Kohti kiilan kärkeä (novelli)

Annoin periksi vain muutamia aikoja aiemmin, tai kenties ikuisuuksia sitten. Aika on käynyt merkityksettömäksi. Tämä kesä oli ollut kuihtumista jo keväästä alkaen.


Muistan uskoneeni ihmeisiin ja olin myös odottanut niitä osakseni rientäessäni paraatimarssia elämässäni eteenpäin riemukkaalla ja loisteliaalla voittojen tiellä. Vilpittömän ja hyvään uskovan sisäisen lapseni ei ole koskaan ollut tarve kasvaa aikuiseksi. Salaisesti olen aina tuntenut mieltäni kohottavaa ylpeyttä siitä, ettei kyynisyys ole kiusannut sisimpääni ja siitä, että olen osannut unohtaa ja antaa anteeksi. Salaisuuteni säilyttämisen tähden olen vailla omaa tahtoa puskeutunut syvemmälle kohti kohtalonkiilan läpikäymätöntä kärkeä. Seinät sivuillani ovat lähentyneet toisiaan ja kasvaneet korkeammiksi, enkä enää kurkottamallaankaan saata nähdä niiden taakse, saatikka paeta niiden ylitse vapauteen. Käsitin tien ennen pitkää tukehduttavan minut, mutta luulin sittenkin pelastuvani ihmeen avulla.

Näin olin elänyt ja toivonut. Tarkkailin ympäristöäni ihmeiden ilmestymisen varalta. Etsin kaikkialta merkkejä ja tulkitsin niistä rohkaisevia merkityksiä. Ihme saattoi osoittaa tulemisensa milloin ja missä tahansa. Käyttäydyin viileästi, olin tietoisen passiivinen ihmeiden odottaja. Yritin välinpitämättömyydelläni hämätä hyviä ystäviäni sekä myös itseään ihmeentuojaa, vaikka tosiasiassa olinkin petomaisen valppaana koko ajan.

Mitään ihmeellisen hyvää ei kuitenkaan koskaan tapahtunut, vain pettymyksiä toistensa perään. Masennus alkoi asettautua olemukseeni, kävin epätoivoiseksi ja pyysin henkeviksi tiedetyiltä ihmisiltä apua ahdinkooni. Mutta heidän uutterasti tuputtamista teorioista sain ainoastaan kehitettyä uusia, hetken ajan mielikuvitustani kiihottaneita ajatuksia kohdalleni pian koittavista ihmeistä. Kaikki toivo kaikui tyhjänä tynnyrinä yhtä tyhjänpäiväistä kuminaa. Mitään ihmeitä ei ikinä tapahtunut, mikään merkitys ei pitänyt yhtä ennustusten kanssa. Joku viisaaksi henkistynyt tosin osasi sopivassa valossa nähdä senkin joksikin lupaavaksi ihmemerkiksi, mutta en minä silloin enää.

Syksyn koleat tuulet alkoivat puhaltaa kirjavan kellertäviä lehtiä puista. Väsymys valtasi olemustani, epäusko kalvoi elämäni perustuksia. Aloin epäillä hyvää ja ottaa etäisyyttä ihmeellisyyksiä ennustaviin ihmisiin, heidän tarjoamiin näkemyksiin, selityksiin ja laihoihin lupauksin. Koko tämä pitkä ja musta syksy on ollut sisäisesti rauhatonta; unettomat yöt ja uneliaat päivät ovat toistuneet yhtä usvaisen hämäränä sisimpäni tuskana.

Elämä itse, sellaisena uskon- ja toivonkappaleena kuin sen oletin ja tahdoin kohdallani tapahtuvan, on saanut kärsiä mahdollisesti korjaamattoman kolauksen. Olen joutunut kyseenalaistamaan salaisuuteni ainutkertaisen voiman ja tarkoituksen. Vihaan teeskentelyä, mutta lapsenuskossani olen pettänyt itseäni, olen rikkonut salaisuuttani kohtaan. Vihaan ahdaskatseisuutta, mutta kasvavassa katkeruudessani hyväksyn sen ohjaamaan valintojani. Vihaan apaattisuutta, aikaansaamattomuutta ja eristäytymistä, mutta hiljaisuudessa löydän itseni noiden taantumuksellisten käsitteiden otteesta.

Milloin ilottomuudesta kasvoi mieltäni hallitseva ominaisuus, milloin vierasta kätellessäni lakkasin katsomasta häntä kysyvästi silmiin, milloin aloin korostaa luonnollisia asioita luonnottomuuksilla? Salaisuuteni on yhä sisälläni tallessa ja piilossa, mutta henkihieveriin häpäistynä. Mitä tapahtuu sitten, kun lapsi sisälläni lakkaa uskomasta hyvän valtaan minussa ja muissa ihmisissä? Mitä millään on merkitystä, ellei mikään maailmassa ole ensinnä hyvää? Voi Luojani! Mitä millään on merkitystä, ellei mikään maailmassa ole ensinnä hyvää?? Anna anteeksi, lapseni, sisäinen salaisuuteni. Anna anteeksi.



Maailman pahuutta poistava ratkaisu ei ole ikiaikaisissa kirjaviisauksissa tai teoriaopeissa, eikä niiden tuhansissa tulkinnoissa. Ratkaisu ei ole kansanjoukkojen kokemuksissa tai kertomuksissa, eikä niiden saarnaajissa. Ratkaisu ei ole ihme, eikä ratkaisu löydy yrityksestä ihmeen merkityksen oivaltamiseksi. Ratkaisu on paljas, paljain kaikista, pinnan alla pintaa vailla. Ratkaisu on salaisuus; se on se hyvä, mikä minussa on ollut alussa.

Ja silti yhä kiellän itseäni pysähtymästä, kääntymästä ja palaamasta, eli tunnustamasta ja noudattamasta yhtä ja ainoaa totuudentietä. Kohtalokas kiila kävi kapeammaksi. Eteneminen ahtaudessa muuttui epämukavammaksi metri metriltä.



Tämä uni on vaivannut minua. Se on juoksultaan kuin kuumeisen kokemaa horrosta. Kaukainen kiilankärki kutsuu ihmisiä luokseen kiehtovana kuin seireenin soitto. Maailma käskee olla kysymättä, aika koskaan pysähtymättä. Kiilan kärki on pitkä ja terävä. Se loistaa kaukaisuudessa timantin lailla, mutta sen saavuttaminen ehjänä on mahdotonta. Siitä huolimatta annan itseni tunkeutua joukon puristuksessa syvemmäksi ahdinkoon.

Ulospääsy vaatisi pysähtymistä, kääntymistä ja takaisin palaamista. Palaaminen edellyttäisi havahtumista, ymmärrystä ja valtavaa tahdonlujuutta. Molemmilla puolillani liikkuu hahmoja. Osa menee ohitseni, osan minä ohitan. Suunta kaikilla on yhteinen ja katseissa sama pakkomielinen kiihko päästä kiilan kärkeen.

Olen tahdoton ja kelvoton. Tunnen kipuna oman surkeuteni ja itsesäälini. En ansaitse ihmettä, eikä ansaitse kukaan, joka sokeasti kulkee sekä kohti saavuttamatonta että kohti katoamistaan. Etenemiseni on hapuilevaa, väkijoukot ohjaavat kulkuani ja antaudun heidän vietäväksi. Tulee se vaihe, kun kysyn itseltäni, minkä vuoksi tungen itseni tähän umpikujaan, minkä hyväksi uhraan itseni ja mikä palkinto minua kiilankärjessä odottaa.

Tajuan hiljentäneeni vauhtia, mutta mitä se merkitsee tässä kaaoksessa ja tungoksessa, sillä etenenhän koko ajan. Mitä sitten, kun olen kauttaaltaan pusertautunut kiinni seiniin, mitä sitten? Ehkäpä sitten viimein oivallan elämästäni jotain tärkeää, mutta jälleen, mitä sitten? Tuska kasvaa sisälläni. Mitä sitten, kun on liian myöhäistä ja elämäni on lopulta kaiken tunkeutumisen jälkeen puristunut lihamassaksi armottomien seinien väliin, enkä enää pysty omin avuin liikkumaan ja palaaminenkin on käynyt mahdottomaksi. Miksi annan itseni kulkeutua joukon mukana kohti kaiken loppua? Puhkean lohduttomaan itkuun olettaessani, ettei minulla olisi vaihtoehtoja. Yhdelläkään ei ole vaihtoehtoja.

Äkkiä huomaan edessä jotain poikkeavaa. Joku vaaleisiin riepuihin pukeutunut ihmishahmo seisoo liikahtamatta paikoillaan. Ohitse pyrkivät ihmiset kiertävät hänet molemmilta puolilta ja samalla häntä moititaan suureen ääneen liikkeen estämisestä. Tilaa hänen sivuillaan ei todellakaan ole enää paljoa. Hän on kääntynyt ympäri ja kohtaa tulijat katseellaan. Suuntaan kulkuni häntä kohden. Katseittemme kohdatessa aistin hänestä välittömyyttä, luotettavuutta ja uskottavuutta. Koen saavani noista silmistä itseeni uudenlaista rohkaisua. Näen niissä kaipaamiani vastauksia sellaisiin kysymyksiin, joita en ole elämäni aikana osannut kysyä. Pysäytän liikkeeni hänen eteensä, vaikka maailma ympärilläni protestoi ja vaatii armottomasti minua jatkamaan. Selkääni kohdistuva paine puskee minua eteenpäin kohti kaiken kadottavaa päämäärää, mutta vaivalloisin ponnistuksin onnistun pysymään paikoillani.

Ehkä olen tavannut hänet aiemmin, hän vaikuttaa tutulta. Yrityksestäni huolimatta en saata muistaa, kuka hän on, mikä hänen nimensä on, tai edes sitä, onko hän mies vai nainen. En ehdi, enkä saata puhutella häntä, koska ääneni ei kanna metriäkään kamalan kakofonian ja ryntäilyn vallitessa kaikkialla ympärillämme. Hän nyökkää minulle rauhallisenoloisena, vaikka hänen luisevat kätensä ovat verinaarmuille raavittu ja hänen naamansa on rikki lyöty. Kun hän uudelleen kohtaa katseeni, on hänen silmissään minulle tarkoitettu syy palata takaisin.

Pakotan itseni kääntymään takaisin. Ojennan käteni taakse ja tartun häneen lujasti. Hänen voimansa vaikuttavat vähäisiltä, mutta tunnen hänen haavoista kipeän käsivartensa sykkivän elämää.

Lähdemme vaivalloisesti palaamaan takaisin. Meteli ympärillämme kiihtyy. Vastaantulevien ihmisten paine tekee etenemisemme vaikeaksi. Ihmisten katseissa on mielipuolista kiihkoa, mutta myös vihaa ja syytöstä meitä kohtaan. Kasvoihini osuu jotain kovaa, ehkä se on nyrkki tai kyynärpää. Heti perään poskeeni läimäistään ja joku sylkäisee silmilleni. Erite kirvelee ja hieron sitä pois. Samassa palleaani isketään lujaa. Lyyhistyn ähkäisten polvilleni, mutta en sittenkään päästä irti hänestä, joka on oleva syy palaamiseeni. Huudan henkeni hädässä itselleni: ”olen oikeassa, olen oikeassa, minä palaan takaisin!”, ja tunnen kuinka lämmin virta sisälläni vahvistaa näkemykseni.

Pääsen jaloilleni ja jatkamme palaamistamme päämäärätietoisesti ja kaikista vastustuksista sisuuntuneina. Tunnen nenästä paksuna vuotavan veren kostuttavan huuliani. Mumisen itsekseni tekeväni oikein ja olevani oikeutettu palaamaan.

Vastaantuleva ihmismassa kavahtaa rujoa olemustani ja väistää nyt suosiolla syrjään edestäni. Saatan kuulla takaani herjaavia huutoja ja näen sivuillani heristeleviä nyrkkejä, mutta enää meihin ei kajota. Vaikka pääsemme pois pahimmasta tungoksesta, en kuitenkaan tahdo pysähtyä. En, ennen kuin näkisin jälleen reunusten ylitse vapauteen, sisimpäni salaisuuteen.

Yhtäkkiä olen ulkona vapaudessa paluumatkakumppanini kanssa. Hän, kuten minäkin, olemme voipuneita raskaasta valtavirran vastaisesta matkasta. Istumme nuotion ääreen. Lämpö elvyttää voimiani ja käännyn katsomaan häneen. Hämmästyn suuresti, koska vieressäni istuu pieni lapsi. Lapsen silmissä on vanhan ihmisen viisautta. Hän sanoo, ”minne harha ihmistä ohjaa, sinne vain henki löytää. Minä palaan myöhemmin takaisin” ja niin hän katoaa pois ja uni päättyy.



Viime yö oli kai jo kolmas tätä samaa sarjaa. Kokemus on ollut joka kerta mieleenpainuvan voimakas ja todellinen. Herätessäni takaisin todellisuuteen ovat vaivoinani samat ylikäymättömät haasteet: varattomuus, rakkaudettomuus ja toivottomuus. Tänä aamuna, näiden kroonisluontoisempien kiusojen lisäksi, pitkän sairauden ahdistama hengitykseni valitti vaikeuksiaan vinkumalla sisään ulos.

Olenko minä tätä merkityksettömyyttä? Onko tämä totta? Mitä olisi tehtävä toisin niin, että toisenlainen totuus saisi vallan elämässäni?



Eilen kävin kirjastossa. Hakeuduin torille antavan suuren ikkunan ääreen ja istuin lukemaan ajankohtaista paperiarkkinivaskaa. Jossain vaiheessa hyllyjen välistä käveli esiin vaatimattoman arkisesti pukeutunut keski-ikäinen nainen. Kohotin katseeni papereista kohdatakseni hänet. Saimme pienen hetken kestävän kontaktin toisiimme. Nyökkäsin kohteliaasti ja yritin virittää kasvoilleni hienoista hymyntapaista. Hänen olemuksessaan oli selittävää anteeksipyyntöä, pahoittelua ja noloutta. Rintaansa vasten hän puristi jotain kirjaa kuin suojatakseen itseään. Nainen liukui takaisin hyllyjen väliin yhtä hiljaa ja vähäeleisesti kuin oli sieltä tullutkin. Kohtaus oli ohitse. Olisiko hän saattanut olla se uneni ihminen, joka olisi käännyttänyt minut takaisin vapauteen?

Jäin pohtimaan hänen anteeksipyytävää olemustaan. Tällaisiako me olemme ihmiset toisillemme, avuttoman arkoja ja epävarmoja, alati valmiita pakenemaan pois yllättävistä ja kiusallisista tilanteista. Mietin, olisinko hänen sijassaan toiminut samoin. Aivan varmasti.