Tämä hetki tammikuussa

Kas, on vastamäki, kuin myös myötämäki,
mä yksin seison, katselen rintehellä,
Liikkumatta, painoa lienee liikaaki,
takana, tiedän, on aikaa ihmetellä.

Odotan, miksei jo huoleni katoa,
nyt kummanko matkan tuokaan tulevaisuus,
Mieli, se ruokkii epäonnen satoa,
mutta, sen tiedän, on toinenkin tilaisuus.

Järkeni vaisu, se ei osaa, ei auta,
myöskään kun ei ennen tohdittu kysyä,
Pelottomuutta ei nyt mikään palauta,
leijuin, enkä maassa malttanut pysyä.

Kysynkin nyt, mitä tahdon, mihin tyydyn,
mistä lie koituu kunniaa lapsilleni,
Vaan yhä näin jos jään, kurjuuteeni ryydyn,
mitä tahdon, ellen pohjaa juurilleni.

Jos vaikka mä oonkin jo moneen ryhtynyt,
yhtä vailla täällä vaeltanut aina,
On rauha poissa mun luonnosta pysynyt,
yön lyhyt lepo, sekin vain hetken laina.

Siispä nyt ulos katson ja näen joen,
se siellä alla paksun jääkannen virtaa.
Kuin eloni vuodet, sen vahvasti koen,
omaa uomaansa uiden määräänsä piirtää.


* * * * * * *

Median mahti

Tunnenpas eräänkin toimittajan, hänpäs vasta taitaja työssänsä, on omahyväinen ja itsekäs,

No, tiedänhän mä toki toisenkin, myös kiitetty kuuluisa kynänsä, kaveri kaunainen ja sinnikäs,

Ne tervehdi ei mua katseellaan, jos sanan sanoo, toista ei koskaan, mut pahaset juorut julki päästää,

Viis veisaavat viestintävastuistaan, on yks totuus muita vahvempi vaan, punapuheet otsikoiksi säästää.

* * * * * *


Pikkupakkasta pitelee. Päiväohjelma meni uusiksi, kun nöyrryin kiltisti kotoisaan isänrooliini. Eipä aivot turhia painiskele, mutta lapsi sentään nukkuu ulkona vällyjen alla. Koira näyttää rötköttävän vieressä. Ja minä istahdin tähän. Onkin mennyt kohta tunti, eikä nyt enempää koneella. Keitän vaikka kahvit ja tyhjennän pesuohjelman loppua piipittävän astianpesukoneen. Tällaista elämä on, ja tästä hetkestä ja hetken orpoisista ajatuksistani kirjoitin nuo pikkuiset spontaanit runonpätkät.


Heikki