28.1.2010

Lähidemokratiasta lääkettä lamaan

- Vaikka seuraava kertomus onkin tapahtumakuvauksena kaikin puolin fiktiivinen, saattaisi se hyvin kuvata alkaneen vuoden aikana järjestettäviä keskustelutilaisuuksia Oulun kaupungin lähidemokratiatoimintaan liittyen. Näin se menee...

”Tervetuloa Oulun kaupungin Lähidemokratiatoimikunnan tämäniltaiseen avoimeen kokoukseen! Tänään täällä asukastuvalla juttelemme Oulusta ja oululaisuudesta. Tarkastelemme vapaassa vuorovaikutuksessa puolin ja toisin kaupunkimme tilaa ja tekemisiä, joskin kuntalaisten näkökulmaa painottaen ja pyrimme myös yhdessä luotaamaan kotiseutumme näkymiä tulevaisuuteen. Korostamme, että kyseessä on vuorovaikutteinen kokoontuminen. Kaikki kannanotot ja kommentit ovat suotavia, jopa toivottavia.”

Paikalle on kerääntynyt kymmenkunta henkilöä, osa ennestään tuttuja, mutta myös muutama uusi kasvo. Hyvä juttu! Polkaistaanpas ilta alkamaan. Tästä tulee hieno tilaisuus. Ilmassa on odotuksia. Kahvikuppien kilinä lakkaa ja pikkuhiljaa päästään asiaan.

”Oulu on hyvä kaupunki. Se on keskeisenä lähtökohtana kaikelle kyseenalaistamiselle. Valmiiksi hyvän päälle on helpompaa rakentaa pysyvästi parempaa. Hyvä kaupunkimme on kuitenkin nyt kovin vakavan paikan edessä. Väki vanhenee, koulunsa käyneet nuoret hakevat haasteita muualta, firmat ovat vaikeuksissa ja työttömyys kasvaa. Ja mitä me teemme? No, mehän tietenkin uppiniskaisesti kieltäydymme heräämästä. Tuntuu joskus, ettei kukaan tahdo nähdä ja kohdata totuutta. Pelkästään kuilun pohjalle katsominen pelottaa ja kuilun pohjalle putoamisen uhka sitäkin enemmän.

Sen sijaan kitarisat loistaen jaksamme vaatia alati lisää huolenpitoa ja palveluita. Kuitenkaan emme ole valmiita samalla luopumaan mistään etuisuuksistamme, emmekä edes tinkimään lihavien vuosien aikana saavutetuista sopimuksista. Julkisia palveluita pidetään itsestäänselvyyksinä. Näin tehden emme käyttäydy lainkaan vastuullisesti, olemme itsekkäitä ja ahneita, mutta myös ajattelemattomia. Seurauksena harjoitetusta sulle-mulle–politiikasta on ollut kaupungin kustannusten lähes hallitsematon paisuminen ja pitkäkestoiseksi ennustetun talouden taantumavaiheen jyrkentämä syöksy.

Tilannetta ei lainkaan helpota se, että suuria päätöksiä valmistelevien johtavien virkamiesten ja kuntalaisten puhevälit ovat pelkästään viileän muodolliset. Olemme muun muassa saaneet kuulla, että kansalaiset hieman karrikoituna kokevat, että heidän olisi kuljettava kuukauden päivät kielikurssilla ymmärtääkseen vastuullisen virkakunnan viljelemää hallintoslangia. Tällaiset terveiset pysäyttävät ajattelemaan kaupungin tasavertaisuuden tavoitetta palveluiden tuottajan roolissa. Jos kerran edes kommunikoinnissa käytettävä kieli ei avaudu, voitaneen aiheellisesti todeta, ettei kaikki ole vielä kohdallaan hyvässä kaupungissamme.
Olemme lähidemokratiatoimikunnassa varsin huolissamme tällaisen toimintamallin kehityksestä ja huolta tulisi tuntea muidenkin kaupungin luottamusmieselinten. Kaupungilla ei ole valoisaa tulevaisuutta ilman työteliäitä kuntalaisia, eikä kuntalaisten tulevaisuus valottomassa kaupungissa ole kadehdittava.

Lähidemokratiatoimikunta peräänkuuluttaakin kaupunkiin yleiseksi ohjeeksi uudenlaista myönteistä asenneilmapiiriä, yhtäläistä ja tasavertaista kuntalaisvastuuta sekä ennakkoluulottomia uusien elämänlaatuisten palvelujen toteuttamistapoja. Maailma muuttuu koko ajan. On turhaa haihattelua olettaa kehityksen pyörien pysähtyneen vuoteen 2010. Pelkästään mukana pysyminen kehityksessä edellyttää negatiivisten mielenvarausten merkittävää vähennystä.”

”Näpertelyä!” parahtaa tähän kohtaan eräs entuudestaan tuntematon kasvo ja jatkaa kirjava kahvikuppi käsissään täristen,
”Ei tuolla lailla tule tuloksia!”

”Näpertelyä kyllä, tuloksia kyllä. Mutta annahan olla, mennään eteenpäin,” hänelle vastataan ja lisätään heti perään, ”näpertelyähän tämä tällainen vasta on, sitä emme kiistä, mutta tulosten tekoon hyvinkin pystyvää, sillä myös pienet teot ovat aina kokoaikaista toimettomuutta parempia.”

”Mitätöntä puuhastelua ne ovat! Noin ei mitään ongelmia ratkaista!” inttää yhä samainen skeptikko ja tuuskahtaa päälle ylimielisen tietävästi. Näin on keskusteluyhteys avattu ja siltä osin ilta vaikuttaa lupaavalta. Hän haastaa meitä eleillään ja katseellaan. Mainiota!

”Puuhasteluapa tosiaan, joskin on huomattava, etteivät ongelmistamme monetkaan edellytä leikkaushoitoa. Puuhastelu ei ole tuomittavaa, eikä vähäteltävää. Moninaiset palvelutarpeet kasvavat vuosi vuodelta. Samaan aikaan oululaisten toimettomuus lisääntyy. Eihän tällainen epäsuhteinen meno voi kauan jatkua. Johan sen maalaisjärkikin sanoo. Jonkun olisi joskus tehtävä jossain jotain. Entäs sitten meidän rooli toimikunnassa? Mitä pitäisi tehdä ja milloin? Olemme miettineet näitä kahta kysymystä paljon. Juuri sen tähden olemme tänä iltana täällä. Jos julkisen sektorin tuottama vastaus vaikeisiin kysymyksiin on ´noku-joku-joskus-jossain-jotain´ –tasolla, on kotikaupungissamme todellakin kosolti petraamisen varaa.”

”Ei tämä kuitenkaan näillä tyhjänpäiväisillä julistuksella ratkea, eikä ainakaan tässä tilaisuudessa! Eihän ihmisiä voida pakottaa töihin.” väittää tuo punertavakasvoinen puhuja yliolkaisesti kättään heilauttaen, samalla katseellaan ympäriltä aivan kuin kannatusta kritiikilleen hakien. Emme provosoidu, ei ole aihetta, eikä syytä. Saman lammen heikoilla jäillä me tallustelemme molemmat.

Keskustelu jatkuu ja käännämme kysymyksen takaisin,
”Miten se näpertely ja puuhastelu nyt jo pakkotyöksi muuttuikaan? Kysehän on ennen kaikkea suhtautumisesta tekemiseen. Sinunkin on muutettava klikkiytyneitä käsityksiäsi tekemistä kohtaan. Näpertely ja puuhastelu ovat tekemistä, mutta tekeminen ei välttämättä tarkoita täyspäiväistä työtä, pakkotyöstä puhumattakaan. Tekeminen on hyvä asia, ei paha pakko. Naks, naks! Muutos alkaa ajatuksistamme.”

Epäileväinen juttukumppanimme katsoo ulos ikkunasta, vetää syvään henkeä ja lausuu sitten painokkaasti oman käsityksensä tekemisestä,
”Niin vain on, että nimenomaan työ on tekemistä. Työt määritellään sopimuksessa. Ne alkavat aamusta, päättyvät illasta ja työstä kuuluu saada sopimuspohjainen korvaus, ja jämpti on näin! Muutoinhan koko systeemi menettää merkityksensä.”

”Niinpä juuri. Systeemi on hyvä, mutta paras vasta silloin, kun se muuntautuu kulloisiinkin tarpeisiin sopivaksi. Sääntöjä ei rikota, mutta eivät ne saisi estääkään hyvinvointirakenteiden järkiperäistämistä. Ketään ei tietenkään kyykytetä. Sellaista mustavalkoaikaista peikkoa tässä on turha pelätä.”
Hän harmistuu ja kiihdyttää, ”minä mitään peikkoja pelkää, mutta kyllä näissä talkoissa tarvitaan tasavertaisesti jokaisen säädyn satsauksia. Hätä kun on käsissä, kyllä silloin huudetaan ja kaivataan kaveria, mutta mitenkäs muulloin, koska koittaa kiitoksen paikka?”

”Kiitoksesta, ellei sitten nuhteista, päättävät aikoinaan lapsenlapsemme. Se on totta, että on hätä käsillä ja ilman muuta vyyhdin selvittämisessä tarvitaan jokaista. On aivan oikeasti uskallettava nousta pois poliittisista poteroista ja lapioida kuopat umpeen. Ajateltiinpa sitten oikealta, vasemmalta tai jostain siltä väliltä, ei perusongelmamme muuksi muutu. Toimettomuutta on turhan paljon, eikä kaupungilla ole toimettomuuteen varaa. Tämä nyt on vain kaikessa karuudessaan se totuus, minkä kanssa meidän on pärjättävä. Kaupungin on ensisijaisesti vastattava muutaman ydintehtävänsä laadukkaasta tarjoamisesta. Kuitenkin pahoinvointia ennaltaehkäisevää ja elämänlaatua parantavaa palvelua ja työtä on voitava organisoida laajemmalla rintamalla.”

Ryhtiään painaen opponoijamme menee hiljaiseksi. Hän katsoo meitä jokaista vuorollaan silmiin saaden varmuuden huolentäyteisen viestimme aitoudesta, ennen kuin toteaa, ”olisihan sitä tarpeita ja tehtävää vaikka kuinka paljon, mutta sanokaapa se, miten ihmiset saadaan esimerkiksi rannoille risusavottaan?”

”Osoittamalla ranta ja myöntämällä lupa. Tässä kaupungissa on toimeliaisuutta vaikka kuinka, jos sille vain annetaan tilaa. On väärin jos kotiympäristön vireyttä lisäävän toimeliaisuuden tiellä ovat byrokraattiset barrikadit.”

Ponteva kaveri ryhdistäytyy nyt jakkarallaan ja innostuu mukaan,
”Tuohan kuulostaa selvältä puheelta. Ihmisiä on vuosikymmenet käsketty olemaan hiljaa ja kuuliaisia, ja samalla meitä on ohjailtu laiminlyömään myös omaa kotiympäristöämme. Me pohjoissuomalaiset taidamme olla niin auttamattoman nöyriä ja varovaisia virkakunnan edessä.”
Lauseen loppuun karkaa käheä naurahdus aivan kuin varkain päättämään tarpeettoman vähättelevästi muutoin niin syväsieluisen ja vakavan lauseen. Hän ei ole lainkaan hakoteillä käsityksineen.

”Siinä on tietysti hyvätkin puolensa. Jos toiset pelkäävät tekemistä ja toiset toimettomuutta, on vika asenteissa. Jos toisilla on liikaa tekemistä ja toisilla toimettomuutta, on vika rakenteissa. Meidän on tunnettava vastuumme, ajattelepa vaikka vanhuksiamme. He ovat aikoinaan meille tämän maan tehneet. Olisi jo meidän vuoromme vastata palveluillamme vähintäänkin heidän pieniin inhimillisiin tarpeisiinsa. Laitoshoito ei saa olla palveluiden paletissamme ainoa ratkaisu. Ylenmääräinen laitoshoitoon satsaaminen on kestämättömän vastuuton pyrkimys päästä kohtaamasta heikkokuntoisten seniorikansalaistemme tarpeita. Laitostamisen tulisi olla se vihonviimeinen vaihtoehto.”

Tuvasta kuuluu hyväksyvää muminaa. Myös kaverimme nyökkää. Hyvä. Ehkäpä olemme saaneet taas uuden ystävän ja ajatuksillemme kannattajan. Niin on tosin tapahtunut joka kerta, kun tällaisia keskusteluita on käyty. Uteliaaksi muuttuneen vieraan äänessä ei enää ole epäröintiä, eikä vähättelyä, kun hän lupaa omalta osaltaan kantaa vastuunsa ja antaa panoksensa, ”kyllä minä tämmöisissä talkoissa olen mukana. On niin surkeaa katsoa vanhoja ihmisiä, jotka ovat maksaneet veronsa ajallaan kymmeniä vuosia ja kulkevat nyt lyhyin askelin virastojen ja laitosten välillä omia oikeuksiaan peräten! Samaa katua kompuroivat känniset kakarat, joiden kuuluisi olla kouluissa opettelemassa sivistyksen taitoja. Missä ovat lasten vanhemmat? No, tuolla kulmien baareissa ryyppäämässä sosiaalitukiaan! Ja huomenna jonottavat ilmaista ruokakassia, jos sitäkään vaivaa viitsivät nähdä. Että se pistää vihaksi!”

”Aivan. Nämä ovat iImeisiä ja koko ajan kasvavia epäkohtia, joita ei ratkaista pelkästään hyyssäystä ja puhtaita petipaikkoja lisäämällä tai edes eläkkeitä nostamalla. Vastuuntuntoinen ja ainoa kaikin puolin kestävä edellytys muutoksessa onnistumiselle on ihmisten arvolähtöisessä kohtaamisessa ja tasavertaisessa vuorovaikutuksessa. Ihmisen tulee lähtökohtaisesti voida luottaa yhteiskunnallisiin palveluihin, olivatpa ne järjestetty millä tahansa tavalla. Mutta myös yhteiskunnan tulee voida luottaa jäseniinsä ja odottaa isien ja äitien kantavan vanhemmanvastuuta mieluummin kuin mäyräkoirapakettia.”

”Monesti kyse taitaa olla pelkästään järjestelmien jähmeydestä ja henkilöstön umpipaavillisesta suhtautumisesta annettuihin ohjeisiin. Ihmisestä tulee asiakas ja asiakkaasta numero. Numeron palvelemiseksi riittää jonotuskone ja tilastointitiedosto.”

”Niinpä. Useimmiten juuri tästä on kysymys, ihmistä ei kohdata, todellissiin ongelmiin ei ehditä paneutua. Resurssit ovat riittämättömät, eikä niitä ihan heti olla lisäämässä, vaikka tarpeet kuinka kasvaisivat. Täytyy siis olla toisiakin perille vieviä polkuja, jotka olisivat nykyistä kankeaa järjestelmäverkostoa joustavampia ja miksei myös inhimillisempiä. Näiden järjestelmien löytämiseksi ja toteuttamiseksi tarvitaan tahtoa ja asennetta, eikä pelkästään kaupungin organisaatioilta vaan myös kuntalaisilta itseltään. Kaupungin julistamia arvoja voitaisiin tässä suhteessa niin ikään hieman kyseenalaistaa. Ovatko ne yhtä toteutettavan käytännön ja kuntalaisten tarpeiden kanssa. Ohjaavatko ne tosiasiassa virkakunnan ja päättäjien toimintaa, kuten soisi olettaa? Ovatko arvot sisäistetty?”

”En tiedä, kun en tunne niitä arvoja. Taitavat sitten olla vain tavanomaista sanahelinää. Mutta toisaalta mikäpä teitä siellä toimikunnassa estäisi toteuttamasta kaupungin asenneilmapiirin muokkaamista suotuisammaksi uudenlaisille ja monipuolisille palvelumahdollisuuksille? Uudet yritykset ja takahuoneviritykset tarjoaisivat kenties kotiympäristön ja yhteiskunnan kipeästi kaipaamia palveluita, mutta sen lisäksi myös oikeaa työtä ja tekemistä.”

”Viisaita sanoja kaikki, joista silti on syytä nostaa yksi yli muiden. Toteuttaminen. Liekö koskaan julistettu pyhäksi ainoatakaan sanaa, sitä emme tiedä emmekä ryhdy selvittämään, mutta ehdotamme epävirallista ja paikallista pyhitystä sanoille 'toteuttaa ja toteuttaminen' niiden kaikissa ilmenemis- ja esiintymismuodoissa. Sillä toteuttamisestahan tässä juuri on kyse, yhtä lailla pienistä kuin suuristakin teoista.”

Jälleen kuuluu ymmärtäväistä murahtelua. Koko joukko on nyt kanssamme samassa juonessa, mukaan luettuna aktiivinen kaverimme. Pakkaspäiväinen puna hänen kasvoillaan on syventynyt hehkumaan hyväksyntää ja vastaanoton alttiutta. Annamme hänelle aikaa.
”Minäkin olen monesti ajatellut, että kun on noita kaikkia hankkeita ja projekteja, joihin upotetaan miljoonia, niin eikö niistä synny mitään todellisia tuloksia. Loppuraportteja ja tilapäisiä työsuhteita vaan.”

”Hyväkin teoria on vain huudahdus turhuuksien toreilla, ellei siinä ole mukana toteuttamisen tarkoitusta. Vain toteuttaminen synnyttää tuloksia, kun taas tekemättömyys näivettää meitä nopeimmin, ja myös eltaannuttaa elinympäristöämme. Aikeita ja aikomuksia on paperikasoissa kai jo tuhatmäärin, mutta oikeita aikaansaannoksiahan tässä jo kaivattaisiin.”

”Onhan se niin, että tekevä ihminen on kaunis näky. Tekeminen on tehokkainta terapiaa toimettomuuden ehkäisemiselle. Tekevä ei selitä joutavia, eikä tekevä toru toista tekevää.”

”Tuo on totta! Lisäksi on huomattava, että se on nimenomaan ihmisten toimeliaisuus, mikä luo kotiympäristöön turvallisuuden ja välittämisen ilmapiiriä, kun toimettomuus synnyttää ihmisissä juuri päinvastaisia tunnekokemuksia.”

Hän on vaiti ja nyökkäilee vakavana kengänkärkiään katsellen. Ymmärrämme, että varmaankin jokaisella rippi-iän ohittaneella oululaisella on muistissa omakohtaisia turvattomuuden kokemuksia.
”Mitä te odotatte minulta? Millä tavoin minä voisin olla tässä työssä mukana, kun on nuo omatkin touhut vielä hoidettavina?”

”Olet jo mukana, olethan oululainen! Parasta on, että ymmärrät ihmisten oikeutetut odotukset, mutta myös kaupunkimme taloudellisen tilanteen ja hyväksyt asiamme hengen. Me kuulutamme avoimuutta päätöksentekoon ja ennakkoluulottomuutta vaihtoehtojen tarkasteluun. Me hätistelemme ihmisiä pois poliittisista poteroistaan ja kannustamme tasavertaisesti kaikkia oululaisia kantamaan vastuuta itsestään, lähimmäisistään ja ympäristöstään. Tuumailut on tuumailtu, tahdomme toteuttaa tekemisen henkeä. Aktiivisemmin mukana voit olla monella tapaa, voit välittää tietoa eri tavoin, voit tulla tuvalle ja kysyä tekemistä tai voit lahjoittaa rahaa yhdistysten organisoimaan yleishyödylliseen toimintaan. Alkuun tärkeintä jokaiselle oululaiselle on kuitenkin muuttaa mahdollisesti epäilevää ennakkoasennetta ja hyväksyä tilalle yhteisvastuullisesti valoisampi henki.”

”Kiitos. Kyllä tänne kannatti tulla, vaikka etukäteen ajattelin, että samaa sosiaalipotaskaa täälläkin taas tuputettaisiin. Olin jo valmiiksi äkeissäni, mutta muutuin kokouksen aikana tajuamaan, että muutos on paitsi yhteiskunnallinen pakko, myös hyvä ja inhimillinen mahdollisuus jokaiselle ihmiselle tehdä hyvää työtä toisia ihmisiä ja kotiympäristöä kohtaan. Jatkan uudella asenteella ja lupaan tulla uudestaan. Saattaapa olla, että tuon seuraavalla kerralla pari kaveriakin mukana.”

"Kiitos myös sinulle ja jokaiselle mukanaolijalle, ja ennen kaikkea kiitos järjestäjille, kiitos emännille! Kirjaamme täällä käydyn keskustelun ylös ja lupaamme jatkaa sanomamme jakamista eteenpäin. Oulu on hyvä kaupunki, jossa asuu hyviä oululaisia ihmisiä. Täällä on hyvä elää ja yrittää. Jaksakaa kantaa vastuitanne ihmiset, sydämellinen kiitos ja hyvää illanjatkoa!”

* * * * * * *

- Kuka ties vielä tämän vuoden aikana tapaamme tuvilla. Tulkaa ja olkaa tervetulleita, ottakaa hihasta, se kestää kosketusta!

Heikki