Poliittinen päiväkirja, osa 1.

Minä olen Pesämaan Heikki, aikuinen perheellinen mies Oulun kaupungin Madekosken kaupunginosasta, vuolaan Oulujoen ääreltä. Ryhdyn nyt kirjoittamaan ajatusteni virtaa luettavaksi tekstiksi, koska koen tuntevani siihen tarvetta ja tunnen myös tahtoa olla osaltani vaikuttamassa niihin kohtaloihin, mitkä minua ja kotikaupunkiani Oulua seuraavien vuosien aikana tulevatkaan kohtaamaan. Miten minä sen teen, en sitä tiedä, enkä kovin helposti osaa kirjoittaakaan, mutta sallin poskieni punehtua, aivojeni ajatella ja yritän synnyttää sanojeni avulla taulua sieluni maisemasta. No, miksi sitten näin teen, sen jo tiedän, olenhan lupautunut asettua ehdokkaaksi lokakuun Kunnallisvaaleissa ja olisi vähintäänkin suotavaa nimenomaan oululaisia kanssaihmisiä kohtaan hyvissä ajoin ennen heidän tekemiä valintapäätöksiä lanseerata kustakin vaalituotteesta valintaan vaikuttavia tietoja eli näkemyksiä - siis myyntipuheita tai varoituksia, miten vaan. Omalta osaltani täytän tehtävää, tuotan tietoa eri ominaisuuksistani näiden säkeiden avulla.

Tämä tuoteseloste on semmoista tuotosta, jossa sana “minä” toistuu luvattoman paljon. Ehkä se saattaa olla hyväkin, sillä ketään muuta ei näin ollen näistä riveistä tarvitse tuomita, eikä kohdatessa paheksua. Lähtökohtaisesti minä-muotoinen kirjoittaminen haraa kuitenkin vastaan ja myös tuntuu ainakin nyt näin alkuvaiheessa luonnottomalta; mieleeni pääsee kehittymään melkoisen itsekeskeinen kuva kirjoittajasta – toisaalta tämähän on minun minäkuvaani. Mutta koskapa naputtelen punnittaviksi joko vain omia näkemyksiäni tai hyväksymiäni muiden ihmisten näkemyksiä, enkä saata tietää onko niille jakajia, myötäeläjiä, enkä edes sitä onko silläkään ihmeempää merkitystä, niin olkoon tämä sitten näin kuin kirjoitetaan. Se on minun päätökseni.

Presidentinvaalien aikaan pari vuotta sitten minua suuresti vaivasi vaalityössä harrastettu terminologinen vasen-oikea-sini-puna -kikkailu ja varsinkin Halosen kannattajien harjoittama suoranainen uhkailu ja jopa valehtelu vastapuolen aikomuksista. Niinistö korosti kampanjassaan sitä, että vastakkainasettelun aika on ohi, ja se tuntui minusta oikealta, raikkaalta ja kovasti kannatettavalta. Mutta loka lensi ja se sai aika ajoin karvani pystyyn. Synkkäilmeisen, mutta arvostetun valtiomiehenkin suusta sai kuulla oikein suorassa lähetyksessä, kuinka ankeasti meidän kävisi Niinistön voittaessa: Saulin jäätävän siniseen syliin pakastettaisiin koko suloinen Suomi ja lyötäisiin lopuksi Nato-koodi kylkeen. Köyhä kansa kyykkyyn, valtakunnasta valot pois ja good night! Siinä hetkessä minussa heräsi uudelleen kiinnostus politiikkaa kohtaan. Osaksi juuri siksi että harhaanjohdettuihin mielikuviin ja umpimielisiin ennakkoasenteisiin perustuva politikointi vaikutti niin sairaalta, ja siksi, että halusin sen muuttuvan terveemmäksi – tai vähintäänkin oikeudenmukaisemmaksi.

VASEN VAI OIKEA - KUMMASTA POTEROSTA PUHUJAN PUOLESTA SINÄ ÄÄNESTÄT? - SIITÄKÖ ON KYSYMYS??

Minä olen syntynyt 1966, olen siis kuluvan vuoden maaliskuun 9. päivän iltana tullut eläneeksi 42 vuotta. Lapsuudessani minun kuten muidenkin ikäisteni arkiasu oli verkkapuku, minulla se oli sininen, urheiluseura Kempeleen Kirin tunnuksin varustettu. Värikoodi kertoi vanhempieni arvomaailmasta, joka oli porvarillinen, osana kattojärjestö SVUL:ää. Kuuluin siis ”oikeiden ihmisten” oikeistolaiseen perheeseen. Tuo sininen verkkari kertoi aikalaisilleni samaa aatetta kuin suojeluskuntapuku tai sotilaspoikapuku ennen sotia. Arvomaailmastani huolimatta paras kaverini ala- ja yläasteen aikana, niin kauan kuin Kempeleessä asuin, oli muuan Jape, jonka äiti oli palavanpunainen toimittaja kommunistisessa Kansan Tahto –lehdessä, ja jonka isä ajoi ruskealla Ladalla ja ketjupoltti punaista norttia. Kaikki nämä tietysti ankarasti tuomittavia toimia. Paras kaverini kantoi räikeän punaista verkkatakkia ja pelasi jalkapalloa edustaen Kempeleen Pyrintöä, urheilun ohessa työväen aatetta julistavaa TUL:än seuraa. Japen perhe oli sosialistinen, vasemmistolainen, eli punainen – ja meidän ”oikeiden” kannalta katsottuna pahemman kerran vääräuskoinen. Emmehän me pojannulikat mitään ymmärtäneet mistään kansakunnan kahtia jakaneesta sodasta tai kylmännihkeästä neuvostouhasta, mutta siltikin aina aika ajoin osasimme haukkua toisiamme kaikilla mahdollisilla poliittisilla perkeleillä. Sovinnot tehtiin välituntien aikana jalkapallokentällä tai viimeistään koulun jälkeen kotimatkalla. Kyläiltiin puolin ja toisin, tultiin hyvin toimeen. Meidät molemmat oli kasvatettu olemassa olevaan kahtiajakautuneeseen maailmaan, Japen äiti kävi E-kaupassa ja minun äitini K-kaupassa, niin oli aina ollut ja niin saisi olla. Se maailma tuli tutuksi, arkiseksi.

Se maailma on mennyt maailma, sitä ei enää oikeasti ole olemassa. Mutta poteroissa politikoidaan yhä. Enkä minä siinä mitään sen kummempaa pahaa osaa nähdä, kunhan vaan poteropolitiikan puolestapuhujat ovat hiuksiltaan harmaita ja nauttivat ansaittua eläkettä. Heille politiikka on hyvä harrastus, jota sävyttää vanhakantainen vastakkainasettelu oikeiden ja väärien ihmisten välillä. Mutta sen sijaan meidän työtätekevien arjessa poteropolitiikka on pysäyttävän petollista.

Nykyään nuoret ihmiset, jos sattuvat vakavammin urheilemaan, kuuluvat halutessaan johonkin urheiluseuraan ja jos he laulavat kuorossa, niin kuuluvat kuoroon ja jos soittavat käyrätorvea, niin kuuluvat ihan mihin tahansa vaskisoitinkokoonpanoon. Ei vasemmistolla ole enää oikeasti mitään omia aatteellisesti ohjelmoituja harrastuspiirejä, eikä niitä ole oikeistollakaan. Eikä, Luoja paratkoon, niillä suuntavalinnoilla ole enää mitään merkitystä! Ne parat, jotka yhä perustavat omat teesinsä näihin sini-puna-vasen-oikea -poteroihin ovat joko tarkoituksenhakuisia, kykenemättömiä tai ylhäältä opastettavia - tai sitten he ovat pelkureita - pysyvät noissa poteroissaan, vaikka viholliseksi luokiteltu vastapuoli kasvattaisi ei-kenenkään-maalla porkkanoita. Sanon vielä, ja aivan uhallakin sanon, että nämä omasta mielestään hyvinkin ylevät vasen-oikea-ihmiset ovat reaalisesta nykyajasta jälkeenjääneitä ja tietämättään jarruttavat koko yhteiskuntamme kehittymistä sen minkä pystyvät. Juna menee kuitenkin yhteen suuntaan kerrallaan ja se kulkee kahdella raiteella, vasemmalla ja oikealla. Muussa tapauksessa juna ei kulje, se joko kaatuu tai pysyy paikallaan.

Tänä päivänä Suomen työväki ei ole millään lailla vähempiosaisempaa tai väärinkohdellumpaa kuin ovat porvaritkaan. Poterokielessä tarkoitetun työväen edustajilla ovat aivan samat oikeudet ja ongelmat kuin muillakin suomalaisilla, heillä on omaisuutta, vapaa-aikaa ja yllään lämpimät vaatteet, mutta heilläkin on velkaa, epävarmuutta ja muita henkilökohtaisia haasteita. Sellaista se on sama-arvoisessa Suomessa, jossa vuosikymmenten saatossa työmarkkinajärjestöt ja ammattiliitot ovat ajaneet elämisenedellytykset kaikille ihan hyväksyttäviksi, mikä saavutus laitettakoon merkille erinomaisena osoituksena suomalaisen yhteiskuntajärjestelmän toimivuudesta.

Entä sitten porvarit. Miten ne voisi erota tästä vasen-oikea -luokittelusta, kun nehän ovat perinteisesti tavanneet lonksutella sillä oikealla kiskolla, eikö niin. Perinteisesti… ja perinteisesti… Ja tähän seis. Miksi minä yhä ymmärrän porvarin jotenkin pahana, olenko edelleen poteropuheiden pauloissa… Mikä oikeastaan on tämän päivän porvari, paitsi että se on poterokielessä PERINTEISESTI paha kapitalisti. Minä uskallan kysyä, moniko meistä tässä ajassa työtä tekevästä veronmaksajasta tosiasiassa on PORVARI, jos porvari on sellainen ihminen, joka työllistää itsensä, tai työllistää itsensä lisäksi vähintään yhden ihmisen tai omistaa oman asunnon, kesämökin, kaksi autoa tai jolla on yli satatuhatta euroa lainaa… Ja edelleen, moniko meistä JOUTUU tulevaisuudessa olemaan porvari, kun on pakko pärjätä, eikä muuta kunniallista toimeentulon mahdollisuutta välttämättä ole niin vain tarjolla. Ajatellaanpa vaikka Kemijärveä, Voikkaata, Summaa, Joensuuta ja mitä niitä onkaan… ja entäpä samalla (…milloin, minä kysyn…) vaikka Ouluakin, huh! Tämä maa on kohta näitä selviytyjiä, pakkoporvareita täynnä. Nyt onkin kyse koko porvarismista käsitteenä, sen sisältö täytyy määritellä, koska niin moni tulee sille altistumaan ja useimmat heistä tulevat siihen sairastumaan. Levottomuutta on ilmassa eniten ennen nukkumaanmenoa, se on ilmiselvä oire omaehtoisesta ajattelusta ja saattaa johtaa systeemistä irtaantumiseen ja oman yrityksen perustamiseen, ja silloin porvarismi onkin jo asettautunut ihohuokosille pehmeästi kuin hunajahaude. Porvarismista on pystyttävä puhumaan positiiviseen sävyyn sitten, kun ismin tosiasiallinen sisältö on uudelleen luotu tähän maailmanaikaan kuuluvaksi ja sitten, kun käsitetään, ettei porvarismi ole kvartaalikapitalismia, eikä pörssiaatelia suosivaa mahtivoimaa, jolle ei uskalla antaa pikkusormesta kynnenpalastakaan. Minä tulen selvittämään porvarismin syvimpiä olemuksia ja varmasti palaan niihin tulevissa ulostuloissani. Porvari on minulle kansankapitalisti, punaposkinen puurtaja – Suomenmaan suola - ja niin on hyvä, niin on oltava hyvä. Siinä on minulle missiota ja obsessiota!

KANSANKAPITALISMI KUNNIAAN

Minä irtisanoudun tässä ja nyt omalta osaltani kvartaalikapitalismista; arabien, juutalaisten, kiinalaisten ja jenkkisäätiöiden kabineteista käsin ohjailemasta kasvottomasta pörssipelistä ja lopuksi samaan syssyyn irtisanon itseni myös kotimaassamme kukkivasta poteropolitikoinnista. Peli on avattu.

Minun arvomaailmani vastapelurilla ei ole väriä, ei kasvoja, eikä se puhu suomea ainakaan Oulun murteella, enkä minä niin ollen saata ymmärtää sitä. Minä en voi tavata vastapeluriani, enkä edes koskea sitä. Eikä vastapeluriani oikeasti kiinnosta paskan vertaa se, miten meillä täällä menee, jos vain sillä itsellään menee jossain muualla paremmin. Tämä on tämän maailmanajan kuva, ja meidän on vaan sinniteltävä mukana, eikö niin, on tanssittava niin kauan kun soitto soi. Mutta minä porvarina puhun posket punaisina omista näkemyksistäni vasemmalla ja oikealla, edessä ja takana. Mutta minä myös kuuntelen korvat hehkuen asiaa aikamme epäkohdista. Olen jo tässä vaiheessa valmis taipumaan johtopäätökseen, että ilman ymmärrystä paikallisen pohjoisen yhteistyön tarpeellisuudesta eväät tulevaisuutemme tekemiseen kotiseudullamme ovat heikot. Vasta oivallettuamme tällaisen lähtökohtaisen tarpeen voimme edetä radalla samaan suuntaan. Me saamme olla eri mieltä ja meidän tuleekin kinastella eri asioista, sehän kuuluu aitoon demokratiaan ja auttaa hiomaan päätöksiä mahdollisimman lähelle parasta, ja kaikkia osapuolia huomioiviksi. Mutta nuo poterolähtöiset polemiikit saisivat jo jäädä historiaan myöhemmin muisteltaviksi. Kyseenalaistava keskustelu synnyttää terveitä tarpeita päätösten perusteille ja näin aikaansaa kehitystä, mutta perusteeton ja periaatteellinen vastustaminen tai yksioikoinen junttaaminen vaikuttavat epäviisailta menettelyiltä. Junan on kuljettava eteenpäin vakaasti ja aikataulussa.

Kello on jo paljon, lähden kotiin kylmällä autolla. Olen aistivinani muutosten tuulten työntävän kulkuani kohti kevättä. Onko se muutos mahdollinen - edellyttääkö se kapinaa… porvarillista kapinaa. Terminologista taistoa tasa-arvoisemman yhteiskunnan puolesta.
Sitäpä jään nyt pohtimaan… Hyvää yötä.