkeellisempää ajanvietettä kuin lapsenteko tai ylenmääräinen herkuttelu. Maailmassa on enemmän väkeä kuin koskaan aiemmin, nykyisin elossa olevia ihmisiä on enemmän kuin kautta aikain kuolleita yhteensä! Kaupungeissa asuu nykyisin enemmän ihmisiä kuin maaseudulla; tämä muutos on tapahtunut viimeisen vuoden aikana. Väki pakkautuu yhteen, ongelmat kasaantuvat ja sopivasta ärsykkeestä saattavat purkautua arvaamattomilla tavoilla. Ihmisiä on jo nyt aivan liikaa, mutta me parempiosaiset vain sysäämme väestöongelmat Kiinan ja Afrikan huoleksi. Sellainen on verrattain ajattelematonta ja lyhytnäköistä, kuin päiden pistämistä pensaaseen, mikä on ollut alusta saakka rodullemme tyypillistä käyttäytymistä. Me kieltäydymme uppiniskaisesti kohtaamasta omaa vastuutamme maailman megaongelmien aiheuttajina.

Megaluokkaa alkaa olla jo fyysinen kokommekin. Länsimaisista ihmisistä meitä ylikuntoisia puntaripellejä on jo lähes puolet ja paino kasvaa koko ajan. Mistä se sitten kertoo? Virikkeiden väärinkäytöstä? Minä väitän ihan tosissani, että elämää ohjaavat arvomme ovat syväpakastettuina kaukana ulottumattomissamme ja että perinteisimmät ihanteemme on poltettu maailmamme sähköistymisen myötä jokakodin mikroalttareilla. Entisten ihanteiden ja arvojen tilalle ovat tulleet uudet haitallisemmat toimintamme ohjurit, kuten ahneus, itsekkyys ja välinpitämättömyys. Jos talouskasvu kerran on elämänehto, mitä onkaan taantuma? Edelleen väitän, että olemme uhranneet terveet arvomme oman erinomaisuutemme kustannuksella. Olemme hyvää vauhtia pitkästymässä ja vieläpä mitä pelottavimmalla tavalla – tätä menoa ahnehdimme itsemme upoksiin. Sekö on oleva kohtalomme, kysyn ja tiedän, ettei googlesta löydy kysymykseen vastausta.

Lopetan poikkeuksellisesti tämänkertaisen kirjoitukseni kainoon rukoukseen:

”Tule lama luoksemme, tule taantuma tykömme, tule ja ravistele meitä, anna meille jokapäiväinen ajattelunaiheemme, tervehdytä meidät näkemään maailmaamme uusin silmin. Anna meille luonnollisia virikkeitä, äläkä päästä meitä valumaan välinpitämättömyyteen, vaan pakota meidät havahtumaan hereille, ja ohjaa meitä ajoissa toimimaan oman ja lastemme tulevaisuuden tähden! Sillä meidän on vastuu ja valta ja kunnia – kunnes kuolema meidät armahtaa. Aamen.”

Näin tällä erää, nyt kaikille virikkeellistä Uutta Vuotta ja nöyrä kiitos kuluneesta kummallisesta vuodesta, olkoon kunnia kanssanne!

Heikki