Takaisin jokisuiston kaupunkiin

Nöyrää huomenta,

Miltä tuntuu olla taas takaisin kivisessä kaupungissa?
Huomaan tunnustelevani tuntemuksiani, tapailen olemustani ja yritän asennoitua työelämään. Mutta Suomi on seis heinäkuun puolessa välissä. Saan olla itsekseni.
Viime lauantaina oli lopultakin se Kantturan kesäjuhla, jota valmisteltiin ja hermoiltiin pari viikkoa. Vettä satoi, eikä pakkaskelitkään olleet kovin kaukana. On tunnustettava, että mieli valui melkoiseen masennukseen saatuani vielä myöhään perjantai-iltana sääennusteen lauantaille: aamusta alkaen jatkuvaa sadetta myöhään iltapäivään, jonka jälkeen saapuu ukkosrintama ja sen mukana rajumpia sadekuuroja, sademäärä paikoittain reippaasti yli 10 mm. Ristin käteni ja pyysin apua ilmojen haltijoilta. Mitään muutakaan ei enää ollut tehtävissä.

Aamulla heräsin kuuden jälkeen ja varustauduin soppareissulle Ouluun. Astuessani ulos havaitsin yöllä sataneen rajusti, mutta sade oli aamun varhaisina tunteina ehtinyt jo tauota. Ajelin ajatuksissani merimaita kohti, kuuntelin soittimestani Waltarin Mikael Hakimin vaiheita ja ihmettelin kaulaani kurkotellen taivaalle Utajärven kohdalla paljastuneita sinisiä aukkoja harmaiden pilvien seassa. Sen vuoksi soitin jälleen Ilmatieteenlaitoksen päivystävälle meteorologille hintaan 3,95 euroa... minuutti. Tuore ennustus lauantaille kertoi nyt, ettei sadetta lainkaan olisi luvassa, vaan mieluummin koko päivän ajan olisikin poutaa. Vasta illalla saattaisi olla ilmeinen mahdollisuus sadekuuroihin. Päätin puhelun ennen ensimmäisen minuutin täyttymistä ja huokaisten kiitin mielessäni kaikkia niitä jumalisia voimia, jotka olivat juhlapäivän ajaksi pakottaneet sadepilvet pois taivaalta. Samalla kummastelin ennusteiden epätäsmällisyyttä. Tuntui jokseenkin kummalta, miten keliennuste voikaan muuttua näin päinvastaiseksi vain yhden yön aikana.

Juhla sujui mukavasti, ohjelma oli laadukasta ja ihmisiä kertyi paikalle kivasti. Mieltäni lämmitti myös kirkas auringonpaiste ja ihmisten aito innostus jokiasiaa kohtaan. Tilaisuuden jälkeen takki tuntui tyhjältä, kuten aina ennenkin. Siivosimme paikat ja pakkasimme moninaiset lainavermeet peräkärryihin vietäväksi takaisin Ouluun. Sunnuntai-iltapäivästä Lilli sekä Lakovaaran ja meidän likat lähtivät ajelemaan Madekoskelle. Minä jäin koirien ja kissojen kanssa Kantturaan.
Iltapäivän aikana luin muutakaan viitsimättä edellispäivänä saamani kirjan vaalalaisista sotaveteraaneista ja paikallisista ihmiskohtaloista sotien melskeissä. Tunteella ja arvokkuudella toimitetun teoksen parissa oli hyvä olla hiljaa. Luettuani kirjan menin Säräisniemen sankarihaudoille. Siellä olivat monien kirjassa kerrottujen tarinoiden henkilöt raaputettuina nimiksi ja elinajoiksi muistolaattoihin, monen kohdalla oli lisäksi se paikka, missä elämä erkaantui lopullisesti. Päätin tuonnempana kirjoittaa tuntemuksiani ylös ja tein joitain merkintöjä muistikirjaan.

Nyt on tiistaiaamu. Tutut työtoverit saapuvat pikkuhiljaa työpisteisiinsä. Kukin suorittaa vuosien saatossa omimiaan tuttuja rutiineja. Minäkin nousen ja haen kupillisen kahvia.

Hp - Pp