17.5.2011

Tarina-aihio

Matkakokemuksia, aloitettu Kantturassa yöllä 9.5.2011

Valtuutettu asettautui puhujakorokkeelle, köhäisi lyhyesti nyrkkiinsä, suoristautui sitten täyteen mittaansa ja kohdisti katseensa saliin. Jostain syystä ja poikkeuksellisen äkkiä tavanomainen puheensorina lakkasi kokonaan. Valtuutetut hiljentyivät kuuntelemaan miestä, joka perin harvoin oli äänessä. En muistanut hänen aiemmin puhuneen, enkä suureksi ihmeekseni saanut palautettua mieleeni hänen nimeäänkään, vaikka kuinka yritin sitä tapailla. Puheenjohtaja oli kyllä maininnut nimen, mitä ilmeisimmin, mutta ohi se vain oli mennyt minulta.

`Arvoisa puheenjohtaja`, hän aloitti, `hyvät valtuutetut. Tällaisena hetkenä, kun olemme suorittamassa näin mittavankokoista päätöstä, lienee syytä ennen lopullista kannanmuodostamista hieman huolellisemmin huomioida hankkeen vakavaluonteiset ja pitkäkestoiset vaikutukset.`
Sali oli hiirenhiljaa. Valtuutetun katse kiersi kuulijoiden joukossa pistävänä, korostaen oivallisesti hänen puheensa painoarvoa. Mietin yhä pääni puhki hänen nimeään, mutten muistanut enää edes hänen puoluekantaansa.

Puhujapöntössä oleva mies oli pitkään vaiti, mutta hänen eloisat silmänsä välkkyivät vilkkaasti. Valtuutetut olivat keskittyneet kuulemaan ja katsomaan pelkästään häntä, tai ainakin minä olin keskittynyt. Jopa niin keskittynyt, etten kiinnittänyt muihin salissa olijoihin lainkaan huomiotani. Sitten ihmeellisen hiljaisuuden vallitessa koukisti hän oikean kätensä niin, että kämmen jäi osoittamaan vatsaan päin, pyöräytti siinä kättään kerran myötäpäivään ja samalla lausui rauhallisella, mutta ytimiin saakka tunkeutuvalla äänellä,

'Kun on nälkä, on syötävä.'
Sen jälkeen mies ojensi saman kätensä eteen suoraksi kohti valtuutettuja, käänsi kämmenensä alaspäin ja teki jälleen pyöräyttävän liikkeen myötäpäivään. Nyt hän sanoi,
'Kun on jano, on juotava'.
Niin sanottuaan hän nosti kiirehtimättä oikean kätensä otsalleen, kosketti sitä sormenpäillään ja puhui selkeästi ja kuuluvasti,
'Mutta kun on aika, on ajateltava.'
Olin näkevinäni puhujapöntön ympärillä jonkinlaisen leimahduksen ja vaistomaisesti kavahdin paikallani taaksepäin.

Siinä samassa tuo mies ilmestyi eteeni isompana kuin olin hänet hahmottanut, ja hohti merkillistä säteilevää kirkkautta ympärilleen. Hän vaikutti seisovan keskellä jotain omituista nestemäistä valoa. Jollain vaistonvaraisella tavalla olin osannut odottaa häntä saapuvaksi, enkä siksi juurikaan enää säikähtänyt tapahtunutta.

Olisin ainoastaan tahtonut kysyä, kuinka hän niin tavattoman nopeasti oli päässyt luokseni, ja mitä asiaa hänellä oli nimenomaan minulle, mutta tajusin hänen katseestaan, ettei minulla ollut aihetta huoleen, eikä syytä uteluihin. Toiset valtuutetut olivat kuin sumun peittäminä jossain etäämpänä. Edessäni oleva hahmo oli kaikki, mitä saatoin selvästi erottaa. Hän puhui pelkästään minulle ja hän puhui hiljaisella, mutta rohkaisevalla äänellä, jonka sävyssä ei ollut mitään haastavaa, käskevää tai pyytävää,

'Nouse nyt ja ota kiinni kädestäni, tule mukaani matkalle.'

Havaitsin nousevani, vaikken tietääkseni ollut tehnyt mitään päätöstä nousemisesta. Vilkaisin epäuskoisena jalkojani, jotka suoristuivat kohottamaan minut seisaalleen. Oikea käteni liukui kuin itsestään hänen käteensä. Koskettaessani häntä, tarttui minuunkin tuo valo ja tavaton kirkkaus. Jotenkin alitajunteisesti oletin saaneeni jonkun sairauskohtauksen ja luulin joko tekeväni kuolemaa tai herääväni sairaalassa viikon päästä. Mitään huolta en kuitenkaan tuntenut, koska tiesin näin kuuluvan tapahtua. Minulla ei ollut kerrassaan mitään hätää.

Astuimme käsi kädessä pari unenomaisen pitkää askelta ja pääsimme ulos valtuustosalin ovesta. Samassa häikäistyin valtavan kirkkaasta sinisestä hehkusta, jota oli kaikkialla suuressa aulassa, jonka kattoa, lattiaa tai seiniäkään en enää saattanut havaita. Olin keskellä sinistä kirkkautta. Sitä oli sivuillani, allani ja päälläni, edessä ja takana.

'Tässä on kaikki, katso`, hän sanoi ja jatkoi, ` koko kaikkeus, koko hetki ja koko yhteys. Tämä on kaikki; ja se, mitä näet, on sinussa.'

Enemmän tajusin hänen siirtävän ajatuksiaan minuun kuin olisin kuullut hänen puhuvan. Annoin katseeni kierrellä ympäriinsä tilassa, joka ei enää ollut kaupungintalon odotusaula, vaikka siihen olimme käsitykseni mukaan saapuneet. Kaikkialla kierteli alhaalta ylöspäin nousevia sädehtiviä kipinöitä. Niitä täytyi olla määrättömästi. Osa niistä oli pikkuruisia ja kieppui kohotessaan vinhaa vauhtia, kun taas osa oli suurempia ja ne leijailivat kevyesti ylöspäin mukaillen isompaa spiraalia, eikä niillä näyttänyt kohotessaan olevan mitään kiirettä.

'Tämä kaikki olet sinä ja tämä on minäsi. Olemme kaikki yhtä ja kaikkeuteen yhteydessä. Minä olen oppaasi.'

Hämmästyttävä kauneus ja päättymätön kirkkaus häikäisivät silmiäni. Tunsin itseni huolettomaksi ja tasapainoiseksi. Yhtäkkiä luokseni ilmestyi vuosia sitten kuolleen ystäväni hahmo, tai jokin vahva tuntemus hänen läsnäolostaan. En pystynyt kohdentamaan katsettani tarkaksi, mutta vaistomaisesti tervehdin häntä kädenheilautuksella, aivan kuin olisimme viimeksi eilen tavanneet. Tunsin kuvaamatonta riemuntunnetta saadessani jälleen kohdata hänet. Edesmennyt ystäväni hehkui ympärilleen violettia ja purppuraa, mutta siitä huolimatta aistin hänen pukeutuneen omiin tavanomaisiin asusteisiinsa. Hän oli oma luonteva itsensä, vastasi tervehdykseeni omalla äänellään ja viimeistään silloin tiedostin hänen olevan totta. Äkillinen ja voimakas tunnekuohu valtasi minut, enkä kyennyt estämään vesien valumista silmistäni. Niiskutin ja pyyhin silmiäni.

Olisin kernaasti kysynyt ystävältäni satoja asioita ja kertonut hänelle kaksi kertaa enemmän kaikesta hänen jälkeensä tapahtuneesta, mutta luulen onnistuneeni, ääni väristen, ainoastaan saattamaan hänelle tiedoksi sellaisen tyhjänpäiväisyyden, että uusien autojen rekisterinumerosarjoissa ollaan menossa kohti loppua, ja että kohta meidänkin täytyy ottaa Ruotsin mallin mukaisesti myös nolla-alkuiset numerosarjat käyttöön. Jotenkin tuon huolen jakaminen oli se kaikkein oleellisin tuominen todellisesta maailmastani, josta hän oli äkillisesti poistunut jo yli kymmenen vuotta aikaisemmin.

'Kyllä niitä numeroita riittää ilman nolliakin,'
olin kuulevani hänen vastaavan.

Ähkäisin ja yritin typeryyteni tähden tehdä kädelläni pahoittelevan eleen, mutta minkään järkevän toiminnan sijaan sain välitettyä hänelle tiedon siitä, että vain parisen vuotta sen jälkeen, kun hän oli kuollut, voitti Kalle Palander pujottelussa MM-kultaa. Lisäksi koin omituisella tavalla tärkeäksi kertoa hänelle, millä suksimerkillä Palander oli mestaruutensa laskenut, mutta suureksi harmikseni en saattanut sitä varmuudella muistaa, ja jätinkin sen arvailematta. Tajusin hänen hymyilevän minulle, mutta en edelleenkään voinut erottaa hänen kasvonpiirteitään. Vain hänen läsnäolonsa oli ehdottoman varmaa.

'Se olikin odotettavaa',
viestitti hän jäljittelemättömän lakoniseen tyyliinsä, ennen kuin hänen olemuksensa hävisi ja menetin yhteyden häneen.

Yritin tavoittaa häntä ympäriltäni, mutta turhaan. Hän oli mennyt saatuaan kuulla asioita, joilla ei käsittääkseni ollut hänelle mitään merkitystä tai edes hyötyä, ilosta puhumattakaan. Tunsin ala-arvoisen suoritukseni vuoksi hetkellistä mielipahaa.

Oppaani, joka oli yhä edelleen aivan selvästi se sama valtuustokollegani, joka joskus aikaisemmin jossain toisessa ulottuvuudessa oli mennyt puhujapönttöön ja pyöräyttänyt siellä kättään kahdesti myötäpäivään, osoitti nyt tuolla samalla, mutta kummallisen pitkäksi venähtäneellä kädellään eteenpäin. Hänen kätensä alle selveni samassa virtaavan veden kirkkaudessa kimalteleva pinta, ja kauniista virrasta kantautuva ihmeellisen soinnikas musiikki piirtyi tajuntaani. Vaistosin, että kaikki vesi oli minussa ja minä vedessä, eikä siinä ollut mitään kummallista.

'Minä olen elämä ja minä olen yhteys. Ojenna kätesi ja pidä minua, kosketa minua, kuten minä kosketan sinua.'
Vesi puhui minulle, tunsin puhetta, mutta en ääntä, sillä korviini kantautui vain tuota suurenmoisen suloista solinaa.

Levitin käteni ja ojensin sormeni suoriksi. Viileän virvoittava aistimus valtasi kaiken tajuntani, olin täydellisen voimakas ja energinen. Vedin sisääni raikasta ilmaa, jonka seassa tuhannet kieppuvat kipinät imeytyivät itseeni. Aistini pysyivät auki ja yhteys päällä,

`Vain kuiva on kuollut ja vedetön on eloton.`

Altani kiertyi esiin hohtavan valkoiseen väljään vaatteeseen verhoutunut vanha ihminen. En voi sanoa, oliko hän mies vai nainen, mutta ymmärsin, että suunnattoman vanha hän oli. Samoin kuin olin itse levittänyt sylini auki, avasi hänkin sylinsä minua vasten. Saatoin täydellisellä varmuudella aistia hänen tuoksuvan tuoreelle minttupergamentille. Tuoksu kertoi sen minulle, ja muuttui siinä samassa pulmusenpoikasen hentoiseksi tuoksuksi. Valkoinen vanhus asetti kätensä niin, että ne ulottuivat kiertymään ympärilleni kaksi kertaa, toinen kierros oli minun, toinen hänen. Hänen vasen kätensä oli rintani kohdalla ja oikea pääni tasolla. Omat käteni olivat luullakseni edelleen levitettyinä jossain kaukaisuudessa. Tunsin käsivarteni leijuvan keveinä, tunsin sormieni kasvaneen pitkiksi ja lisääntyneen kymmeniksi tai sadoiksi.

Näin nyt vanhuksella pitkän kimaltelevan parran, joka heilui kuin viiri hennossa kesätuulessa. Hän oli siis mies, vaikka en sittenkään voinut olla siitä aivan varma. Ainakaan sukupuolella ei ollut minulle mitään merkitystä, koska hän oli itse viisaus ja siksi todellisuudessa sukupuoleton.

'Kauan se on kestänyt, mutta kauaa se ei enää kestä.'
Lause tuntui niin itsestään selvältä. Totta kai! Niinhän se onkin. Viesti upposi tajuntaani ja sai minut hymyilemään hyväksyvästi ja nyökkäilemään innokkaasti. Kysyinkin vanhukselta, mistä nämä kaikki tiedot tulevat ja ilman viivettä hän vastasi minulle silmät kierteitä kieppuvista kipinöistä säkenöiden,

'Sana on sana, ja sana minussa on itse tieto.'

En tarvinnut, enkä olisi saattanut toivoakaan muuta vastausta. Eikä enää olisi voinut olla mitään sellaista tietoa, mitä olisin koskaan tarvinnut, sillä kaikki tarvitsemani tieto oli jo minussa, ja sanassa.
Tieto oli sanassa, sana tuon vanhuksen puheessa ja puhe virrassa. Kuinka yksinkertaista!
Olin pakahtua autuaaseen onnentunteeseen. Koin kasvua ja jonkinlaista kaikkivoipaisuutta. Vanhuksen hahmo hohkasi armollisuutta ja ikiaikaista tietoisuutta. Koin itseni etuoikeutetuksi saadessani ottaa vastaan hänen voimansa kosketuksen. Kuulin ja koin hänen puhuvan minulle näin sanoen,

`Tämä on sana,
Se on yksin ja oikein.
Sana on Hyvä,

Tämä on Toinen,
Se lupaa ja merkitsee.
Sana on Tahto.

Tämä on Kolmas,
Se on selvä ja aito.
Sana on Tarkoitus.

Tämä on Neljäs,
Se kantaa ja kestää.
Sana on Tosi.

Tämä on viides,
Eikä ole muita.
Sana on Kaikki.`

Intohimoni nostattaja, tuo valkopartainen henkiolento, jatkoi puhettaan painokkaasti kuin olisi lausunut viisaudesta kylläisiä sanojansa jossain suuressa ja kaikuvassa luolassa,

'Se on monta, jonka sinä vain kahtena käsität. Se on Sana, se yksin on minuutesi tosi ja elämäsi ohje.'

Niin sanoen hän syttyi niin voimakkaaseen valoon, että jouduin kääntämään pääni alas. Nostaessani uudelleen katseeni, oli hän kadonnut ympäriltäni. Itse tajusin olevani takaisin virrassa, joka oli minussa kaikkialla. Tunsin olevani yhteydessä kaikkeen, ja loppujen lopuksi vain itseeni. Se oli totuudellisuudessaan niin aidosti oikein ja myös ennen kokemattoman lohduttavaa.

Käännyin selälleni. Kiepsahdin kuperkeikkaa ympäri ja taas ympäri. Vailla fyysistä vaivannäköä ja omaa tahtoa ja kokonaan ilman pelkoa, kiidin suloisessa virrassa, joka säteili ja hehkui miljoonien kimmeltävien kipinöiden kieputuksena. Havaitsin oppaan rinnallani ja käännyin puhumaan hänelle, ja kysyin malttamattoman innokkaana,

'Mikä on tämä maailma?'

Hän katsoi minuun silmät kiiltäen, pyöräytti taas kättään rintansa edessä kerran, ojensi sitten kätensä suuntaani ja lausui,

'Jos on yksin, on yksin hyvä. Jos on täällä, on täällä hyvä. Mutta jos on sielustaan sokea, ei ympärillä ole mitään.'
Niin sanottuaan pyöräytti hän kättään siten, että saatoin nähdä hänen kämmenestään oman kuvani ja vielä hän sanoi,

'Elämä jatkuu, vesi liikkuu, mikä on sinun, on minunkin, eikä ole muuta tietoa. Minkä virta tietää, sitä ei ahne ymmärrä.'

Yhdessä humahtavassa hetkessä istuin taas paikallani valtuustosalissa. Äskeinen oppaani, valtuutettu kollegani, oli juuri päättämässä puhettaan todeten,
'Tämän tarkemmin en sitä voi osoittaa, enkä tahtoa sanoa. Kiitän teitä kaikkia läsnä olevasta kuuntelustanne. Toivon asialleni ymmärrystä ja odotan teiltä kaikilta vastuullisuutta.'

Sitten hän palasi omalle paikalleen, aivan tyynenä ja kuin mitään ei ikinä olisi tapahtunut. Enkä vieläkään voinut muistaa hänen nimeään. Käännyin katsomaan miestä. Mutta kun yritin kohdistaa katsettani mieheen häntä tarkkaillakseni ja tutkiakseni, istuikin paikalla, jossa hänen olisi pitänyt istua, eräs hyvin tuntemani naisvaltuutettu, joka ei tässä kokouksessa ollut käyttänyt yhtään puheenvuoroa. Miestä ei näkynyt sillä suunnalla, eikä muuallakaan. Huomasin hänen kadonneen paikalta, johon hän oli korokkeelta laskeuduttuaan istuutunut.

Vilkaisin hämilläni ympärilleni. Saatoin jälleen nähdä toisten valtuutettujen hahmot kasvonpiirteineen. Puheenjohtaja myönsi seuraavan puheenvuoron ja kokous jatkui ilman, että mikään olisi viestinyt mistään välikohtauksesta. Muut jäivät jatkamaan kokousta, minä sen sijaan poistuin etsimään mystisesti kadonnutta miestä. Kävelin naisvaltuutetun luokse ja kysyin häneltä kiihkoisasti kuiskaten, oliko hän havainnut mystistä miestä. Nainen katsoi minua kummeksuen ja puisteli päätään kuin halutakseen häätää minut pois luotaan. Lähdin ympärilleni vilkuillen ulos salista. Poistuin samasta ovesta, joka aiemmin avautuessaan oli sykkinyt sinisen sävyjä ja mittaamattomuutta. Nyt odotusaula aukeni arkisen värittömänä tilana, jonka seiniä koristi ainoastaan jokunen mitäänsanomaton maalaus.

Turhaan kiirehdin opasmiestä jäljestämään, sillä hänestä ei näkynyt merkkiäkään, ei yhtään missään. Jatkoin hämmennyksissäni autolleni ja ajoin paksussa mielensumussa kotiin. Tunsin itseni hirvittävän väsyneeksi ja nukahdin päiväpeitteelle ennen kuin ehdin ottaa sukkia jaloistani.

Herätessäni yksitoista tuntia myöhemmin oli levottomuus yhä läsnä.


Kaupunginkirjaston lukusalissa oli hiljaista, kuten sopi odottaakin. Vapaan arkipäivän kunniaksi olin kuluttamassa aikaani kirjaston seesteisessä ja sopivan kulturellissa ilmapiirissä. Olin syventynyt lukemaan Oulun Lyseon satavuotishistoriikkia vuodelta 1974. Olin aiheeseen uppoutunut ja siitä erinomaisen innostunut. Kiinnitin erityistä huomiotani Lyseossa 1890-luvulla kouluaan käyneisiin poikaoppilaisiin, tyttöjähän koulussa ei vielä noihin aikoihin suvaittu. Jotain poikkeuksellisen huomionarvoista tuossa porukassa oli. Engelin piirtämässä kivisessä koulurakennuksessa; luonteeltaan ankaran, maailmankatsomukseltaan fennomaanisen ja vakaumukseltaan kiihkouskovaisen rehtori Rosendalin johdolla kävi kouluaan muiden muassa kaksi tulevaa Tasavallan Presidenttiä, ainakin kaksi pääministeriä, useita muita ministereitä, kolme Eduskunnan puhemiestä sekä joitakin kenraaleja, kirjailijoita, poliisipäälliköitä ja monia muita kahdenkymmenen vuoden päästä itsenäistyvän valtakuntamme valiomiehiä. Mikä merkittävä poikajoukko!

Yhtäkkiä sieraimiini leijui kirjaston kultivoituneeseen ympäristöön huonosti sopivaa hajua, joka oli kasvanut vastenmieliseksi löyhkäseokseksi, muodostuen ainakin vanhasta viinasta, kivisistä kaduista ja pitkäaikaisesta pesemättömyydestä. Käännyin katsomaan ovelle. Siellä seisoi ryhti lysähtäneenä keski-ikänsä jo vuosia sitten sivuuttanut mies. Hänen koko olemuksensa vaikutti maailmaan unohdetulta yli-ikäiseltä puskaveteraanilta. Laitapuolenkulkijan kädestä roikkui kulahtanut muovikassi, jossa sisällä oli vähän jotain, joka ei hahmottunut miksikään selväksi muodoksi, mutta arvelin, että päihdeaineitahan siellä tietysti täytyi olla. Miehen silmät häilyivät sameina ahavoituneiden poskipäiden päällä. Etäisyyttä välillämme oli muutama metri. Tuhahdin aavistuksen verran mielenosoituksellisesti ja palasin juhlavuosikirjan pariin.

Kuulin, kuinka kaveri lähti ovensuusta liikkeelle. Pidin katseeni kirjassa, mutta tarkkailin lähestyvää miestä kaikki aistit valppaina. Haju voimistui ärsyttävän inhottavaksi, kun hän lähti kiertämään pöydän ympäri. Ukko pysähtyi vastapäätä minua.

´Päivää.´

Nostin pääni, viritin naamalleni epäystävällisen ja häirityksi tulleen, ynseän akateemisen vallanpitäjän ilmeen. Kohtasin kulkijan katseen säteillen häneen kiukkua ja negatiivista varausta, ärähdin jonkinlaisen vastauksen tervehdykseen. Epäystävällisen itsetietoinen ilmeeni ei ollut tehnyt miekkoseen mitään vaikutusta. Silmissään se sama kalvoksi syöpynyt sumeus, mikä hänellä oli ollut jo ovella, vaimensi hän kaiken kipunointini ja sapekkaan salamointini. Kohtaamisessamme koitti tunnustelevan hiljaisuuden vaihe. Tilanne oli kiusallinen. Katsoin korostetun sivistyneesti kelloani aivan kuin olisin hakenut näyttävästä eleestä tilaani varjelevaa turvaa. Viisarit osoittivat vartin yli kaksi. Ei mitään vaikutusta. Mies tuijotti minua provokatiivisen välinpitämättömästi ja minä häntä kärsimättömästi ja haastavasti takaisin. Lopulta hän rikkoi puhumattomuuden muurin.

´Minä tunnen sinut ja minulla on sinulle kerrottavaa.`

Voi taivahan vallat! ajattelin ja pohdin ratkaisuvaihtoehtojani. Olisin voinut nousta ja lähteä toisaalle jatkamaan perehtymistäni mainioon kirjaan tai pysyä uppiniskaisesti noteeraamatta pultsaria, kunnes hän ymmärtäisi poistua paikalta, tai olisin voinut mennä ja raportoida hänen minulle aiheuttamasta häiriöstä henkilökunnalle ja pyytää heitä häätämään äijänkuvatus takaisin kadulle. Mutta en tehnyt mitään, jäin hämmästyksestä hiljaisena odottamaan, mitä kerrottavaa miehellä olisi minulle.

´Saanko istua?´ hän kysyi ja otti tuolin alleen ilman, että olisi odottanut vastaustani. Istuuduttuaan hän jatkoi ikävuosien ja viinan käheäksi polttamalla äänellään,

´Sinä olet yksi tuomari. Olen etsinyt sinua pitkään. Lopultakin me kohtaamme.´
Tämä on älytöntä, voi helvetti! ei riittänyt, että puliukon löyhkä kirveli silmissäni, vaan vielä olisi kestettävä kuunnella hänen hullun mielensä keksimiä typeryyksiäkin. Olin juuri aikeissa antaa hänelle täyslaidallisen näkemyksiäni siitä, mitä ajattelen hänestä ja hänen kaltaisistaan yhteiskunnan loisista, kun hän kohotti kättään kuin olisi arvannut ajatukseni.

´Anna minä puhun, tuomari, sillä olen elänyt pitkän ja rikkaan elämäni vapaana geomailerina. Sinä pidät minua juoppona ja siksi tuomitset minut tyhmäksi. Siinä tuomitset väärin, tuomari. Unohda asenteesi, koska minä en ole tyhmä. Olen työni tehnyt ja palkkani ansainnut, en ole koskaan loukannut ketään, enkä kadu tekemiäni valintoja. En ole menneisyydelleni katkera, enkä ole koskaan kadehtinut ketään.´

Hän yski nuhruiseen hansikkaaseen verhottuun nyrkkiinsä ja veti vingahdellen henkeä. Olin yllättynyt hänen selväpäisyydestään, koska hänen olemuksensa viestitti myös henkisestä köyhyydestä. Saatoin nähdä hänen silmiensä kostuneen. Hän oli laskenut katseensa pöytään, mutta sitä hän ei mahtanut tarkastella, vaan tapaili katseellaan jotain, joka oli kaukana pöydän edustaman hetken takana. Minun näkökyvylleni läpinäkymätön pöydänkansi erotti symbolisesti tuon yhteisen hetkemme hänen henkilökohtaisesta historiastaan. Hän katsoi kannen läpi mennyttä aikaa, minä en siihen tietenkään pystynyt. Kiinnostuin kuitenkin kuulemaan, mitä oli pöytälevyn takana eli mitä asiaa tällaisella miehellä olisi minulle kerrottavanaan. Vanhus ryhdisti hieman selkäänsä, sutaisi pöydänkantta kuin pyyhkäisten siitä näkymättömiä roskia ja palasi kähisemään lisää asiaansa,

´Minusta tuli värisokea vuosituhannen vaihteessa. Edellisiltana olin kuullut ainoan poikani kuolleen ja seuraavana aamuna olin surrut silmistäni värit. Kadotin iloni ja kykyni nähdä maailmassa mitään kauneutta, ja sitten aloin juoda. Pojan menettäminen ja sitä seurannut täydellinen värisokeus kadottivat elämäniloni, mutta en katkeroitunut. Värisokeuteni on muistuttanut minua kirouksen lailla maailman mustavalkoisuudesta ja rajoittanut mahdollisuuteni onneen. Mutta jos olenkin juonut, olen vain elämääni varten niin tehnyt, sillä olen aina ajoittain ja hyvässä humalassa saanut värit takaisin katseeseeni.´

Miehen katse haki minusta tuomaria, mutta en lähtenyt häntä tuomitsemaan. Niinpä hän lysähti rennoksi ja jatkoi huokaisten tarinaansa,

´Vaikka olenkin rahaton pummi ja alkoholisti, en ole menettänyt muuta kuin poikani ja värien näkemisen kykyni. Rahoista tai muusta kadonneesta omaisuudestani en piittaa paskaakaan. En minä tahdo päästä elämässäni eteenpäin, vaan taaksepäin! Se mikä on nyt, se minulle riittää, koska kuolemanoikeus koskee kaikkia. Aina olen jostain saanut pummatuksi jonkun lantin elääkseni. Asun tilapäisesti missä milloinkin, syönyt olen, mitä muilta on yli jäänyt. Vähät rahani käytän juomiseen. Sen sijaan aikaani kulutan ajattelemiseen.´

Aavistin ukon epäilevän minun pitävän häntä hulluna. Annoin hänen tutkiskella aavistuksiaan rauhassa kasvoiltani. Hullu tai ei, mielenkiintoista oli kuulla puliukon puhuvan näin filosofisia juttuja. Olin hiljaa ja pidin ilmeeni eleettömänä. Yskäkohtaus vavisutti miestä rajusti. Hän hieroi silmiään likaiseen takinhihaansa, pyyhkäisi myös nenäänsä ja jatkoi,.

´Katsos, tuomari. Tapasin jokin aika sitten unessani erään oudon miehen, joka käski minua etsimään sinut käsiini. Eikä jäänyt muita vaihtoehtoja, vaikka yritin unohtaa koko jutun. Sama mies ilmestyi uniini, kunnes olin mielessäni luvannut suorittaa tehtävän. Tunnistin sinut vaalimainosten kuvista ja odotin sopivaa tilaisuutta tavataksemme rauhassa ja kahden kesken. Kuten hyvin näet, olen jo vanha ja heikkokuntoinen mies. Ehkäpä myös elän sellaista itsetuhoista elämää, joka ei sopisi ikäiselleni, eikä kenellekään. En ole rikollinen, enkä ole ollut kiusaksi kenellekään, mutta olen tyytynyt olemaan tällainen tyhjänpäiväisyys. Mutta siitä huolimatta pyydän sinulta nyt ja tässä, ota minut vakavasti. Minun on välitettävä sinulle eräs viesti, joka on niin totta kuin minä tässä. Kuuntele se, jotta saan itselleni rauhan, ja että voisin sitten kadota ja jatkaa matkaani.´

Nyökkäsin vakavana. Hän vastasi samalla lailla nyökäten. Katsoimme toisiamme silmiin. Tavoitin hänestä melankoliaa ja väsyä.

´Vahvista ihmisten mieltä, minun käskettiin siinä unessa kertoa sinulle. Vahvista ihmisten mieltä´, hän sanoi vielä toistamiseen ja kurottautui sen sanottuaan koskettamaan otsaani sormenpäillään. Sitten hän nojautui taaksepäin tuolissaan ja kysyi,

´Olisiko sinulla jokunen kolikko antaa korvaukseksi työläästä tehtävästäni. En millään olisi viitsinyt sinua jäljestää, mutta en saanut muutoin rauhaa. Nyt tehtäväni suoritettua tunnen sisäistä levollisuutta, koska saan taas palata elämääni ilman painostavia unia ja omantunnon pistoksia.´

Poimin taskustani siellä olevat kolikot, joita oli muutaman euron edestä. Vanhuksen silmiin syttyi veitikkamaista virnettä. Naurahtaen hän kähisi,

´Voisinpa yhden riimin lukea sinulle opastukseksi, sillä olethan sinäkin merkittävä päätöksentekijä vähävaloisessa kaupungissamme. Kas niin,´ hän sanoi ja nousi ylös tuoliltaan. Sitten hän rykäisi kurkkunsa selväksi ja nosti juhlallisen teatraalisesti kätensä runolliseen ojennukseen,

´Harmaa pää, mut sielu synkkä, mieli musta; viisaus sitten? vain vaikeaa kirjoitusta.
Missä onkaan herkkyys, aitous, innon palo; puuttuu nöyryys, siis mustien mielten valo.´

Niin lausuttuaan hän kähisi hanskassa olevaan nyrkkiinsä yskänpuuskan sekoittamaa naurua. Palauduttuaan takaisin tasapainoon hän selitti riimiensä taustaa lyhyesti, mutta vailla tulkinnanvaraisuutta,

´En osaa kunnioittaa, enkä arvostaa kaltaisianne. Politiikka on vallanhimoisten ja itsekkäiden ihmisten harrastamaa elitististä ilkamointia tavallisten kansalaisten kustannuksella. Niin minä ajattelen. Jää sinä kuitenkin rauhaan itsesi ja valintojesi kanssa. Minä menen nyt. Ja pyydän anteeksi aiheuttamaani häiriötä. Hyvästi sitten.´

Hän otti risaisen hanskan kädestään ja ojensi sinimustan kouransa pöydän yli. Vavahdin nähdessäni vastenmielisen värisen käden. Tartuin siihen kuitenkin.

Kosketus oli kylmä ja kuiva, kuin kuollut. Näin miehen ryppyisistä silmäkulmista puristuvan kyyneleitä. Vaikka luinen käsi oli mustunut ja kalmankolea, oli sen puristus kohtuullisen tiukka.

´Hyvästi sitten´, sanoin jotain sanoakseni. Mies nyökkäsi jäykästi.

Seurasin, kuinka hän taakseen katsomatta laahusti ulos huoneesta. Kuulin askelten äänten häviävän sulkeutuvan oven taakse. Vedin syvään henkeä ja tunnustelin mielessäni miehen tuomaa viestiä.

Vahvista ihmisten mieltä. Olipa melkoinen tarina! Puhalsin ilmaa ulos pitkään ja hartaasti. Suljin Lyseon juhlakirjan ja aloin tehdä lähtöä.

****

Kadunvarteen oli kerääntynyt kymmenkunta ihmistä. He olivat muodostaneet kehän ja katsoivat hiljaisina sen keskelle maahan. En malttanut ohi kulkiessani olla vilkaisematta, mitä he siinä niin tiiviisti katsoivat.

Asfaltilla makasi nukkavieru mies kasvot katuun päin. Tunnistin miehen vaatteista, jotka värähtelivät tuulessa. Muutoin mies oli liikkumatta. Katsahdin lähinnä olevaa kaveria kysyvästi.

´Kuollut´, hän sanoi.