Itsenäisyyspäivän ajatuksia

Tänään tulee kuluneeksi 91 vuotta siitä, kun Suomi monikymmenvuotisen fennomanian vahvistamana kansakuntana julistautui Venäjän vallan ikeestä itsenäiseksi. Vaihtoehtoiseksi vallanpitäjäksi oli kovasti tyrkyllä Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitto.

Aamulla kuuntelin radiosta suoraa lähetystä perinteisestä valtakunnallisesta lipunnostotilaisuudesta Helsingin Tähtitorninmäellä. Puheessaan Suomalaisuuden Liiton puheenjohtaja dosentti Heikki Tala kertoi hauskasti Suomen lipun sananmukaisesti värikkäistä syntyvaiheista. Olisi ollut ehkäpä luontevinta käyttää punaisella pohjalla olevaa ja keltaisella leijonalla koristettua lippua itsenäisyytemme virallisena symbolina, olihan se palvellut Suomen tunnuksena jo Ruotsin vallan aikana, kauan ennen 1808-09 -sotaa. Leijonalippu hylättiin kuitenkin punaisen värin vuoksi, koska siinä nähtiin epätoivottua symboliikkaa. Kansalaissodan voittajapuoli ei missään tapauksessa halunnut vastustajiensa kannattaman värin sisällyttämistä virallisiin kansallisiin tunnuksiin. Suhteellisen neutraalille siniristilipulle saatiin tarvittava kannatus ja päätös lipun kansallisesta asemasta juntattiin Eduskunnassa ennen kuin vedoksen vesiväri oli ehtinyt kuivua. Suomi oli saanut tunnuksensa, joskin vanha ja kunniakas Leijonasymbolikin on säilynyt Suomenmaata kuvaamassa.

Samoin on kummallisen kahtiajakauttunutta kansallislaulumme suhteen. Virallinen Maamme-laulu on toki kaunis, mutta säveleltään sama kuin Viron kansallislaulu, missä yhtäläisyydessä sinänsä en näe mitään arveluttavaa tai pahaa. Mielelestäni kuitenkin kaikella tapaa kunniakkain sävelmä kansallislauluksemme olisi Sibeliuksen Finlandia. Sanoitustaan myöten Finlandia kuvaa kansakuntamme käymää taistelua itsenäisyytemme puolesta. Mahtipontinen Finlandia saa aikaan ylevää värinää selkäpiissä. Sitä ikäänkuin tietää olevansa suomalainen, ja siitä tietoisuudesta ylpeä.

Se siitä, pääasiahan on, että Suomi on vapaa maa ja paras maa meille suomalaisille asua ja kasvaa.

Eilen oli pienimuotoinen juhlatilaisuus Madetojan salilla. Seisoin rivissä yhtenä ylennyksen saaneena reservin upseerina. Everstiluutnantti Sevon piti meille pienen puheen, jossa hän mm. korosti Suomen yleiseen asevelvollisuuteen ja vapaaehtoiseen maanpuolustustoimintaan perustuvan puolustuslaitoksen merkitystä turvallisuutemme vakaimpana takuuna. Hyvä puhe kokonaisuudessaan.

Kättelimme ja kiittelimme. Jokaisen ylennetyn käteen tuikattiin kirjekuori, joka sisälsi dokumentin tapahtuneesta kastikorotuksesta. Minutkin oli Tasavallan Presidentti hyväksi katsonut ylentää yliluutnantin arvoiseksi sotilaspäälliköksi. Hyvältä se tuntui, vaikka arvoetenemisen hyöty nykytilassa onkin tuiki vähäinen. Samassa tilaisuudessa ylennettiin vanha tuttavani majuriksi. Se on jo noteerattavampi saavutus reservijoukoissamme!

Kävin viemässä tytöt ratsastuskilpailuihin Oulunsaloon ja ajelin tuuskaamaan tänne työhuoneeseeni. Rouva jäi lepoon makuuhuoneensa hämärään. Ennen lähtöä virittelin tulet uuniin. Lämmin uunimuuri tekee kodista kodikkaan.

Eilen myös keskusteltiin pienessä porukassa kokoomuksen esityksestä Oulun kaupungin kokoomuslaisiin luottamushenkilöpaikkoihin liittyen. Esityksen mukaisesti olisin saamassa vastuulleni juuri niitä tehtäviä, mitä aiemmin olen toiveissani esittänyt. Lähidemokratiatoimintaa, kulttuuriasioita ja seutukunnallisia luottamustoimia. Pikkuisen jännittää, kuinka tulen vastuistani selviämään, mutta eiköhän niissä pärjätä huolellisuudella, perehtymisellä, ennakkoluulottomuudella, yhteistyöllä ja viitseliäisyydellä. Nöyrää mieltä unohtamatta.

Nyt olemme jo alkuillassa, suuriin juhlallisuuksiin on vielä muuan tunti aikaa. Aion kyllä asettua katsomoon hyvissä ajoin. Mutta ennen loistoa ja glamouria kävin hautausmaalla käveleskelemässä. Tällaisena alkuroutaisena aikana kaikki kimmellys vaikuttaa pakastuneen pinnan alle piiloon. Harvassa olivat vastaantulijat ja heistäkin jokaisen katse oli tähdätty maahan.

Yli kymmenen vuotta kesti tätä ihmeellistä insinööriutopiaa, ennen kuin maailmanlaajuiset reaaliteetit tulivat vastaan ja spekuloinneilla paisutettu kupla puhkesi. Oulu totisesti on insinööri-ihmeestä osansa saanut ja ottanut. Hautausmaalla oli hiljaista.

Kaimani ja todellisen herrasmiehen, hyvän ystäväni kuolemasta tuli alkusyksystä kuluneeksi yksitoista vuotta, vieläkin on häntä ikävä, aivan liian hyvä mies menehtymään. Kymmenen vuotta minua vanhempi serkkuni lopetti elämänsä tuskat yli neljännesvuosisata sitten, kun taas toinen, kanssani lähes samanikäinen, joka oli alkoholisti, haudattiin viime keväänä isänsä viereen vain pari kuukautta häntä myöhemmin. Kymmenen vuotta on siitäkin, kun hyvä ystäväni, joka sortui huumeisiin ja sekaantui huumekauppaan, ajoi yhteen omaansa isomman auton kanssa ja jäännökset kuskattiin koti-Suomen multiin Etelä-Norjasta saakka. Viisi vuotta sitten, melko tarkkaan päivälleen, eräs hyvä kaverini kuoli luonnollisen kuoleman, hänkin on siunattu Intiöön. Vajaa viisitoista vuotta on jo kulunut yhden tuttavani amok-juoksusta. Hän epäonnistui kaksi kertaa, mutta kolmannella kerralla turmiollinen tavoite täyttyi. Hieman sitä ennen ikätoverini ja lupsakka koulukaverini ampui itsensä ja antoi esimerkkiä eräälle toiselle ikäisellemme tuttavalle, joka meni perässä vuoden päästä.

Vietin aikaani sankarihaudoilla. Olisin halunnut sytyttää kynttilän, mutten ollut varannut yhtään tuikkua mukaani. Molemmat isovanhempani palvelivat pitkän kaavan mukaan eri rintamalohkoilla, siellä jossain, josta molemmat palasivat terveinä takaisin. Kaksikymmentävuotiaita poikia ja kolmekymmentävuotiaita isiä on sijoitettuna sotilaallisen suoriin riveihin toistensa sotilasarvoihin katsomatta. Jokaisen kiven verhoksi on valutettu valtava määrä kyyneliä.

Sodassa kaatuneiden uhri ei ole ollut turha; ei heidän, eikä sodasta selviytyneiden aseveljiensä saavutuksia saisi koskaan unohtaa, vaikka nimet kivissä kuluvat ja muistot maatuvat. Sen sijaan toisin on rauhan aikana itsensä lopettaneiden uhrien kanssa. Itsemurha kertoo yleensä äärimmäisestä epätoivosta ja henkisen tasapainon romahduksesta. Moni surun murtama omainen kysyy itseltään, mitä olisi voinut tai pitänyt voida tehdä toisin, milloin kohtalokas kierre alkoi.

Toivoisin, että lopultakin voisimme yhtenä kansakuntana kohdata traumaattisen menneisyytemme ja hyväksyä sen surulliset seuraukset. Suuret ikäluokat kasvoivat ilman isää, ilman syliä ja ilman ymmärrystä muusta kunniasta kuin työn tekemisestä. Suurten ikäluokkien lapset, he ovat hapuilevia ja epävarmoja itsestään. Kansallinen itsetuntomme on ollut koetuksella koko sodan jälkeisen ajan, aina näihin päiviin saakka. Suomalaiset kaipaavat tietäen tai tietämättään todellista arvojohtajaa, sellaista kansallisen mielialan kohottajaa, joka johdattaisi meidät henkisesti samaan kuvaan muiden Euroopan maiden kansojen kanssa. Minä ainakin odotan Sauli Niinistön asettuvan seuraavissa presidentinvaaleissa Kokoomuksen ehdokkaaksi ja jatkavan saman eheyttävän sanoman kuuluttamista, millä hän herätti meistä monia nousemaan ylös ja astumaan esiin yhteiskunnallista vastuuta kantamaan.

Hyvää Itsenäisyyspäivää, ystävät!

Kunnia kansakunnalle, kunnia veteraaneillemme, kunnia sotasyyllisinä tuomituille sankareille, kunnia Lotille ja Sotilaspojille, kunnia vapaalle Isänmaallemme!

Heikki