Ikäviä ihmisiä, ilkeitä ajatuksia

Tiistaiaamu. Työhuone. Ympärillä vielä hiljaista.
Yöllä oli satanut kymmenen senttiä märkää lunta ja yhä lisää putoilee tasaisena verhona tummalta taivaalta. Mitenkähän ne osaa maahan, kun matka on niin pitkä ja pimeä?

Tulee mieleen vastikään kansaa kiihottanut lottohuuma, päävoiton todennäköisyys on samaa luokkaa kuin napata päivän aikana pellolle sataneesta lumesta se yksi oikea hiutale. Mitätön on mahdollisuus, ja minulla vielä sitäkin mitättömämpi, sillä en ole lotonnut yli kymmeneen vuoteen. Sen viimeisen vetoni tekaisin hurmahenkisesti heti kerralla kymmenen rastin riviksi, joka maksoi muistaakseni yli kuusisataa markkaa. Hirveä oli satsaukseni määrä, mutta lohduttauduin uskomalla perustellun lujasti voittamisen mahdollisuuksiini. Olin päättänyt kertaheitolla vaurastua lotossa! Jännitys kihelmöi kainaloissa, kun odotin arvontaa. Lauantai-illan huuma vaihtui viheliäiseksi viimaksi siinä vaiheessa, kun vertasin riviäni arvottuihin numeroihin. Kymmenen rastia, eikä yhtään oikein, ei edes yhtä lisänumeroa. En alkanut laskeskelemaan sattuman todennäköisyyttä, ei kai se kovin suuri olisi ollut sekään. Siihen loppui lottoaminen.

Eilen aamulla tekaisin Tieteen Kuvalehden laatiman älykkyystestin työpäätteelläni. Halusin raskaan aamupalaverin jälkeen hieman tuulettaa ahdistavia ajatuksiani, plarasin nettiä ja osuin kohta semmoisen tietämystestin kohdalle. Linkki löytyi Hesarin sivuilta. Testi käsitti muistaakseni kuusi eri osiota, oli kuvioiden hahmottamista ja muotopäättelyitä, oli muistamista ja keskittymistä vaativia tehtäviä, myös yleistietoa ja loogista ajattelua edellytettiin. Koko paketti vei noin tunnin verran. Lopputuloksena keräsin kiitettävästi 130 pistettä, vain yksi tikki enemmän ja olisin ollut kelvollinen Mensan jäseneksi. No, joo.

Viime viikolla oli Luonnonsuojeluliiton organisoima Kestävän kehityksen ilta Tetra-talossa Mäkelininkadulla. Olin nähdäkseni ainoana kokoomuslaisena paikalla matalassa kellaribunkkerissa pidetyssä tilaisuudessa, jossa vihreät ja vasemmisto muodostivat kuulijakunnan selvän enemmistön, keskustastakaan ei ollut kuin kolme. Sijoittauduin puolituttujen keskustalaisten kanssa kaukoviisaasti peräpenkkiin.

Pääpuhuja oli kaupunkitutkija Kaarin Taipale, joka oli lennätetty Helsingistä. Hänen alustuksen aiheena oli Kansainvälinen ilmastopolitiikka ja kaupunki. Kuulin puolituntisen esityksen aikana paljon uusia lyhenteitä, kuten ICLEI (Kestävän kehityksen kaupunkijärjestö, jossa myös Oulu on mukana), PPP (people-planet-prosperity), IPCC (hallitusten välinen tutkijapaneeli), COP (maakohtaiset päästövähennystavoiteneuvottelut), BRIC-maat (Brasilia, Venäjä, Intia, Kiina) ja niin edelleen, kaikkia en ehtinyt kirjata puheen aikana ylös, eikä takapaikkani mahdollistanut heijastetun tekstin selkeää hahmottamista. Valitettavasti, sillä aihe oli kovin polttava ja mielenkiintoinen, myös esiintyjä oli hyvä.

Kaarin Taipale peräänkuulutti meiltä nykyisiltä ja tulevilta kuntapäättäjiltä vastuuta maapallon ja lähiympäristön kannalta tarvittavista päätöksistä niin, että voimme jättää tuleville sukupolville elinkelpoisemman maailman elettäväksi. Isoin haaste on sovittaa yhteen taloudelliset, sosiaaliset ja ympäristölliset järjestelmät. Tähän haasteeseen liittyen nuo edellä mainitut lyhenteet pitävät sisällään monitasoista ja monimuotoista toimintaa yhteisen tahtotilan synnyttämiseksi. Taipale pisti oman toivonsa Barack Obaman ja Al Goren kautta parempaan suuntaan muuttuvaan läntiseen mahtimaahan Yhdysvaltoihin. Tähän asti EU on ollut terveemmän ilmastopolitiikan veturi, mutta Obama on jo luvannut USA:n ottavan meiltä itselleen tuon johtavan aseman.

Kokonaisuudessaan esitys oli aika lailla armoton tykitys. Yhteenvetona voisi todeta, että nyt olisi jo korkea aika hyväksyä tosiasiat ja laatia vähintäänkin teollistuneita maita yhteisesti sitova suunnitelma nähtävissä olevan ekokatastrofin torjumiseksi. Eniten ympäristöämme rasittavat asuminen, liikkuminen ja ruoka. Keinoja ympäristölähtöiseksi etenemiseksi olisivat Taipaleen mukaan mm. konkreetit säästöt ja hyödyt, siis ekolähtöiset veroporkkanat, liikennejärjestelyiden tehostaminen kokonaisuudessaan, sekä uusiutuvien energialähteiden mittavampi kehittäminen (aurinko, tuuli, vesi, biomassa). Varsinkin liikenteeseen voidaan vaikuttaa paikallisilla päätöksillä ja strategioilla. Globaalina ongelmana on edelleen kehitysmaiden energiansaannin turvaaminen tasavertaisesti kehittyneiden maiden kanssa. Kehittynytkään teknologia ei ratkaise vielä yhtään mitään, vasta päätökset ratkaisevat, niitä on uskallettava tehdä.

Puhe venyi parikymmentä minuuttia pitemmäksi, mitä agendaan oli merkitty ja siksipä tilaisuuden puheenjohtajana toiminut yhdistysihminen joutuikin pyytämään seuraavia esitelmöitsijöitä tiivistämään omia esityksiään, että aikataulussa pysyttäisiin. Toisena vaihtoehtona hän kysyi läsnäolijoilta valmiutta pidempään paikallaoloon, mutta se synnytti vastustusta ja huutelua, joten pitäydyttiin aikataulun tiivistyksessä.

Kohta koittikin eläköityneen oululaisen liikennesuunnittelijavirkamiehen puheenvuoro. Olin onnistunut pääsemään kohtuu hyviin viherfiiliksiin Taipaleen asiantuntevan esityksen aikana, mutta hataran pilvilinnani päälle painautui nyt harmaan miehen saarnan aiheuttama ahdistus ja virittäytynyt mielentilani romahti. Kuuntelin kummastuneena katkeranoloisen polkupyöräfundamentalistin säälimätöntä suunsoittoa. Esitys oli virkamiesmäisen lakoninen ja väritön, mutta ennen muuta se oli peittelemättömän ylimielinen ja erittäin vahvasti asenteellinen. Tämä tyylilaji tuntui uppoavan kuulijakunnan enemmistön tajuntaan. Puhujan tasaisin väliajoin nakkailemille naljailuille hymähdeltiin hyväksyvästi ja nyökyteltiin näyttävästi päitä. Yksityisautoilijat, nuo kaupunkimme perimmäiset perkeleet ja rikolliset ryökäleet, saivat osakseen lokaa ja nyrkinheristelyjä. Sen sijaan pyöräilevät, kävelevät ja linja-autoilevat kansalaiset kuulutettiin kunniaan. Messu alkoi muistuttaa uskonnollista ja äärikiihkomielistä kokousta. Flanellipaitaiset änkyräpoliitikot katselivat suuntaamme kuin haastaen meitä poloisia porvareita esiin rituaaliuhreina tuomittaviksi. Tuijotin uhallanikin heistä pahinta puusilmää tiukasti takaisin, enkä kääntänyt katsettani pois, ajattelin vain, että tule hakemaan, mennään yhdessä.

Älytöntä kerrassaan. Näihin lapsellisiin kunniakysymyksiinkö nämä meidän suomalaisten kansalliset hankkeet kuolevat ennen kuin ovat ehtineet edes syntyäkään. Sain jo vaalityöni aikana havaita, että olen hyökännyt väärille vesille ottaessani teemakseni ekoporvariuden. Lähellä oli, etten joutunut Rotuaarilla käsirysyyn juuri tuon samaisen puusilmän kanssa, kun hän pyrki puheilleni äkäisesti kuin tummaihoisen raiskaajan tavoittanut hakaristihaihattelija. Tyydyin tuolloin vain kysymään, että eikös se ole pikemminkin hyväksi, että ympäristöasiat herättävät huolta laajemminkin kuin vain yksioikoisten kettinginkantajien piirissä. Hänestä huokui vihaa vielä pitkälle perääni.

Olen ollut myyntimies yli neljännesvuosisadan. Olen myynyt monenlaisia tuotteita ja tiedän kokemusperäisesti mitä onnistuneen lopputuloksen eli kauppasopimuksen solmimiseksi tarvitaan. Kauppa on lopulta kahden ihmisen välinen sopimus, jossa sitoudutaan puolin ja toisin täyttämään sopimukseen sisällytetyt ehdot. Kauppa ei nykyjärjestelmässä perustu pakkoon tai vaihtoehdottomuuteen. Kauppa perustuu asiakkaan tarpeeseen ja kauppiaan kykyyn tyydyttää tarve. Samaa sääntöä sopisi mallintaa myös ympäristöaatteen levittämiseen, kyse on lopulta kahdenvälisestä sopimuksesta, jossa tuotteena on yhteinen tahtotila. Sellaista ei koskaan synny, mikäli kaupankäynnin välineinä ovat asiakasta loukkaavat keinot. Aatekauppa perustuu ihmisten tarpeeseen ja saarnamiesten kykyyn tyydyttää tarvetta. Ellei tarvetta tunnisteta, täytyy sitä synnyttää ja tukea markkinoinnilla, eli tässä tapauksessa tiedottamisella. Tiedottamisen täytyy tavoittaa kohderyhmä ja puhutella sitä, muutoin se jää torsoksi harrasteluksi, joka pahimmassa tapauksessa kääntyy itseään vastaan.

Ympäristö ei saa olla yhdenkään toimijan yksinoikeus - ympäristöasioiden on kosketeltava kollektiivisesti kaikkia. Jotta niin olisi, on asian oltava yhteinen yli aate- ja asennerajojen. Minun näkemykseni tässä asiassa on, että ihmisen mieli syttyy maisemasta ja jalostuu välittämiseksi lähimaisemassa. Havahtuminen ja välittäminen ovat ympäristöasioissa ensimmäiset askeleet, mitkä meidän pitää saada kansalaiset ottamaan. Lähimaisema on ihmisen mielenpeili, jos jokapäiväinen maisema on harmaan tukkoinen ja tyly, on sitä myös mieli, mutta mikäli maisema on avara ja elävä, niin on silloin mielikin vireä ja luova. Terve mieli tulee terveessä maisemassa.

Lopuksi voisin vielä kertoa ihmisen häpeilemättömästä itsekkyydestä, jollaista olen saanut havaita uusissa kuvioissani, ja valitettavasti myös omissa joukoissamme. Semmoista se on, aivan kuin jollakin äänten autuaaksitekemällä olisi kehossaan kovasti kutiava paikka, jota hän toivoisi muiden rapsuttavan, vaan ei itse muiden edessä ilkeä. Persoonapronomineistä se ihkaensimmäinen on ollut kovasti tyrkyllä kaikkein korkeimpiin johtajuuksiin tai vähintään mahdollisimman lähelle. Kirosanoin kirjavoitettuja kannatuspuheenvuoroja on pidetty itse itsensä puolesta, muiden pitäytyessä vaivautuneina hiljaa. Olen tosin kuullut suureksi lohdutuksekseni, että pahemmalla tolalla ovat toisten tiimien sisäiset setvittelyt. Liekö sitten valituksi tuleminen niin kerrassaan kivaa, ettei itse tehtävää enää osata punnita suhteessa omiin resursseihin, mene tiedä.

Riennän nyt eteenpäin kanssakäymisen käytävillä, haasteita riittää kaikkialla. Nyt ovat sellaiset ajat.

Kunnia kanssasi,
Heikki