Monenkirjavaa idealismia

Taloudellisesti tuottoisiin itsestäänselvyyksiin uskovien idealistien määrä on huolestuttavasti kasvussa. Epärealistiseen haihatteluun taipuvaisten elämäntapataiteilijoiden sanomalla on jostain kumman syystä tukenaan valtakunnan merkittävimmät mediavälineet, jotka markkinoivat esityksillään monenkirjavia kummallisuuksia muka trendikkäinä ilmiöinä ja raikkaina tuulahduksina. Valitettavan usein kyse on kuitenkin toimivan yhteiskunnan vastaisten typeryyksien ihannoinnista.

Eilen illalla katselin TV:stä ohjelmaa, jossa nuotion ääreen tulta tuijottamaan oli istutettu kymmenisen kappaletta kotimaista ajattelijaa eri yhteiskuntapiireistä. Ohjelma oli hyvä, se on tunnustettava. Paljon asiaa esitettynä vapaamuotoisesti ja vähissä kulisseissa. Mieltäni kiusasi ainoastaan muutaman idealistin näköalattomuus, realismin puute ja kansalaistaidottomuus.

Ennen aikaan opetettiin kouluissa kansalaistaitoa, ainetta josta mieleen jäi neuvo juoda joka aamu lasillinen vettä ennen kuin pistää suuhunsa mitään muuta. Enää ei lapsillemme opeteta kansalaistaitoa. Myöskään realismi ei ole oppiaineena missään koulussa, niinpä senkin taidon hallinta on yleisesti ottaen luvattoman heikkoa. Realismia kohtaan ei tunneta riittävää kiinnostusta, puhumattakaan että arvokkaan ominaisuuden kehittämiseen jaksettaisiin perehtyä. Päinvastoin, realismi koetaan vieraaksi, vastenmieliseksi ja koko lailla tylsäksi harrastuksenaiheeksi.

Totuus kuitenkin on, ettei millään yhteiskunnalla ei ole varaa lyhytnäköiseen ja yksipuoliseen mediaidealismiin. Hyvinvoivan valtiollisen lystin rahoittajat tuskin sitovat toimintansa taloudellisia tavoitteita pelkästään itsetuhoisen idealistisiin malleihin. Esimerkiksi palkankorotusten ja palkallisten lisävapaiden myöntäminen työntekijöille, samaan aikaan kun toisaalla hyvinvointivaltiomme säilyttämisen edellyttämää tuottavuutta olisi kiivaasti kehitettävä, kuulostaa kovin skitsofreeniselta suuntaukselta. Sellaistakin menoa siellä tulen äärellä esitettiin vakavin ilmein.

Toisaalta on korostettava, että avarakatseinen ja realiteetit huomioon ottava idealismi kuitenkin vie maailmaa eteenpäin. Tässä tehtävässä idealismille kuuluu myöntää kiistaton kunnia ja oikeus olemassaoloonsa. Yhdelläkään idealistilla ei kuitenkaan saisi olla automaattista etuoikeutta julkisesti jumaloituun ajatteluun. Tässä mielessä olisi median edustajilla oltava rohkeutta kriittisyyteen ja myös itsesensuuriin.

Kaiken sotien jälkeisen kehityksen ja kasvun jälkeen olemme ehtineet matkallamme mielenkiintoiseen tienhaaraan, jossa on valittava tie entisen ja uuden välillä. Idealismille, siis olemassa olevan järjestyksen kyseenalaistukselle, on syntynyt tilaus. Täytyy vain kansalaisten olla tarkkana, etteivät sorru väärien profeettojen oppeihin. Silloin ei tie vaihdu uudeksi, vaan entinenkin käy kivisemmäksi.

Palaan ajatuksissani Ouluun. Eltaantuneeksi tuomittu kotikaupunkimme kaipaa idealismia, mutta kaikkein eniten nimenomaan vastuullista progressiivista idealismia. Sitä tuottamaan kaivataan realistisia idealisteja, jotka vähintäänkin kokemusperäisesti ymmärtävät talouden ja yhteiskunnan lainalaisuuksista. Realismin, joskin myös asenteellisen virkakunnan asettamista haasteista ja rajoitteista huolimatta he kykenevät luomaan edistystä.

Ainoastaan konkreetteja innovatiivisia tekoja toteuttamalla ylläpidetään elinvoimaa ja kasvatetaan menestymisen mahdollisuuksia. Hyvätkään teoriat eivät kannata, ellei niiden kehittäjillä ole rohkeutta kokeilla niitä käytännön markkinoilla. Kokoluokassa tällaiset kokeilijat, arjen innovaattorit, eivät ehkä edusta megaluokkaa, mikä on huomattava, mutta uutterien autotalliahertajien ajatuksille ja aikaansaannoksille olisi annettava kunniallinen sijansa. Parhaimmat ideat kun tahtovat alkuun olla pieniä, toteuttamiskelpoisia ja pitkälle kehittäjien omakohtaisiin kokemuksiin pohjautuvia.

Ehkeivät nämä innovaattorit oitis ansaitse aukeamakaupalla julkisuutta, tuskinpa he sitä edes tavoittelevat, mutta kenties myöhemmin heidän osuvasti tuotteistettuja arkisia oivalluksia kiitetään ja kunnioitetaan, toivottavasti ainakin valistuneimpien mediavälineiden taloustoimituksissa. Kannustukseksi omatoimisille kehittäjille riittäisi, ettei heitä ensimmäiseksi tyrmättäisi mediassa tai verovaroin ylläpidetyissä yrityspalvelukeskuksissa.

Idealisteja on joka junassa. Eniten esillä ovat populistit. Populistisilla idealisteilla on usein ensisijaisena päämääränä itsekkäät tarkoitusperät jolloin heidän suurimpana, jopa ainoana voimavaranaan on omalähtöinen vimma julkisuuteen pääsemiseksi tai siellä pysymiseksi, enemmän kuin pyrkiminen todelliseen tulokseen tai vaikkapa vihaamansa systeemin muutokseen. Tämä julkishakuisuus vahingoittaa myös rohkeamman realistisen ajattelun arvostamista sekä aiheuttaa vahvoja ennakkoluuloisia varauksia kaikkea progressiivista uudistustyötä kohtaan.

Kansaa kiihottava, mieleltään kyyninen ja kirjanoppinut idealisti on kamalinta, mitä pieni valtio voi osakseen saada. Sivistyneeksi sävytetty idealistinen kyynismi tappaa tehokkaasti kaikki edellytykset realistisen progressiiviselta individualismilta, sillä paha kyyninen kieli peittoaa parhaankin tahdon. Kyynisen idealismin taustalla saattaa olla pelottavia vaikuttimia, muun muassa viha yhteiskuntaa tai jotain sen laillista järjestelmää kohtaan. Kyynistit eivät päämäärätietoisesti pyri mihinkään tuloksiin tai mullistuksiin, mieluummin he kritisoivat omienkin teorioittensa mukaisiin tuloksiin pyrkijöitä.

On kuitenkin todettava, että esimerkiksi radikaalimpienkin eläintensuojelujärjestöjen taustalla vaikuttaa progressiivinen idealismi, ollaanpa heidän toiminnasta mitä mieltä tahansa. Kyynisestä idealismista heidät erottaa siitä, että eläintensuojelijoilla on pyrkimys konkreettisin keinoin konkreettisiin tuloksiin. Idealismin eri lajien joukossa progressiivisuus on aina parempi kuin staattisuus tai kyynisyys.

Tämä juttu on näin ollen pelkästään hukkuvan pieni vastamarina kaikille niille malttamattomille huivipäisille toimittajatytöille ja korvakoruin komistautuneille toimittajapojille, jotka vastuuttoman yksipuolisesti väsäämillä jutuillaan tahtovat pikimmiten tulla kirjoitetuksi journalismin historiaan. Totuus on enemmän oikealla, siellä missä edistystä ja hyvinvoinnin edellytyksiä tehdään joka päivä hartiavoimin. Jos toimittajillekin toivoisi idealismia, niin saisi olla kriittisprogressiivista mieluummin kuin staattiskyynistä.

Pakkasta pitelee, kovasti pitelee,
Heikki