Matkakertomus

Matkalla Atlantaan,

helmikuu 2.päivä 2012

Varhainen herätys.

Nukuin lyhyen yöni Kastellissa vanhempieni luona. He myös ajoivat minut lentoasemalle. Pakkasta 25 astetta.

Lähdin tälle matkalle siskoni Riikan matkakaveriksi.

Riikan kyydin oli luvannut järjestää joku hänen asiakkaansa.

Mahtaa olla hyväkin asiakas, kun aamuyöstä pakkaseen ajaa.

Riikka aikoo ostaa joltain alan messuilta liikkeeseensä vaatetavaraa.

Viikon kestää matka. Vaatetta tuodaan se, mikä on lupa.

Tiskin taakse ilmestyi pienikokoinen ja viranomaisenoloinen nainen. Ei tervehtinyt meitä, mutta vastasi ynähtäen kollegansa huomentervehdykseen. Olipa luotaantyöntävä lippuliisa.

Katseli hajamielisen oloisena passiani ja totesi kai lähinnä itselleen, että pianpa menee passipäiväys umpeen.

Saimme lähtöselvityksen läpi. Samoin turvatarkastuksen.

Oulunsalon lentokenttää on laajennettu. Paljolti kuitenkin keskeneräinen yhä on työmaa.

Kahvila sentään oli kiva ja valoisa. Sain kolikolla Kalevan.

Joimme kupit kahvia. Kalevasta selvisi, että taas oli tutkittu. Niinistö olisi kyselyn mukaan keräämässä pohjoisen äänet 63 prosenttisesti. Hyvä niin!

Lähtöaulassa kolmen hengen seurue vaikutti ajankohtaan nähden reippaalta. Joukossa oli yksi mies ja kaksi naista, joista toinen ehkäpä nelikymppinen ja toinen kolmisenkymmentä. Saman ikäiseltä vaikutti mieskin. Ehkäpä he olivat aviopari häämatkalla. Aivan hyvin.

Vanhempi punatukkainen nainen saattoi olla joku järjestelijä. Ainakin hän kovin touhukkaasti kuvasi onnellisenoloista pariskuntaa. Energinen ihminen. Asetti pariskunnan enteellisen oloisesti kyltin numero 13 alle. Ilkkui oikein, että hyvä idea.

Koneen oli tarkoitus lähteä klo 6.15. Ei onnistunut. Jono hajoitettiin takaisin odottamaan.

Puhuivat kymmenestä minuutista.

Se piti jota kuinkin paikkansa.

Mentiin pitkin korridooria koneeseen. Oli juhlava tunnelma!

Yön pakkasissa oli joku venttiili kuitenkin koneesta jäätynyt ja sen sulattaminen kuumalla ilmalla vei vartin verran.

Iso kone Airbus 320 viidesosan verran täynnä.

Vieressäni istui geologian opiskelijatyttö.

Kysyin kaartelematta, oliko äänestänyt jo.

Kyllä oli, ja tunnusti antaneensa äänen Niinistölle. Ilahduin hieman.

Helsingissä kiirehdimme Riikan ja muutaman muun Oulun koneen tuoman kanssa kipi-kapi-kyytiä Lontoon koneeseen. Mutta portillapa sanottiin, että ei onnistu. Luukut kiinni.

Lähtöaika oli 7.50. Olimme portilla 7.30 tasan.

Kummastelimme asiaa ainoastaan mielissämme. Lontoossa olisi edessä yli kuuden tunnin odotus. Ei meillä siis ollut kamalaa kiirettä.

Sen sijaan Oulussa onnea hehkuneen trion osalta ratkaisu oli hämmästyttävä. Se vanhempi punatukkainen nainen pikkupakaaseineen. Hänet käskettiin pois, mutta nuorempi pariskunta kelpuutettiin mukaan Lontoon koneeseen. Nainen nosti helvetillisen haloon!

Toisaalta hyvin ymmärrän hänen räjähdyksen, olivathan he ilmeisesti matkalla ryhmänä, mutta siitä huolimatta oli punatukkaisen naisen palaute kohtuuttoman kovakielistä.

Ei auttanut. Virkailijat pysyivät lujina. Päätös pysyi. Meitä ja tätä naista pyydettiin palaamaan Finnairin luukulle numero 3. Lähdimme olettaen, että kiire olisi nyt poissa. Olimme oikeassa.

Punatukkainen pyyhälsi pahaa puhuen ohitsemme niin, että kengät kitisivät. Menimme luukulle numero kolme. Punatukkainen nainen oli jo hoitamassa omaa asiaansa.

Viereiselle luukulle tuli vanhempi nainen, joka oli ensin aikeissa lähteä syömään, mutta päätti sitten kääntyä puoleemme.

Tervehdimme. Täti vaikutti asiakaspalvelun ammattilaiselta. Kerroimme, kuinka oli käynyt, vaikka punatukkainen olikin ehtinyt tehdä yleistilanteen selväksi koko tiskillä. Ajattelin, että jos pariskunta oli jollain merkkimatkalla, niin heidän matkansa oli oikeastaan loppujen lopuksi alkanut otollisissa merkeissä. Kumpainenkaan heistä ei ollut nurissut portilla punatukkaisen puolesta.

Saimme virkailijalta sympatiaa ja erinomaista palvelua. Meidät buukattiin New Yorkin koneeseen klo 14.10.

Virkailijatätui valitsi paikoiksemme tavallista tilavammat penkit ja sujautti molemmille kahdenkympin ruokakortit.

Olimme kovin tyytyväisiä.

Samahan se on odottaa Helsingissä suomeksi kuin Lontoossa levottomana vääräkielisten keskellä tungoksessa.

Taisinpa ottaa pienoiset torkutkin.

Yritin keskittyä Krishnamurtiin, mutta eihän siitä mitään tullut.

Näppäilin Facebookkia ja lueskelin molemmat iltalehdet.

Virolainen kahvilanpitäjä tarjoili meille kahvit ja katkarapuleivät. Hyvin hänellä olikin aikaa, kun ei neljän tunnin muita käynyt.

Syömässä käytiin toisaalla, missä luvattiin lämmintä ruokaa.

Siinäpä se kului koko odotusaika.

Sitten alkoivat jo huudella koneeseen.

Kello oli silloin puoli kaksi.

Finnairin lento.

Sanoi kapteeni, että kahdeksan tuntia ei aivan matkaan riitä, mutta aikataulun mukaan lupasi, että perillä oltaisiin. Suihkivat jäänestoa siipiin aika surutta.

Lentoemojakin vilahtelee käytävillä toistakymmentä kappaletta. Kapteeni käskee heidätkin istumaan aloilleen. Tottelivat kiitettävästi.

Sitten lähdetään vyörymään kiitoradan päähän.

Nyt ollaan jo ilmassa.

Istumme täällä rivillä 53. Penkit ovat turistityyliä ja pienille mukavia, mutta ahtaita ovat minulle. Muutoin kone on varsin iso. Paikkoja peräti yhdeksän rinnan! Taitaa olla isointa, mitä yhtiöltä löytyy. Malli on Airbus 330.

Jylhä on jyly, kun konevoima kiihdyttää. Löi korvat lukkoon, kun noustaan loitommaksi maasta.

Aika mellevä tunne. Sinivalkoiset siivet!

Mutta puolityhjä on matkustamo. En epäröinyt vallata tyhjää keskiriviä käyttööni.

Jalkoja saa mukavammin liikuteltua, kun ei joka suunnasta ahdista.

Alan lukea Teuvo Pakkalan 'Vaaralla' -kirjaa. Vanhaa Oulua siinä kuvataan herttaisen kauniilla, joskin kadotetulla äidinkielen murteella.

Onneksi tajusin poimia villasukat matkaan ja mukaan matkustamoon. Jo kelpaa lämpimin jaloin tehdä matkaa!

Joo.

Nelivärinäyttö on laitettu jokaisen penkin selkään. Näytössä pyörii viisi mittaria. Niistä näkee koneen nopeuden, korkeuden, tehdyn matkan, suunnan ja arvioidun saapumisajan.

Mukava on tämä, kun on harvakseen ihmisiä. Lentoemot jakoivat maahansaapumislomakkeen.

Täytyy kaiketi luvata ja vannoa, ettei mitään pahaa tule vierailunsa aikana toimittamaan. Semmoista se on suuressa maailmassa.

Kauan siitä onkin aikaa, kun olen viimeksi näillä laitteilla lennellyt. Saattaapa olla kolmekin vuotta, ellei jo neljäkin. Ei ole juuri kiinnostanut kulkeminen.

Passikin oli niin, että voimassaoloaika menee umpeen nyt huhtikuussa. Silloin sen hankin, kun Lilli täytti 40 ja käytiin porukalla Roomassa.

Se oli hyvä reissu.

Riikka istuu tuolla takavasemmalla yksin ikkunapenkillä. Taitaa nukkua, kun oli kuulemma edellisyön valvonut.

Kellohan on nyt varhainen aamu Amerikassa.

Itse taidan sentään odottaa, että saan kupillisen kahvia, ennen kuin urvahdan. Teuvo Pakkala kirjoittaa kurjuudesta. Taitavaa tekstiä. Helppo mennä sivuja.

Vanhan kirjan sivut ovat puoliksi irti. Hartaasti on pideltävä nidettä, ettei leviäisi.

Ollaan jossain Islannin yllä. Lämmin ruoka tarjoiltiin kaksi tuntia sitten. Hyvä ruoka. Kyynärpäillä tilaa ja molemmin puolin pöydät. Lounaan jälkeen taisin nukahtaa.

Kapteeni on aika ajoin painellut turbulenttivaloa. Iso kone tutisee nöyrästi taivaanvaltojen vatkauksessa.

Hyvin on selvitty.

Oma ylipainoni on alkanut ärsyttää. Mahani on liiaksi laaja. Konditionaalikohta. Niinpä niin. Pitäisi, pitäisi.

Suomen aikaa kello on nyt 18.

Ryhdyn lukemaan Pakkalaa. Tämä tuubitila ei kuitenkaan lennätä mielikuvitusta, vain meitä matkustajia.

Ei tule lukeminen tajuun. En lue. Väsyttää. Päätän katsoa pienestä ruudusta viihdettä.

Useimmissa elokuvissa on kiinankielinen tekstitys. Yhdessä sentään suomeksi.

Kertoo ajasta. Aika on vaihtunut valuutaksi. Kun aika loppuu, elämä loppuu.

Sitten alkaa draama. Älytöntä. Katson väkisin. Nukahdan kuitenkin horrokseen.

Keskeytän kuvan.

Alkaa tympäsemään tämä kovien penkinkulmien läheisyys.

Emot kulkevat vesipullojen kanssa pitkin rahtipuolen kapeita käytäviä. Jossain itkee pikkuinen lapsi. Käyn vuodattamassa itseäni vähemmäksi.

En odota mitään.

Tavoitteeni on saada myydyksi mukaani ottamat dollarisetelit. Ihan sama, mitä niistä maksetaan. Minulle ei vanha aika merkitse, kun uudempi on uhattuna.

Nuori äiti ryhtyi hoivaamaan lasta. Itku loppui. Pitkä on päivä pienelle lapselle.

Naapurissa istuu keski-ikäinen pariskunta. Kovin ovat lempeästi lähekkäin. En tiedä ovatko minkä maan kansalaisia. Ehkä suomalaisia. Ei niistä nykyään tiedä.

Mieli kehrää tyhjää.

Tämä on iso kone täynnä eriskummallisia kohtaloita.

Olisiko yhteisöllisyys mitään? Matkan aikana jos olisi ihmisillä mahdollisuus valitulla kanavalla puhua auki omaa elämäänsä. Olisiko puhujia?

Tuskinpa vaan. Täytyisi olla joku ympyräinen penkkiasetelma, jossa voisi kokoontua.

Siitä taas ei kukaan maksaisi. Ei kannata. Katson miestä käytävällä. Odottaa, että naapuri nostaa laukun ylälokeroon. Näyttää ihan Henelin Markulta. Kempele 1970-luku. Mutta hän se ei ole, vaikka en alakaan kyselemään.

Lentoemo auttaa nuorta äitiä. Otti lapsen syliinsä ja tuutuilee sitä silmät loistaen. Vaikuttavat tykkäävän molemmat. Kumpikaan ei itke. Emo ehkä hyräilee jotain. Ystävällinen ihminen.

Huomaan, että vieruspenkilleni on tipahtanut joku muistitikku tai usb-lähetin. Täytynee toimittaa henkilökunnalle. Joku tikkua kaipaa taatusti.

Käytävällä tapahtuu.

Minua isompi mies vyöryy ohitseni kyljet penkkejä puistaen.

Matkalla vessaan.

Lupaan, että ahdas on kokemus, olipa asia mikä tahansa. Kapteeni kilkuttaa turbulenssivaloa. Turvavöiden soljet naksahtelevat. Kaipaan kapteenin kuulusta, missä ollaan kiitämässä ja milloin ollaan perillä.

Näytössä näkyy joku Hanhilahti - Goosebay. Ei sano mitään.

Tekee myös mieli kahvia. Kahvia ja jotain tekemistä. Mies palaa vessasta. Iho kiiltelee, eikä ilmeessä ole energiaa. Osuu taas penkinreunaan, mutta ei välitä. Toivottavasti sai sentään tarpeensa tyydytettyä.

Business-luokan emo kopistelee tulemaan jostain kaukaa edestä. Kuin toisesta todellisuudesta. Taitavasti menee ja vinhaa vauhtia vilkaisemattakaan meitä vaivaisosaston vähäosaisia.

Ei ole sopivaa jarrutella turistiosaston asioiden tähden. Hänellä täytyy olla todella tärkeä tehtävä tuolla takana. Muutoin ei varmaan olisi viitsinyt näyttäytyä halpaluokan hätääkärsiville.

Meitä on täällä monesta maasta. Enimmäkseen suomalaisia ja amerikkalaisia. Sitten on joitakin aasialaisen näköisiä.

Kolmen rivin päässä edessä istuu arabi. Jos tuolla naamalla ei pääse terroristielokuvien konnaksi, niin sitten ei millään. Ei vaikuta huumoriveikolta. Posket lommolla ja silmät kuopissa, tukka sikin sokin sekaisin pitkin päätä.

Katson taas karttaa. Kone on 11.900 metrin korkeudessa jonkun Port-Cartierin kohdalla. Lennetään lähes suoraan kohti etelää.

Kartalla näkyy oudonmuotoinen järvi tai jokilenkki. Aivan kuin sormus. Kerrassaan hieno muoto! Baie-Comeau lukee kartassa lähin paikka. Nopeutemme on mukavat 867 km tunnissa. Nyt pompasahti karttaan isolla ensimmäinen tuttu paikannimi, Quebec. Ollaan jonkun lahden päällä. Ulkona on vastatuulta ja Celsiuksen määrittämää pakkastakin -52 astetta eli -61 Fahrenheitia.

Vaihdan karttanäkymän kameran livekuvaksi. Alla näkyy vettä läikkinä ja viiruina. Taivas lienee pilvetön, kun maata näkyy.

Käytävillä hiljaista.

Odotan sopivaa hetkeä, jotta onnistuisin yhyttämään jonkun emon huomion. Antaisin tuon usb-tikun. Samalla voisin udella kahvimahdollisuudesta. Vaikka korvausta vastaan. Kyllä kai nämäkin lennot ovat olleet täysiksi pakattuja aikaisemmin. Kymmenen vuotta sitten esimerkiksi.

Nyt on poissa loisto ja luksus. Ihmiset ovat jotenkin vaisumpia ja vaatimattomampia.

Matkustamisglamour ja loistaviin loungeihin oikeuttavat kanta-asiakkuuskortit eivät enää aiheuta kateuden kiusaa. Kehitys on ollut kansanomaistavaa. Ja hyvä se vain on.

Kauempana edessä nutturapäinen paksu nainen suutelee paksun miehensä pulleaa poskea ja silittää sitten tämän punertavaa niskaa. He varmasti ovat amerikkalaisia. Noin epäsovinnaista käytöstä ei meillä tavata. Ei edes Haaviston Helsingissä!

Rinta rinnan he ovat matkustaneet, vaikka ahdasta on ollut. Samasta ruudusta katsovat kenties jo neljättä elokuvaa. Hyviä ihmisiä ovat. Ja saavat sellaisia ollakin.

New Yorkissa on koneen vaihto. Lähdetään Delta-yhtiön kuskaamana kohti Georgiaa ja Atlannan lentoasemaa. Sanovat sitä maailman vilkkaimmaksi. En ala epäilemään.

Isoja ja hektisiä ovat kaikki suurkaupunkien kentät.

Emo tuli. Pysäytin, vaikka vaikutti kiireiseltä. Ei edes hienoisesti hymähtänyt. Otti kuitenkin tikun. Käski odottaa kahvitarjoilua ja kiirusti sitten turvaan takaosan verhojen taakse. No, hyvä kumminkin.

Alan olla ikäiseni. En lähde leikille, enkä kosi huomiota itseeni. Hyvä sekin.

Jaha.

Karttanäyttö kertoo, että ylitämme juuri jotain Edmunstonia. Lännempänä näkyy Quebecin kaupunki. Suomen aikaa kello näyttää 21.30.

Emo tulee tarjoilemaan kuumia pyyhkeitä tai joitain rättejä. Toinen puhuu seinäpuhelimeen. Ilmassa on odotusta!

Kohta kolahtelevat kenties kahvikärryt! Kuuma huopalappu jaetaan kaikkiin käsiin. Se tuntuu hyvältä.

Samassa havaitsen karttakuvasta uuden näkymän. Olemme Mainen yläpuolella. Siis kohdemaassa lopultakin! Kattovaloja kirkastetaan. Joku aukoo ikkunasuojia.

Yhtäkkiä ollaan kuin uudessa aamussa!

Rättejä ryhdytään keräämään pois. Emotkin näyttävät saaneen uutta virtaa.

Näin se matka taittuu.

Harmaapäinen vanhus hakee paikkaansa. Elämäntoveri ja vieruskaveri nostaa kättään ja niin pari löytää taas toisensa.

Ja sitten saapuvat peltikärryt! Purkkeja ja purnukoita, kannuja ja kippoja. Harjoitellut hymyt rakennetaan kasvoille ja emot alkavat kurkoittelemaan kysymyksiään rivi kerrallaan.

Jokainen kuppi on elämys ja osoitus yhtiön laatulupauksen pitävyydestä. Jään odottamaan omaani. Mainoksessa luvattiin kaikenlaista kaunista ja kivaa! Rivi riviltä tuolta jostain se kaikki lähestyy!

Suomessa seurataan samaan aikaan viimeisintä TV:n vaaliväitöstilaisuutta. Jokohan kanditaateilla alkaa helpottaa. Yritän katsoa YLE:n uutisia. Niillekin on oma hipaisu näytössä.

Mutta yskähtelee yhteys. Liekö tulee satelliitista, vaiko nauhalta. En voi sanoa, mutta mitään ei näy. Aiemmin näkyi klo 11 TV-uutiset. Nyt ei niitäkään.

Toivotaan, että Niinistön kantti kestää ja ilo löytyy.

Sammutan näytön. Sattuu silmiin.

Kahvit tuli ja sämpylätkin saatiin. Mehua myös. Kelpaa alkaa odottelemaan laskeutumisvalmisteluja.

Ja niinpä siinä samassa kapteeni laskeekin koneen kierroksia ja emo kuuluttaa varmisteluja.

Turvavyöt kiinni ja puhelimet pois.

Niin tämäkin.

Kello on suomeksi 22.21. Hassua.

New York, Kennedyn Jussin lentoasema.

Tämä on kooltaan kovasti suuri lentokenttä.

Lentokoneita pelkästään on enemmän kuin Oulunsalon kentällä matkustajia.

Kellosta huomasimme, että kiirettä pitää. Kiire ei ole kiva koskaan, ei varsinkaan, kun on täydet talvitamineet päällä, kassit kainalossa ja väsy vaivana.

Vaikeusastetta silti nostettiin.

Väkeä oli paljon liikkeellä, jonoiksi asti.

Ensin puolen tunnin jonomeno passi- ja maahantulotarkastukseen.

Matkatavaroita ei löytynyt tietenkään. Missä lie Lontoossa.

Ongelma oli syntyä, kun kakkostarkastuspiste ei uskonut, etteikö matkatavaroita olisi, eikä sitä, että ne olisivat väärille reiteille rastitettu.

Piti olla tomerana. Puhuin kuin mies miehelle. Sanoin painokkaasti, että usko ukko! Ja kas, ukko uskoi! Tuhahti tympääntyneenä ja huitoi meidät eteenpäin.

Lasiovien jälkeen hissillä kerros ylös, käytävä päähän ja vasemmalle. Liukuportaita ylös junalaiturille.

Junaan. Ja väärään junaan.

Seuraavalla pysäkillä pois ja kerros ylös uudelle laiturille. Vihreä junalinja. Terminaali 2 ja 3. Sisään. Kuuma löyhkä. Otsa otti kosteutta, niskaan lirui noro.

Tuskastutti.

Tädin luokse. Ei alkanut avuliaaksi. Piti vedota, että kiire kaiken muun lisäksi kiusana. Otti asiamme. Saatiin sivuutettua lippupiste. Turvatarkastuksessa tuhat päätä kaiken kirjavaa.

Jonokone kierrätti narujen välissä. Ei auttanut äkistä.

Maltilla mentiin.

Tarkastuksessa kengät pois ja kaikki irrallinen. Röntgenin kautta läpi.

Portille suoraan. Viisi minuuttia peliaikaa.

Ostin kassin ja taittelin talven pois päältäni. Miestenhuoneen kautta suoraan koneeseen.

Vanha boeingi tämä on. Penkit mukavan muotoiset ja tilavat.

Kaiuttimet antaa jotain mustaa jatsia tai ruutsia, mitä lie.

Kello Suomessa on nyt 01.35 Matka meni horroksessa.

Valot sammutettiin matkustamosta. Valomeri matkan aikana kuin valtava hiillos.

Todellinen discjockey purserina! Tiedotukset olivat kuin rap-tykitystä.

Nukuin tarjoilujen ohi.

Kiitimme kohteliaasti. Perämies oli ollut nainen. Nyökkäsin helpottuneena.


Atlanta

Kenttä on taas valtavankokoinen. Kone körötteli parikymmentä minuuttia ennen kuin liike lakkasi oikealle tuloportille. Sisään asemalle ja jälleen ihmetys. Kilometrin pituinen käytävä.

Ajattelin, että tämä olisi joku pääkäytävä, mutta kun erkaannuimme risteävälle käytävälle, oli se vähintään saman pituinen.

Siistiä joka puolella.

Käveltiin kovaa kyytiä viisi pitkää käytävää, seurattiin Baggage Claim -opasteita. Sitten vasta huomattiiin vieressä kulkeva juna. Junakartassa luki yhden aseman kohdalla tuo Baggage Claim. Mentiin junaan.

Puolet oli kävelty, puolet päästiin junalla.

Sata metriä pitkät liukuportaat ylös ja portaiden päässä törmäsimme Janiin. Hän vaikutti enemmän hämmästyneeltä kuin ilahtuneelta.

Syy selvisi pian. Isä oli antanut heille seikkaperäiseksi ohjeeksi, että me saapuisimme Atlannan lentoasemalle kello kymmenen. Vastaanottajillamme ei siis ollut tietoa, mistä tulemme, puhumattakaan lennon numerosta, tai edes siitä, minkä yhtiön koneella tulemme.

Sattuma oli siis tuo pikainen tapaaminen.

Lähdettiin etsimään laukkujamme. Olin jostain syystä varma, että turhaan me niitä etsitään.

Laukkuja ei löytynytkään mistään. Jätimme ilmoituksen infoon ja lupasimme palata huuomenna uudestaan.

Kello oli paikallista aikaa puoli yksitoista, kun pääsimme Janin ja Riitan vanhalla Volvolla tien päälle suurkaupungin autobaanalle.

Kuusi kaistaa täynnä kiirettä ja kovaa vauhtia. Jani ei enää aivan virkeimmillään ole.

Hieman hirvitti. Määränpää tuntui olevan hukassa. Tarkoitus oli etsiä joku kauppa, josta saisimme auttavasti vaatetta selvitäksemme seuraavan päivän tarpeista.

Kauppa löytyi lopulta.

Ovella seisoi vartija ja sanoi: 'minuutti', kun pyysimme lupaa kaupalliselle kierrokselle. Hirmu vauhtia hyllyjen väliin. Poimin suurin piirtein summanmutikassa mitä vaan vaatetta käsiini sattui ja kiiruhdin kassalle.

Niinpä selvittiin hotellille.

Auto oven eteen, avaimet mustalle miehelle ja respan kautta kerroksiin. Yksikertaista ja tehokasta.

Sain vielä suihkuteltua itseni hyväksi ennen kuin nukahdin armeliaaseen uneen. Suihku tosin säikäytti kylmällä kosketuksella. En ensin löytänyt hanikkaa suihkulle, ja sitten osuin johonkin ja samassa sain kylmää niskaani. Teki mieli älähtää, mutta pidätin päästöni.

Aamu 1

Aamulla saimme kuulla, että käytännössä koko Atlanta poltettiin Amerikan sisällissodan melskeissä. Samalla oli poltettu kaikki talot aina Savannahiin asti. Polttomatkaa kertyi 300 kilometriä. Polttopäällikkö oli kenraali Sherman, jota tästä syystä yhä kirotaan joissakin konferaatiouskollisimmissa piireissä.

Kaupunki Madison, josta Janilla tuntuu olevan kerrottavaa.

Suihku oli ystävällisempi, kun osasin jo sen tuitut tavat. Aamiaiselle mentiin lähistöllä olevaan aamiasravintolaan. Olipa amerikkalainen paikka.

Pöydän ääressä ilmeinen ähkyvaara. Vohveleita, pannukakkuja, paahtoleipää, juustomunakasta, siirappia, mansikoita, kermavaahtoa, kahvia, tuoremehua, ja mitä kaikkea...

Takaisin hotellille. Riitalle kunnon messukengät mukaan ja sitten menoksi.

Madisonissa on ravintola. Vanha pankki, jossa valtava kassaholvi. Seinät vuorattu kokonaan konfederaation vanhalla rahalla.

Madisonissa on entiset suuret plantaasit polttamatta.

Sherman jätti Madisonin polttamatta, koska yksi konfederaation madisonilainen everstiluutnantti oli Shermanin opiskelutoveri West Pointin sotilasakatemiasta.

Etelässä sisällissodasta käytetään nimeä Pohjoisen aggression sota.

Ollaan matkalla messualueelle. Kello on paikallista aikaa 10.

Messukeskus on aivan Atlantan keskustassa. Neljä massiivista kolmekymmentäkerroksista rakennusta täynnä vaatetavaraa ja muuta päälle pujotettavaa.

Minua ei tuohon hepenehelvettiin saisi mistään hinnasta!

Jatkamme Janin kanssa lentokentälle etsimään kadonneita pakaasejamme.

Sitten on aikomus mennä Picasson, Andy Warhollin ja Matissen yhteisnäyttelyyn. Se alkaa jo kiinnostaa!

Ajamme juuri Coca Colan maailman pääkonttorin ohitse. Aika iso tönö on sekin. Tuolla on Olympiapuisto. Sitten Janilta jälleen pieni rasiistinen vitsi.

Moving Africans rapidly through Atlanta. MARTA - eli Atlantan kaupunkijuna.

Martin Luther King asui Atlantassa. Jimmy Carter on Atlantan poikia, samoin median mahtimies Ted Turner. Myös hänen upein luomuksensa CNN:n päämaja on Atlantassa.

Seitsemänkaistainen moottoritie vie meitä etäämmäksi kaupungin keskustasta. Liikenne sujuu jouhevasti kylki kyljessä eri kaistoja kaahaavien autojen värittäessä harmaata asfalttia.

Kiinnitän huomiota siihen, ettei autojen joukossa kiiltele kovinkaan uusia autoja, kuten aiemmin olen ollut näkevinäni.

Atlantan kentältä nousee koneita kirkkaalle taivaalle jatkuvana jonona. Maailman vilkkain kenttä. Tie on kuoppainen ja muutoinkin heikkokuntoinen. Isot amerikanraudat loistavat enää poissaolollaan.

Ilma on todellakin kaunis ja keväisen lämmin. Asteita on näin aamupäivästäkin jo viitisentoista.

Lentokentällä on kaiken eilisen kuhinan huomioiden hyvin rauhallista. Siisteiillä käytävillä nuokkuu joitakin kulkijoita. Jokainen odottaa jotain, osa lentoa, osa ihmettä.

Eilen saimme ohjeet ottaa yhteyttä British Airwaysin matkatavaratoimistoon kello 9 eteenpäin.

Menimme kymmenen jälkeen. Pitkä tiski tyhjää täynnä.

Kymmenen tiskin päässä istuu tumma ja tuhti täti käteensä nojaten. Tiskin päällä lukee Korean Air. Siispä hän joutuu kanssamme tekemisiin. Kysyimme, missä britit ovat. Täti nosti katsettaan ja vastasi, että tulevat yhdeltä.

Kummastelimme. Hän neuvoi meidät BA:n toimistoon.

Kävelimme sinne. Koputettiin oveen. Ei ketään. Kokeiltiin kahvaa. Lukossa. Kuulin Janin arvion briteistä.
'Heihin ei voi luottaa. Heidän varaan ei voi laskea koskaan.'

Pyysin häntä soittamaan eiliseen numeroon. Kone vastasi, mutta tahdoimme ihmisen. Ryhdyimme odottamaan ihmisen ääntä. Meni vartti, vähän ylikin. Sitten odotuksemme palkittiin.

Luurissa oli osaava nainen. Kyseli kaikenlaista ja totesi sitten yleisenä sääntönä sen, että viimeksi käytetty lentoyhtiö on aina vastuussa matkatavaroista. Ei ole merkitystä, vaikka reitin varrella olisi muitakin toimijoita.

No niin. Sitten vaan Deltan toimistoon. Siellä olikin ystävällinen vanhempi naisihminen, joka otti asiamme omakseen. Täytettiin kuponkeja ja kerrottiin kuvauksia kadonneista. Nainen pisti kouraani punaisen kortin ja toivotti hyvää päivänjatkoa hymyn kanssa.

Olimme tilanteen huomioiden tyytyväisiä.

Ja tien päälle takaisin. Parempi punainen paperi taskussa kuin puhelinpalvelun konemusiikki korvissa. Moottoritiellä näimme, että oli sattunut pieni onnettomuus. Osallisina iso bussi ja pikkuauto. Pikkuauto oli hävinnyt peltisen kohtaamisen. Luultavasti ei henkilövahinkoja.

Pikkuhondan nokka oli rytyssä kuin boxerikoiran turpa.

Pistettiin Volvo parkkipilttuuseen ja marssittiin suureen (tietysti suureen, suorastaan valtavaan!) taidegalleriaan. Kerroksia kauniin valkoisessa kulttuuripyhätössä on viisi. Alimpana kahvila.

Sieltä aloitimme ajankuluttamisen. Tilasimme kahvit.

Puhuimme ihmisen oikeudesta omaan jumalasuhteeseensa. Sydämen ja Jumalan välissä ei saisi olla mitään, ei vääriä valokuvia, ei lompakkoa, eikä käyntikortteja. Oli hyvähenkinen keskustelu vaikeiden aikojen voittamisesta ja niistä oppimisesta. Puhuimme arvojen ja läsnäolon merkityksestä sekä ihmisen suhteesta itseensä.

Sitten kerroksiin. Kierrettiin ensimmäistä kerrosta, jossa esitellään eurooppalaista taidetta aina 1500-luvulta alkaen, nuorempaa amerikkalaista taidetta sekä monenlaisia vanhoja huonekaluja. Kierros saattoi kestää tunnin tai enemmän. Nyt kello näyttää 13.30.

Istahdettiin tauolle. Jalkapohjia polttelee. Tekisi mieli paiskata kengät nurkkaan.

Tuttu jomotus alkoi vääntämään ryhtiä vinoon. Vasen puoli reagoi aivan kuten messumatkoilla.

Saukkosen A soitti. Kertoi puhuneensa J:n kanssa liittyen minun huomioimiseeni joen Ry:n toimesta. Oli ollut kiivas sananvaihto. Kiivastunut J oli puhunut minusta kuulemma paljon pahaa. Lupasin soittaa Saukkoselle, kunhan kotiudun.

Ulkona on kaunis keväinen ilma. Lämpöä ja tuulta.Taitaa olla hyvinkin viitisentoista astetta. Kävellään eteenpäin. Symbolista taidetta 1500-luvun Euroopasta. Raamatullisia teemoja. Kaunista kaikki. Symboliikka rikasta. Tykkäsin.

Kerros ylös ja tunnelma muuttuu. Seiniä koristaa ihmiskunnan paha olo 1930-luvulta. Picasso, Matisse ja monet muut eurotaiteen toimittajat ovat tallentaneet töihinsä ihmiskunnan pahat voimat, kiireen, ahneuden, tekopyhyyden ja kauneuden vieroksumisen. Räikeitä värejä, häpäistyjä ihmishahmoja, paljastettuja naisia. Kaikki yhtä kaaosta. Ja kuinka kävi, kun hyvä hukattiin? Sota.

Matka jatkui. Tultiin kopiomestari Andy Warhollin osastolle. Keinotodellisuutta, keinomateriaaleja, keinoelämää, epätodellisuutta ja epärealismia. Jälleen ajankuvaa. Nyt 1970-luvulta.

Miten kävi?

Ei! Miten on käynyt ja miten tulee käymään?! Mitä Warhol ennustaa töittensä kautta? Mihin tämä taidesuunta on meidät johtanut ja mihin vielä johtaakaan?

Lähdimme hämillämme ja nälkiintyneinä takaisin kadulle. Tahtoisin katkarapuja.

Parkkitalossa oltiin kolme tuntia. Maksua kaikkiaan 12 dollaria. Janilla meinasi mennä hermot. Ei tahtonut millään päästä yli. Hermot ovat tiukalla, kuten talous. Ymmärrän ja hyväksyn.

Mentiin Lailliseen meriruokaravintolaan. Sen niminen se oli. Muutama ravunpyrstö ja kourallinen ranskalaisia. Viisitoista dollaria. Maksoin mieluusti molemmat annokset.

Messujen kiertäjät käytiin hakemassa 16.30. Olivat kävelleet kinttunsa kipeiksi. Kehuivat aikaansaannoksiaan kuitenkin, mikä oleellisinta.

Väsyttää. Voisinpa ottaa vaikkapa torkut. Vaikkapa kahdeksan tunnin torkut. Pyysin päästä hotellille. Valitin vetämättömyyttä ja väsähtämistä.

Kello on 18.50. Olen hotellilla ja huoneessani. Sain käytyä suihkussa ja nyt olo oleellisesti raikkaampi. Väsyä en sentään saanut itsestäni suihkuteltua.

Kiskoin ylleni uutta alusvaatetta. Pakko oli ostaa, kun vara- ja vaihtovaatteet ovat kapsäkissä, jonka olinpaikkaa ei kukaan tunnu tietävän.

Janista sain paremman kuvan tänään. Ennen tätä päivää hän on jäänyt minulle hyvin vieraaksi, jotenkin pinnalliseksi. Mutta hyvin ajatteleva on ja syvällinen. Tykkäsin miehestä.

Päivän aikana paljastui, että hän kannattaa rebuklikaaneja, mutta oikeastaan vain sen tähden, koska vastustaa Obamaa ja hänen ajamaa sosialismia.

Puhuimme myös uskontojen vaikutuksesta politiikkaan ja liike-elämään. Huomasimme olevamme yhtä mieltä suurimmasta osasta asioita. Minun oli ajoittain vaikea muistaa, että USA on kiistatta maailman mahtivalta ja niin ollen itsestään selvä suunnannäyttäjä koko sivistyneelle maailmalle.

Esimerkiksi luottoluokituslaitokset kun päättivät laskea Yhdysvaltojen luokitusta AAA:sta AA plussaan, uhattiin seurausten vaikuttavan korkoprosenttiin dramaattisesti. Toisin kävi, kaikkien arvioiden vastaisesti päätöksestä seurasi korkoprosentin lasku 0,25 prosenttiin.

Janin mukaan viesti oli selvä. 'Älkää tulko ohjailemaan meidän valintojamme.'

Paikallinen aika on kahdeksan. Alan olla unten mailla. Havahdun avaamaan oven, kun Jani saapuu jossain vaiheessa. Herään puhelinsoittoon, kun Riitta soittaa ilmoittaakseen, että kaikki hyvin.

Myös herään yöllä sisäiseen tarpeeseen, kun kello Suomessa tulee seitsemään.

Säpsähdän sytyttämään valot, kun luulen olevan aika herätä. Katson kellon käyneen vartin yli kuuteen. Sammutan valon nolona. Käyn vessassa ja palaan sänkyyn tyytyväisenä siitä, että olen nukkunut yhteensä kohtuullisen pitkän yön.

Tukala taloustilanteeni ei anna Amerikassakaan rauhaa. Levottomuus liikuttaa.

Aamu 2

Mielessä valmistuu ohjelmaa hyvään ihmisyyteen ja vastuuntuntoiseen kansalaisuuteen. Tätä näkemystä voisin valmistella ajan salliessa. Mitä pääkohtia olisi ihmisen omattava.

Kauneuden kohtaaminen ja hyväksyminen,

- oma tunne on oikea. Toisen ihmisen ohjaileminen, olettamuksiin ja yleiseen käsitykseen johdatteleminen on vääränlaista vallankäyttöä. Matissen taulu on upeaa taidetta vain, koska se on Matissen tekemä. Jos oma tunne ei taulusta ilman tekijätietoa havaitse kauneutta, ei taulu ole kaunis. Se voi olla iso ja värikäs, mutta kauniiksi sitä ei tarvitse sanoa.

Selviytymisen tahto,

- Yrittämisen asenne. Yritän selviytyä, annan toistenkin yrittää.

Luotettavuus,

- Kunnioitan itseäni, otan antamani lupaukset tosissaan.

Luonnollisuus

- Kaikki epätodellinen minussa on loukkausta itseäni kohtaan. Luonto on hyvän näkemistä itsessä, toisissa ja ympäristössä. Ei elämässä ole tarvetta muuttua ja muuttaa, elämässä riittää, että on ja antaa olla. Palaaminen on muutoksen muodoista luonnollisin. Aika ei muutu, aika on. Ihminen muuttuu ensin, yhteiskunta sen jälkeen. Toisen muuttaminen on mahdotonta, ellei ole itse muuttunut. Mitä muutos on? Uskallusta itseen ja rohkeutta toteuttaa erilaisia näkemyksiä. Mitä julistaminen on? Tarvetta hakea omalle muutokselle hyväksyntää ympäristöstä. Mitä pelko on? Piiloutumisen tarvetta. Mitä hyvä on? Olemisen osaamista.

Pyydä hyvää itseesi. Käytä aikaa hyvän hahmottamiseen. Etsi hyvää, kysy enemmän itseltäsi, usko vähemmän ulkopuolista näkemystä. Tee itse oma hyväsi, tee se itsellesi. Hyvän on aika herätä. Huolehdi aina ensin omasta hyvästäsi. Ilman omaa hyvää, et voi olla hyvä lähimmäisillesi.

Hyvä on hetki nyt, huomista hyvää et voi elää etukäteen.

Lähdettiin hotellilta hyvässä järjestyksessä.

Kaksi yötä 322 dollaria. Sitten aamiaispaikkaan.

Ensimmäinen oli joku leipomo, josta leivät olivat loppu. Jatkoimme eteenpäin. Mentiin johonkin perinnepaikkaan, perustettu jo 1948.

Aamiainen pannukakkuja, kanamunaa, kahvia, mehua ja kinkkua.

Seinillä paljon kuvia presidenteistä. Myös John Wayne ja Willie Nelson. Vanha nainen tarjoili ihan hyvin.

Ajetaan taas.

Ohitamme mm. Vapaamuurareiden kolossaalisen rakennuksen, jossa ei ole ikkunoita, eikä ulkona mainosteta tervetulleeksi tutustumaan.

A buckle on a bible belt - Greenville.

Siellä asuvat Riitta ja Jani.

Etelä on hyvin uskonnollista aluetta. Johtava liike on Babtistit. Southern Babtist Convention. 15 miljoonaa jäsentä. Atlannan väkiluku on 5.894.000. Suurkaupunki siis.

Suurin on New York, sitten tulevat Los Angeles, Chigago, Houston ja Atlanta.

Naisväki kiiruhti messutalon kerroksiin. Me pistimme Volvon kadunvarteen parkkiin ja jatkoimme Olympiapuiston halki CNN-uutiskanavan pääkonttoriin.

Sanoinko jo, että kovin on komeaa ja suurta.

Lähdemme tunnin kierrokselle. Odotan innolla.

Täällä ollaan pienessä CNN-studiossa. Kierros alkaa. CNN on kaapeliuutisverkko.

Asiakkaina 2 mrd kotitaloutta. Puhutaan talosta, maailman päämaja.

Ted Turner 1997... Maailman pisin rullaporras 196 yrds

Se olikin kovin pitkä. Pelottava jopa. Korkealle tultiin.

Kierros kierretty. Ja mikä kierros!! Aivan upeaa katsoa kaiken kiihkoisuuden ytimeen, maailmanlaajuiseen uutistoimitukseen ja kulisseihin!

Tämä on jotain suurta ja mahtavaa!

Ankkurit joivat mainostaukojen aikana Redbullia, haukottelivat ja juttelivat studioporukan kanssa kuin ketkä tahansa. Joku rasvasi huuliaan, toinen vaikutti olevan omissa ajatuksissaan.

Uutistoimituksen huoneessa oli täysi miehitys, noin viisikymmentä työntekijää. Tila näytti silti aika tyhjältä, sillä työpisteitä oli nelinkertainen määrä. Kaiken varalta, sanoi opas. Jos vaikka, tai oikeastaan kun joku spesiaali tarve yllättää ja työkaluja tarvitaan. Silloin pitää olla kapasiteettia. Ok, sanoin ja löin pääni johonkin näyttöpäätteeseen.

Samaan aikaan CNN sanoo valtavalla seinäruudulla, että Yhdysvalloissa lemmikit ovat huolestuttavasti ylipainoisia. Sitten Syyriaan, jossa on tapettu satoja ihmisiä. Indianapolissa pelataan Superbowl peli sunnuntaina. Rebuklikaanit yrittävät löytää presidenttiehdokasta ja lopulta murmeli ennustaa pitkää talvea, kevät alkaa vasta kuuden viikon päästä.

Loistavaa!! Tunnen olevani uutisissa itsekin. Olisin voinut myöntää vaikka kuinka perusteellisen haastattelun kotimaani asioista, mutta ei täällä kenelläkään tunnu olevan aikaa pienen maan asioille. Ainoa, mikä puuttuu, on aika.

Ostin mukin.

Tultiin Ted Turnerin ravintolaan. Nimi on Ted's Montana Grill. Aivan upea ja klassinen liharavintola. Seinällä kyttää valtaisa biisoninpää.

Alamme puhua Country-musiikista. Alan Jackson on aihe. Siinä on kuulemma laatutietoinen laulaja. Lienee Amerikan Kari Tapio.

Atlantan läpi virtaa Chattahoochee-joki. Siitä joesta on Alan Jackson tehnyt laulun 'Way down yonder' tarkoittaa etelän murteella, että joku on kaukana, kaukana... niinkuin far far away...

Tilattiin biisoniburgerit. Jani otti kuljettajan oikeudella oluen. Itse tilasin tuoretta appelsiinimehua. Paikka vaikuttaa vieraanvaraiselta. Vastaavia ravintoloita on joissakin suurissa kaupungeissa.

Käyttävät herra Turnerin biisonifarmin tuotteita raaka-aineinaan. Tilahan on pohjoisessa Montanassa. Tulee mieleen Keisun Mikko ja Maikkulan kartano. Tämäkin on kuulemma vain harrastusta.

Villi luonto on ottamassa asemaansa takaisin ihmisen jäljiltä. Näin on New Hampshiressa. Hirvet, peurat ja karibut ovat palanneet.

Valkoinen ihminen ei ole osannut elää luonnossa, ei ole tullut toimeen, ei ole osannut tapoja. Onko valkoisen ihmisen pahin vika kuitenkin se, ettei ole tullut toimeen itsensä kanssa. Eikä lähimmäistensä kanssa, eikä luonnon kanssa. Valkoinen ihminen ei osaa olla luonnossa luonnollinen.

Tultiin museoon, jossa esitellään Amerikan historiaa. Sisällissotaa tultiin tutkailemaan.

Olihan jälleen kokemus. Sota on hulluutta. Taistelua tuntemattomien totuuksien puolesta. Menneisyys tiedetään, mutta tulevaisuutta tulkitaan. Tulevaisuus on tunnetta, jossa turvan, toivon ja vapauden täytyy olla mukana. Muutoin tulevaisuus on epävarma ja synnyttää tarvetta toimenpiteisiin.

Jatkamme jälleen Volvolla. Kahvia alkaa kaipailla meistä kumpainenkin. Kello alkaa olla puoli viisi.

Viideltä loppuvat messujuhlat. Siispä ajamme noutamaan messukaksikkoa. Törmäämme Atlantan ruuhkiin.

Odotamme aikamme.

Takapenkki saa istujansa ja takaisin kaupungin katujen kiihkeään rytmiin.

Pois kaupungista. Pois, pois.

Välilasku jossain ostoshelvetissä. Kuulemma Amerikan toiseksi suurin shop. Kylmät väreet virisivät selkään. Menin pieneen kauppaan. Ostin laukun. Kolme minuuttia ja ulos. Luulin, että takaisin iltaan ja kohti länttä.

Väärässä taas. Ravintolaan ruokailemaan. Mister Makaroni. Italialaista. Sadan hengen ravintolassa kolmesataa amerikkalaista ja kaikilla on asiaa.

Helvetillinen häly, ahtaus ja kuumuus. Tahtoisin pois, mutta on yritettävä käyttäytyä. Olen kohtelias, vaikka hikoan tuskaani.

Seistiin puoli tunti baaritiskin luona. Katsottiin koripalloa. Vieressä tiskillä istui perhe. Isoäiti ja äiti. Juttelivat yhteen ääneen, yhtä aikaa ja isoon ääneen. Kakarat, alle 10v kaikki kolme. Pelaavat pieniä ruutuja. Sormet sujuvat näppäimillä nopeasti kuin kärpän käpälät. Jokaisella oma ruutu.

Tämä on tämän ajan kuva. Kaikilla on kiire ja sanottavaa. Kilpaa olemista ja kilpaa huutamista. Lapsille ei kellään ole aikaa.

Tarjoilijalla on kamala hässäkkä päällä. Uskomatonta. Hän on käynyt pöytämme luona nyt yhdeksän eri kertaa.

"Hello guys, how're you doing. I'll be right back."

Kymmenes kerta toden sanoo, vaikka kysyykin vielä, ollaanko valmiita tilaamaan. Heh, heh, joo kyllä. Jo tunti sitten. Jätän sanomatta. Työtänsä hän vain tekee.

Tämä kakofonia ja seisova ilma ovat kamala kombinaatio. Jotkut nauttivat kaikesta. Minä en. Joku lasi särkyy jossain.

Taputuksia. Tämä on helvetti.

Tiskillä nuori pari. Nainen puhuu, puhuu, puhuu, puhuu, käy vessassa, tulee takaisin, puhuu, puhuu, puhuu, puhuu...

Kaveri on aika viileä karvakorva. Ei reagoi mitenkään. Katsoo vaan turtuneenoloisena yliopistosarjan koripalloa.

En kadehdi häntä.

Naapuripöydässä kolme tyttöä. Kaikki käpistelevät kännyköitään.  Ovat huutosakkilaisia. Omissa oloissaan jokainen.

Saamme annoksemme. Eteeni ilmestyi rapuspagettia. Oli erinomainen ruoka. Ravintola tyhjeni pikkuhiljaa, mutta kakofonia pysyi kympissä koko ajan.

Jani maksoi laskun.

Lähdettiin uudelleen tien päälle. Kuinka kaipasinkaan yksinäisyyden rauhaa ja omia valintojani. Autossa takapenkki nukahti nopeasti. Pysyin valveilla vastuuni tuntien. Katuvalot loppuivat ja kaistat vähenivät. Matkaa kesti yli kaksi tuntia.

Välillä vaihtui osavaltio Georgiasta Etelä-Carolinaan.

Lopulta oltiin Greenvillessä ja pian sen jälkeen Greerissä, missä Riitta ja Jani asuvat.

Auto sujahti autotalliin toisen auton viereen. Sisällä talossa meitä oli vastassa serkkuni Josiah, joka tänään täytti kuulemma 36. Pian huoneeseen ilmestyivät pienen koiran kanssa Josiahin tytöt, joiden nimiä en muista. Kohta tuli poika, joka kohta saa jo ajokortin. Ja vielä paikalle ennätti Josiahin vaimo Louann.

Talo on avara ja monihuoneinen. Vaikuttaa todella kodikkaalta.

Ehdimme vaihtaa muutaman sanan keittiössä ennen kuin pyysin lupaa vetäytyä yöpuulle.
Kello täällä on nyt 23.30.

Suomessa on herätty vaalipäivän aamuun.

Aamu 3

Nukuin hyvin. Kello on täällä seitsemän. Heräsin ehkäpä tunti sitten.

Ajatuksissa oli pätkä Isä meidän -rukousta:

'Äläkä saata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta, sillä Sinun on valtakunta, ja voima, ja kunnia.'

Toisin sanoen, 'varjele meitä vääriltä arvoilta, vääriltä totuuksilta ja vääriltä valinnoilta.'  Ja edelleen,

'Anna meidän toimia niin, että voisimme työssämme, kodissamme ja kaikessa elämässämme kokea hyvän ja että saisimme osaksemme arvonantoa. Ellei niin olisi, ohjaa meidät eroon meitä vahingoittavista valinnoista.'

Ja lopuksi,

'Säännöt ovat parasta tarkoittaen tehty noudatettaviksi, ja se, joka niitä rikkoo, joutuu tilille itsensä ja omantuntonsa kanssa. Mutta, joka elää sääntöjen mukaisesti, on saava osakseen tasapainoisen ja kunniakkaan elämän.'

Ulkona on yhä hämärää. Taidan venyttää aamua, kunnes valo on vallannut taivaan.

Tänään tahtoisin olla aivan ilman hössötystä. Ajatella ja kirjoitella.

Huolettaa tuo näyttöpäätteiden palvonta. Uudenlainen ikonitaide on elävää ja koukuttavaa. Riippuvuus on rajua. Joka paikassa on ruututieto tarjolla, tuotettua tarkoitusta varten. Pyhä pääte.

Mutta milloin tuohon maailmaan inkarnoituu messias. Ja mitä tuo tullessaan.

Serkku Josiah kiirehti kirkkoon. Hänellä ja hänen oppilaillaan on tapana esittää musiikkia jokasunnuntaisissa Jumalanpalveluksissa. Josiah soittaa kitaraa. Jani aikoi mennä ja minä lyöttäydyin mukaan.

Kirkkomatkaa kertyi vajaa kymmenen kilometriä. Mentiin pientä viehättävää paikallistietä, jonka varrella tasaisin välimatkoin oli hyvin hoidettuja taloja pihoineen ja puhtaine autoineen.

Kirkko oli oikeastaan pienehkö seurakuntakoti. Tilaa salissa olisi ollut parillesadalle hengelle. Meitä oli ehkäpä satakunta.

Seremonia alkoi pienellä pätkällä raamattua ja jatkui rukouksella. Kaikki oli jotenkin välitöntä ja epämuodollista. Soittajat pääsivät vuoroon.

Kitara, piano, viulu ja laulu.

Aivan kerrassaan upeaa musiikkia! Sanat heijastettiin kankaalle. Sama käytäntö koski myös saarnaa niiltä osin, kun siteerattiin raamattua. Saarna oli pitkä. Saattoi kestää jopa neljäkymmentä minuuttia. Mutta aiheen käsitteleminen oli perusteellista, kansantajuista ja innostavaa. Puhe oli ihmisen vapaudesta. Ei ole todellista vapautta, ellei ihmisellä ole vapautta itsestään ja omista pyrkimyksistään.

Saarna oli erittäin lämmin ja lohduttava.

Suomalaisjuurisen saarnamiehen tapa puhua ja korostaa tärkeiksi oivaltamiaan asioita oli kyllä vertaansa vailla. Sanoinkin hänelle, että parhaat kansastamme lähtivät laivoihin joskus aikoinaan. Parhaiden perilliset ovat antaneet ja yhä antavat panoksensa uuden mantereen hyväksi.

Toivon tapaavani hänet vielä tämän reissun aikana.

Parkkipaikalla Jani oli yhyttänyt toisen miehen. Kinnunen oli hänen nimensä. Täyttä jäntevyyttä koko ukko, vaikka oli jo 65-vuotias. Kysyin, mistä päin Suomea ovat Kinnuset lähteneet Amerikkaan, mutta sitä hän ei tiennyt. Michiganista oli itse lähtöisin. Sanoin hyvälle miehelle, että tule kotiin, meillä on paljon työtä tekeville. Nauroi makeat naurut, johon oli helppo yhtyä.

Jani kertoi, että tämä Kinnunen on työhullu mies. Lähtee sunnuntain ja maanantain välisenä yönä Tenneseehen timpuroimaan ja palaa myöhään perjantaina takaisin kotiin. Tätä on jatkunut kymmeniä vuosia ilman taukoja. Kova ukko! Kertoi poikasena syöneensä Janin äidinisän kanssa ison kattilallisen suomalaisittain valmistettua lipeäkalaa. Oli kuulemma ollut kovin hyvää.

Kerroin, että kotimaassa on kova paikka tänään, kun isiemme työt ovat vaarassa joutua häpeän alle. Kinnunen lupasi rukoilla Suomen puolesta ja minä lupasin hänelle Kantturan esitevihkon.

Olipa kiva keikka! Jani meni kauppaan ja minä jäin kirjoittamaan tätä raporttia. Hyvin natsaa aika. Hän tulee ja minä päätän raporttini tähän.

Ja niin alkaa kotimaan vaaliaika olla lopussa. Odotan ennakkoäänten jakautumista kuin pikkulapsi joulupukkia.

Lopulta saan viestejä Suomesta. Ilahduttavia viestejä!! Itsenäisen Suomen kunnia on lunastettu! Ääntenlaskenta etenee, prosentit pysyvät asemissaan. Kyllä tämä taitaa olla voiton päivä!! Vaikea pysyä paikoillaan. Lähdin pihalle pakoon hampurilaishulinaa.

Tietoja valuu tekstinä koko ajan. Ei enää epäilystä: Sauli Niinistö on Suomen Tasavallan Presidentti!!Riemu tulee rintaan ja liikutus läikähtelee silmäkulmissa. Pakenin tänne tilapäiseen makuuhuoneeseeni. On hyvä tunne. Kelpaa palata kotimaahan!! Onnea Suomi!

Juhlistin tilannetta pienellä itsekkään yksityisellä hetkellä. Vetäydyin vartiksi väkijoukosta.

Palattuani aloimme miettiä ajankulua. Esittelin miesporukalle mukaanottamiani vanhoja dollariseteleitä. Keitä täällä on koolla?

Talo kuuluu isäni nuorimmalle siskolle, siis Riitta-tädilleni, joka on yli 50, mutta alle 60, sekä hänen miehelleen Janille. Janin suku, Seppalat, ovat Suomesta tänne tulleita 1900-luvun alkupuolella. Janin äidinisä on myös alkujaan Suomesta Keski-Pohjanmaan rannikolta merille seikkailemaan lähtenyt ja lopulta Bostoniin päätynyt Frigård-niminen mies, lempinimeltään Semmi (k.1974). Oli kuulemma aikamoinen hummailijaluonne.

Janin isä, Martti, saapui Amerikkaan vanhempiensa kanssa ilmeisesti joskus 1920-luvulla.

No, Riitan ja Janin lapset olivat koolla perheineen.

Josiah on lapsista vanhin, vakain ja varovaisin. Hän perheineen asuu tätä taloa yhdessä vanhempiensa kanssa. Josiahin vaimo, Louann, on puoliksi tsekkiläistä, puoliksi sisilialaista alkuperää. Huh, huh! Ihmisenä erittäin herttainen ja huolehtivainen perheenäiti. Heillä on kolme lasta, vanhin on 16-vuotias poika, ja kaksi nuorempaa tyttöä.

Jere on keskimmäinen Riitan ja Janin lapsista, siis minun serkkuni hänkin. Hänellä on ilmeisesti kaksi lasta. Jeren vaimo jäi minulle aika etäiseksi. Hän on Jill, ja vaikuttaa aika hiljaiselta.

Nuorin serkuistani on hänkin jo 32-vuotias. Hänen nimensä on Joanna ja hänellä yhdessä miehensä kanssa on kolme lasta. Möykkä siis oli melkoinen!

Lähdimme miesporukalla Greenvillen keskustaan katsomaan paikkoja ja kuluttamaan aikaa. Mennessä vietiin Janin siskon ex-miehelle ne minut setelini arvioitaviksi.

Pihalla parkissa oli upouusi Porsche, iso musta ökymaasturi ja kaksi muuta kalliimmanpuoleista ajopeliä. Talo oli iso ja pelkästään turhan massiivinen ulko-ovi viesti vaurautta. Emme menneet sisälle saakka, vaikka pienikokoinen talonisäntä velvollisuutensa mukaisesti niin pyysikin. Varttitunti aikaisemmin hän ei ollut edes vastannut Janin soittoon. Tökkäsimme setelikansion hänen hoidettuihin käsiinsä ja lupasimme palata tiistaina kuulemaan tuomion. Ajattelen, että jos hän tonninkaan maksaa, niin kaikki saa pitää. Setelit pääsisivät siten takaisin kotimaahansa.

Hilpeästi jutellen ajoimme Greenvilleen. Auto pistettiin kadunvarteen ja jatkettiin jalan. Käytiin katsomassa todella idyllistä ja pientä jokiputousta.

Kuulin, että tämä seutu on kuulunut aikoinaan Cherokee-intiaaniheimon alueeseen.

Käväistiin katsomassa uutukaista baseball-stadioniakin. Koko ajan oli ilmassa odotusta illan Superbowl-pelin suhteen. Miehet puhuivat asiantuntevasti ja sopivalla kiihkoisuudella omia näkemyksiään pelistä, joukkueista ja itse tapahtumasta.

Aloin minäkin odottaa peliä!

Peli alkoi, pizzaa syötiin ja erilaisia juomia juotiin. Miehet elivät mukana pelissä. Ölisivät ja elehtivät. Varttitunnin jälkeen tulivat naiset ja lapset. Pelin seuraamisen intensiteetti laski dramaattisesti.

Jani ryhtyi pelaamaan tietokonepeliä, Jere ja Joannan mies alkoivat touhilla omiaan ja Josiahin vaimo kiirehti kotiin. Riitta keskittyi seuraamaan mainoksia. Riikka ei niitäkään.

Urheilujuhlan tuntu taantui tavanomaiseksi tupaillaksi.

Kun Louann ilmoitti, että nyt he lähtevät, käytin tilaisuuteni ja karkasin mukaan. Siispä nyt olen täällä tilapäishuoneessani kaiken hälyn paremmalla puolella.

Aamu 4

Kello on paikallista aikaa 3.30. Heräsin puoli tuntia sitten puhelinsoittoon.

Kalevalla on kuulemma käynnistetty joku verraton ystävänpäiväkampanja uusille tilaajille. En tarttunut täkyyn. Aikoi soittaa uudestaan. Kiitin ja kuulemiin.

Olo on hämillisen helpottunut eilisen vaalituloksen johdosta. Hengittäminen on helpompaa, kun 'yön uhka karkoitettu on jo pois...'.

En juuri voisi väittää vastaan, jos joku pitäisi minua kiiihkoisänmaallisena.

Eilinen oli muutoinkin kaikin puolin onnistunut päivä. Vierailu kirkossa oli mieleenpainuva välittömyydessään ja perusteellisuudessaan. Pappi kutsui minut Janin kanssa kylään maanantai-iltana. Arvostan kutsua kovasti, koska hänen puheensa aukesivat kansantajuisuudessaan helposti hyväksyttäviksi.

Tasapaino ihmisessä on turva yhteisössä.

Vaikka päälle päin kaikki vaikuttaakin harmooniselta, taitaa pinnan alla kyteä kipinöitä. Jani pelaa lähes tauotta jotain kännykkäpeliä, jota Riitan näyttäisi olevan vaikea hyväksyä. En kai minä mikään ihmistuntija ole, mutta Janin kokemat taloudelliset vastoinkäymiset ovat mahtaneet jättää häneen julman jälkensä. Hän näyttäisi joutuvan jollain tapaa pyrkimään iloisuuteen ja sosiaalisuuteen. Hänen reipas olemuksensa on paitsi väkinäistä kenties myös hieman pinnallista. Tyhjänpäiväiset tietokonepelit saattavat tarjota hyvän pakotien piiloon pahaa oloa. Puhuttiin tästäkin aiemmin. Ajat ovat olleet rakennusalalla kerrassaan katastrofaaliset. Moni hyvä ihminen on kaikkensa menettänyt ja terveytensä kaupan päälle. Timpuripiireissä ei tehdä työtä laulellen näinä aikoina. Suru tarttui minuunkin. Kohtasin oman epätoivoisuuteni ja myös valheellisuuteni.

Onko Amerikka muuttumassa?

Elämäntyyli on joka tapauksessa aiempaa vaatimattomampi. Autot ovat hyvä indikaattori. Mikä ennen oli isoa, on nyt ekonomista, mikä oli kiiltävää, on nyt mataksi kulunutta. Mikä konepellin alla murahteli ennen maskuliinista uhoa, hyrisee nyt hiljaisena ja huomaamattomasti.

Ennen maalin alle sutatut naiset kävelivät korkokengissään ylimielisen huolettomasti irti maanpinnalta, nyt lenkkitossut tai muut läpsyttimet ovat pohjaa myöten maassa kiinni.

Pitäisikö kehityksestä olla huolissaan? En usko, sillä aika ajoin ihmiskunnan on hyvä hapuilla uutta suuntaa. Toisaalta jos uusi suunta hahmottuu näyttöpäätteiden takaa viihdevetoiseksi, on se ilman muuta huolestuttavaa.

Juopa todellisen elämän ja virtuaalisen viihteen välillä ei saisi kasvaa ylitsepääsemättömän epärealistiseksi. Viihde ottaa helposti ylivallan ihmismielestä, ja kuten pastori puheessaan viittasi, orjuttaa ihmisen väärän Jumalan palvelukseen. Ehkei hän ihan noin suoraan sanonut, mutta minäpä sanon.

Hyvä minussa on paljas kaikesta kuorrutuksesta. Hyvä minussa on minä itse. Hyvä minussa ei julista, eikä suorita. Hyvä minussa tuntuu kosketuksessa, enemmän kuin äänessä tai kuvassa. Hyvä minussa on heräämässä.

Mutta minä taidan kuitenkin ottaa vielä hyvät unet. Kello näyttää nyt 4.14.

Uni ei ota. Paljon on ollut mielessä mietteitä, niin että pelko on pesinyt pintani alle. Pois se sieltä on patistettava. Kuinka pelko lähtee?

Minun on aika mennä eteenpäin. Aivan ensin minun on lakattava vihaamasta itseäni. Olen tehnyt väärin itselleni täyttämällä pettymyksien tyhjentämää tilaa itseinholla ja säälinhakuisuudella. On syönyt itseni isoksi, koska en välitä itsestäni. Olen vieraantunut, koska en välitä itsestäni. Olen tällainen, koska olen itseni hylännyt. Olen tehnyt väärin. Olen täynnä tyhjänpäiväistä vihaa.

Aamiaisella kysyin Louannilta, mistä hän on kotoisin. Hänen isänsä on syntynyt New Yorkissa ja äiti Sisiliassa. Hänen isänsä juuret ovat ehkä Tsekkoslovakiassa, ehkä Puolassa. Hänen äitinsä sukujuuret menevät Saksaan tai jonnekin. Huh, huh! Kyllä he ovat todellakin juuriltaan lyhkäisiä. Elämä on tässä ja nyt. Mikä on mennyt, on mennyttä.

Väki lähtee kuka minnekin. Jään vapaasta tahdostani yksin. Mikä autuus! Vain tuo pikkuinen koiranpentu kopissaan.

Nukkuu sekin. Kello on ehtinyt kymmeneen.

Aamu 5

Levoton yö ja isouninen työ. Aamiaisella tohotusta. Lapset kouluihinsa ja aikuiset askareisiinsa.

Eilinen oli rento lepopäivä. Kirjoitin englanninkielisen saarnan omien uskonkäsitysteni mukaisesti. "Strong are the Words."

Illalla käytiin aiheesta pitkä ja perustellinen keskustelu Janin ja Josiahin kanssa. Käytiin aika syvällä. Oli kiva ilta.

Yöllä tuli uni, jossa ajoin Pohjantietä kohti Kaakkuria huomattavaa ylinopeutta. Tartuin tutkaan ja jouduin kiinni. Nopeutta oli diginäytölle tallennettuna 179 km/h.

Jossain vaiheessa viranomaisten piti ottaa minusta verinäyte. Lääkäri teki kyynärvarteeni pienen viillon ja verta puski ulos sellaisella paineella, että koko pöytä papereineen värjääntyi punaiseksi. Verta lensi myös minun päälle, kun lääkäri työnsi kättäni pois hyvän pöydän päältä. Näytteen hän sai helposti. Näytepullo oli hyvinkin puolillaan. Haavaa painettiin harsotupolla.

No niin. Kohta lähdetään ajelulle Josiahin kanssa. Odotan hienoisella jännityksellä reissua, menemmehän ammoisten Cherokee-intiaanien maille. Intiaaneista tosin muistuttavat enää kaikenlaiset sanat ja nimet. Ainoastaan ne kelpasivat uusille valkoisille maahantunkeutujille. Kaikki muu sai mennä.

Kello 10.15

Lopultakin tien päälle. Kahdestaan lähdettiin Josiahin kanssa.

Kuulas aamu on vaihtumassa kauniiksi päiväksi.

The Avett Brothers esittää musiikkia Volkswagen Passatin kaiuttimista. Kaunista musiikkia esittääkin. Modernia ja melodista kantria.

Ok,

Ollaan maisematiellä. Tuntuu kuin ajettaisiin jossain elokuvakohtauksessa. Syvä joki tms. Hökkeleitä pitkin tienvartta. Mobile homes.

Glassy Mountain edessä. Olemme tunkeutuneet intiaanien maahan.

Vahva maisema. Villi kuva.

Pysähdyimme vanhan sillan luona. Silta oli rakennettu 1822. Alla kiiruhti kirkas puro alas rinteen reunaa. Todellinen idylli.

Sitten tulikin puhelu, jota osasin hieman ounastella. Naisväki oli saapunut Landrumiin, joka on pienen pieni kuntakeskus lähistöllä. Aitoamerikkalainen pääkatumaisema täynnä vanhan tavaran kauppoja, joissa vanhat ihmiset kauppaavat kaltaisilleen kaikenlaista joutavaa.

Mentiin syömään pieneen ravintolaan. Ruoka oli ensiluokkaista, mutta suurin riemu meille koitti toistemme seurasta, kun teimme pilaa englanninkielestä, hurskastelusta ja omituisista ihmisistä.

Tultiin juuri Pohjois-Carolinan puolelle. Matka jatkuu tauotta kohti vuoria.

Sitten ollaan jo pyhän putouksen alapuolella. Syke hakkaa tiukalla tahdilla. Tämä on iänikuinen putous, intiaanien ymmärtämä.

Valkoinen mies tahtoo merkkinsä kaikkien nähtäväksi. Hän kaivertaa puuhun puukollaan, että hänen piipahduksensa muistettaisiin.

Mutta mikä on tämä paikka?! Pearson´s Falls.

Vesi putoaa reilut parikymmentä metriä pienten portaiden kautta alempaan yomaansa. Täytyi käydä kastamassa jalkaa virrassa.

Poimin mukaani joitain pieniä kiviä. Aurinko paistaa putouksen yläpuolelta täydellä terällä. Tämä on pyhien puheiden ja lujien lupausten paikka.

Kaunis on vedenveisu, komea koskenkuohu.

Matka jatkuu ja kello on jo kolme. Vartin yli.

Pysähdyttiin yhtäkkiä tien varteen. Puropolku vie metsään. Kamala talonpohja. Palanut. Huonot tuntemukset, paha karma.

Kilometrin verran viidakossa. Ilmassa energiaa otettavaksi. Vesiputous. Puro. Kaikki niin kaunista!

Cesar's Head on korkealla kaiken maiseman yläpuolella. Devil's Kitchen siellä huipulla on kaitainen kallionrako. Ahdisti mennä, mutta menin. Josiah otti kuvan. Kipitin kolosta ulos valoon.

Palattiin takaisin Greeriin. Mentiin papin luokse päivälliselle.

Puhetta paljon. Pidin runon. Lupasin toimittaa postissa kopion. Oli ajoittain aika korkealentoinen ilta. Puhuttiin uskonasioista ja aikamme haasteista.

Aamu 6

Lähdetään piakkoin kohti Ashevilleä. Eilinen kuulaus ja kirkkaus on muuttunut pilviseksi ja harmaaksi.

Kello tulee juuri kymmeneen.

Aamiainen on saatu syötyä. Iso pöytä täynnä puhetta ja naurua. Sosiaalinen aamiaistapahtuma. Taidamme mennä neljästään.

Jeren vaimo poikansa kanssa tuli käymään myös.

Alettiin suunnittelemaan heille matkaa Suomeen. Ehkäpä jo ensi kesäksi.

Täällä on ollut käynnissä yksi ikävä tilanne. Louannin ja Josiahin sekä Jillin ja Jeren läheisen tuttavaperheen kaksivuotias lapsi joutui äkillisen kohtauksen vuoksi leikkaukseen neljä päivää sitten. Perheen äiti on joutunut vaikeaan tilanteeseen, koska hänellä on myös toinen lapsi, joka on alle yhden vuoden ikäinen.

Niinpä hän on joutunut järjestelemään lapsenhoitoja kaikin tavoin. Nyt oli hoitovastuuvuorossa Louann, jonka syliin pienoinen vauva tuotiin.

Kyllä tämä sellaista sirkusta on. Elämänkokoista!

Kuulin, että Janin veljellä, joka asuu Oregonissa, on yksitoista lasta, nuorin on kolmen ja vanhin 30, ja että kaikki asuvat yhä saman katon alla. Katon koko ei selvinnyt, mutta laaja sen täytyy olla. Lisäksi heillä kuulemma on sankka ja aktiivinen ystäväverkosto, joten siellä sitä sirkusta vasta riittääkin!

Ja eteenpäin vievät meitä kumiset pyörät. Ajetaan ja tupsahdetaan South Carolinasta North Carolinaan.

Biltmoren kartano on (aika ikävystyttävää tämä jatkuva ja yksitoikkoinen megalomaanisten paikkojen hahmottaminen), mutta siis tämä mansioni on kerrassaan valtavan kokoinen, 180.000 neliöjalkaa, eli jotain 60.000 neliömetriä! Tila oli vielä 1900-luvun alussa mailtaan 125.000 neliöeekkerin kokoinen - niin, kyllä. Valtava.

1800-luvun loppupuolella Vanderbilteillä oli omaisuutta enemmän kuin koko valtiolla. Omaisuuden arvo suurimmillaan oli nykyrahassa noin 6 miljardia dollaria!

Raha on jälkensä jättänyt tänne Biltmoreen. Hevostallikin (joo, joo, onpa tietenkin, siis valtava!) on paremmin varusteltu kuin meidän markkinoiden parhaimmat Jukkatalot.

Lähdetään opastetulle bussikierrokselle. Aivan mainio matka! Nähdään laaja peltoaukea, joka on ollut joskus aikaan intiaanien markkinapaikka. Löydökset ovat paljastaneet, että eri heimoja ja intiaanikansoja on tullut kauppasille kaukaa pohjoisesta, etelästä ja lännestä. Tutkimukset ovat vielä kesken. Kaikkea ei tiedetä toistaiseksi. Olin myyty!

Takaisin tultiin montaa kokemusta rikkaampana, mutta monia dollareita köyhempinä. Ostin mukeja. Oli mukimania.

Se setelimies sanoi Janille puhelimessa, että ei osta. Että ei ole kiinnostunut ostamaan. Kaksi päivää piti arvopapereita ja sitten vastaa ei! Meinaa mennä mollin puolelle. Olisi sanonut heti, niin että olisin ehtinyt kaupata toisaalle.
Kaikella on tarkoituksensa, ajattelen nyt ja jään pohtimaan asiaa.

Käytiin pizzalla kuuden aikoihin. Vähän jälkeen.

Tilasin jotain muka hyvää. Oli nälkä. Sain maustetaidetta mustaksi palaneen reunan kehystämänä. Ei tahtonut veitsi pystyä. Makua oli verrattomasti, mutta pikemminkin pahaa.

Mieli maassa takaisin Greeriin.

Riitan luona keitettiin kahvit ja katsottiin jenkkitoimittajan rakentama Talvisota-dokumentti. Oli aika vaikuttava filmi.

Päätin sitten siinä sohvalla istuessani antaa vanhat taalasetelit Josiahille ja Louannille houkuttavaksi alkupääomaksi suotavaa Suomenmatkaa varten. Todella toivon heidän tulevan!

Väsyttää kovasti ja nahkainen pitsa vääntää vatsaa.

Aamu 7

Alkaa olla aika heräillä aamuun, joka alkaa kasvamaan kotiinlähtömme päiväksi.

Kello on seitsemän. Hieman on kurkkukipua ja kylmää oloa.

Jätin päätökseni mukaisesti vanhat dollarini Josiahille ja samalla kutsuin heidät Suomeen. Ehkäpä tulevat jo kesäkuussa Kantturaan! Niin, jos vain Luoja suo.

Mentiin koko porukalla Jerelle aamiaiselle. Jill-rouva oli laittanut pöytää kauniiksi kaikenlaisesta ruokatavarasta.

Kohta pöytään saapuivat myös Josiah ja Louann. Sitten tulivat Johanna ja Taavi lapsineen. Heidän mukanaan oli myös joku nuori nainen, jota en tuntenut, ja johon en tutustunut. Kuka lie.

Jeren kanssa lähdettiin kaatopaikalle.

Haettiin aikamme oikeaa tietä ja opasteita.

Sieltä löytyi. Purettiin rakennusjätteet oikeisiin osoitteisiin ja jatkettiin matkaa.

Mentiin autohuollon jonoon. Joku instant-service se oli. Jonotettiin puoli tuntia, ennen kuin päästiin vuoroon. Miehet vaihtoivat autoon öljyt, laittoivat jäähdyttimeen nestettä, samoin pissapoikaan. Koko hoito varttitunnin ja 35 dollaria. Tällaisia Suomeenkin!

Sitten Riitalle.

Riikka oli ostanut uuden laukun. Pakattiin se täyteen ja jaettiin painot sopivasti, niin että kaikki kolme laukkua painoivat sallitut kilomäärät, eli 23 taikka alle.

Ylimääräisestä laukusta jouduttiin maksamaan 60 dollaria. Maksoin sen mieluusti, sainhan mukaan kaikki mukini ja vaatetavarani.

Naurettiin aikamme kaiken maailman mauttomille jutuille. Oli hauskaa ja haikeaa.

Halattiin hyvästit.

Jere ja Jill lähtivät kuskaaman meidät Atlantaan. Pari tuntia autossa.

Puhuttiin taloudesta, työllisyydestä, politiikasta ja kaikesta muusta maan ja taivaan välillä.

Kentälle saavuttiin hyvissä ajoin. Tsekattiin itsemme koneeseen. Anoin ja sain pitkäkoipisten paikan.

Hyvästeltiin ja kiiteltiin Jere ja Jill.

Tultiin turvatarkastus läpi. Läpivalaisussa laukkuani hinkattiin hetken aikaa edes takaisin. Taisi tumma täti katsella kiviäni. Päästi kuitenkin pahasta.

Syötiin McDonaldsia.

Riikka lähti tietysti ostoksille. Itse jäin istumaan portin liepeille. Ei oikein ostostuta.

On muutoinkin ollut varallisuuteeni nähden kamalan kallis reissu! Kaikkien kohteiden kulkeminen sekä lukuisat ruokailut olivat aika kalliita. Mutta minä halusin mennä kaikkialle, ajattelin, että harvoin täällä saakka seikkaillaan. Silmät kiinni ja lompsa auki! Mitään en vaihtaisi pois, ellei sitten sitä yhtä pitsaa. On ollut paitsi ratkiriemukas myös syväsielukas vierailu! Olen kiitollinen! kaikesta.

Kone lähtee parin tunnin päästä. Hyvää aikaa siis odottaa ja olla omissa.

Nigerialainen mies tulee käsi ojossa tykö. Olettaa minun olevan professori. Oikaisen miestä sinapinkeltaisessa puvussa. Kysyy, työskentelenkö CNN:lle, kun päälläni on punainen logotakki. Kiistän edelleen väitteen.

Mies sanoo, että Lontoossa on kylmä. Kerron Suomessa olevan vielä kylmempi.

Jälleen isku: Nokia on suomalainen yhtiö, hän huomaa ja vetäisee takistaan vanhan kommunikaattorin. Myönnän näin olevan.

Hän tiedustelee, olenko liikemies. Kiistän olevani, päinvastoin väitän olevani kaukana kaikesta bisneksestä.

Jatkaa kuitenkin, jos vaikka sattuisin Suomessa jonkun tuntemaan, jolla olisi yhteyksiä kännykkäpiireihin. Nigeriassa hänellä olisi alalla erittäinkin valoisia mahdollisuuksia.

Vetosin epäkaupallisuuteeni. Uskoi ehkä vain osittain, mutta suostui kuitenkin poistumaan paikalleen minua vastapäätä. Sieltä hän kyräilee suuntaani.

Kauhulla ajattelen, jospa hän onkin vieruskaverini koneessa. Luoja varjele!

Koneen lähtöön on aikaa tunnin verran. Väsyttää.

Kummastuttaa tuo istumapaikkani koodikirjain 'K'. Lieköhän koneessa peräti yksitoista istumapaikkaa riviä kohti!

Kyllä on.

K on ikkunapaikka. Tässä istun vyö tiukasti kiinni. Kone heiluu kuin hanska tuulessa kuin paperilennokki puhurissa. Melkoinen turbulenssi kieputtaa isoa lentoalusta.

Tämä on jetti, Boeing 777, mutta yläilmojen armoilla vain haviseva lehti.

Kylläpä jyttyyttää.

Ollaan kai jossain Atlannin yllä. Kello on tasan puoliyö. En tiedä, onko aikavyöhyke automatisoitu tässä puhelimessa, mutta nollia se nyt näyttää.

Vetäsin villasukat jalkaan.

Ei tästä kirjoittamisesta mitään tule, kun näppäimistö hukkuu tutinaan.

Kello 3.30

'Coffee, sir?!'

Havahdun heikosta unenhorroksesta hereille.
'Yes!'
Saadaan muffinssit ja kahvia. Hyvä.

Istun paikalla, jossa jalkojen ojentelua ei ole rajattu etupenkillä. Edessäni puolentoista metrin päässä on verho. Se erottaa eliitin meistä rahvaista.

Kattovalot on sytytetty. On yleinen kahviaika.

Vieressäni on tyhjä paikka, mikä tekee matkustamiseni kovin mukavaksi, siis tilan puolesta.

Käytävän toisella puolella, keskimmäisellä istuinrivillä istuu intialainen mies, jolta paistaa koko pakaroiden yläpuoli, kun hän nousee seisaalleen. Housut ovat matalan malliset, eikä niiden alla ole lainkaan suojaavaa vaatekerrosta.

Pakaranpaljastajan vieressä istuu pienperhe: isä, äiti ja alle vuoden ikäinen vaavi.

Sattuu niin, että valojen sytyttyä ja kahvitarjoilun alettua, matkustavaiset huomaavat luonnolliset tarpeensa. Niin myös tämä äiti.

Hän kampeaa paikaltaan suurella vaivalla, koska kaikki hoitotavara ja muu pientarpeisto on täyttänyt heidän paikkojensa edustan.

Vessa on suoraan naisen paikan edessä, mutta ovi autuuteen sijaitsee kulman takana käytävällä niin, ettei hän saata nähdä sitä. Sen sijaan tästä minun paikalta ovi näkyy hyvin, koska se on vain parin metrin päässä vasemmalla.

No, juuri kun nainen on kiertämässä vessan ovelle, sinne livahtaa verhon takaa businessparatiisin etuoikeutettu matkamies. Nainen ei voi muuta kuin jäädä odottamaan vuoroaan.

Silloin vauva parahtaa itkuun, ja nainen ottaa pari askelta kulman taakse kohti omaa valtakuntaansa. Samalla verhon takaa ilmestyy toinen hätäinen, joka jää jonottamaan oven taakse. Nainen kääntyy ja tulee ovelle huomatakseen, että joutuu jonottamaan vuoroaan. Tästä tuskastuneena hän uudelleen kääntyy aviomiehensä puoleen ja puistelee tälle pettyneenä päätään. Ja siinä hetkessä uusi kaveri ilmestyy verhon takaa ja jää jonoon. Nainen kääntyy jälleen kerran ja hänen suunsa loksahtaa auki. Taas meni vuoro.

Hänen ilmeensä kaikessa karuudessaan on näkemisen arvoinen. Koko tämä episodi kestää ehkäpä kuusi sekuntia.

Olisi voinut kuvitella, että kyseessä on vain piilokamera.

Lento Lontoossa nopeammin kuin oli aavisteltavissa.

Bussikuljetus terminaali viitoseen, sieltä toisella bussilla terminaali kolmoseen ja turvatarkastuksen jälkeen jälleen bussikyydillä Helsingin koneeseen.
Taitaa tulla ahdasta. Sellainen on tunku ja tuntu. Nyt on meidän rivin paikat täynnä.

Istuin vartti sitten tovin aikaa Heathrow'n kentän vessassa. Kuuntelin ääniä ja huolehdin ruumiintarpeistani.

Joku veti vieressä pöntön, käsiä kuivattiin puhaltimella, siivooja imuroi lattiaa, kuulutus kertoi Helsingin koneen lastauksen alkavan, musiikkia, vesihanojen suhinaa, erikielistä naurua ja puhetta, laukkurullien rahinaa, helpotuksen huokaus naapuriyksiöstä... kaikenlaista äänimaailmaa kiihkeän megakentän käymälässä.

Huokaisen minäkin.

British Airwaysin omistaman Airbus 320:n matkustamossa alkaa olla lämpöistä. Paljon on lapsiperheitä. Uskaltavat takaisin isiensä maahan nyt, kun paha on peitottu ja Niinistön nimi valtion ylimmässä valtakirjassa.

Näin tuossa bussimatkan aikana maailman toistaiseksi suurimman matkustajakoneen, koko matkaltaan kaksikerroksisen Airbus nelisatasen. Valtava möhkäle! Australialaisen Quantasin teipeissä näytti olevan.

Tämä vaikuttaa vahvasti kansainväliseltä lennolta. Intialaisten invaasio valuu pitkin käytävää. Tyhjät paikat täyttyvät heidän tummien tukkien värjäämistä pisteistä. Yhdellä miehellä on perinnepäähine. Kumma, ettei hikoa lainkaan. Kaipa on lämpöön tottunut.

Monet eksoottiset matkustavaiset mahtavat matkata Helsingin kautta jonnekin kauemmaksi itään.

Kello tulee 13, Suomessa 15.

Kone on tungosta täynnä. Kapteeni puhuu, ei kun purseri. Puhkuu enemmän, puhisee ja suhisee. En saa selvää. Samaan osoitteeseen ollaan silti menossa. Siellä on kotikieli. Ymmärrän kaiken!

Taidetaan olla Kööpenhaminan kohdalla. Tunti on hyvinkin tultu. Syöty ja kahvit juotu. Kartan mukaan Kööpenhaminaan on vielä jonkun verran matkaa.

Kello tulee kaksi, Suomessa neljä.

Ollaan korkealla pilvien yläpuolella ja saapumassa juuri miten Isänmaan aluevesille.

Vasemmalle on jo jäänyt Tukholman tunnettu kaupunki. Ahvenanmaa piirtyy näyttökartalla esiin kuin pikkuinen keksinpala suuren illallispöydän pinnasta.

Jotenkin on nuutunut olemus. Kotiin tekisi mieli vaikka nopeamminkin. Odotusta on kuitenkin Helsingissä kaiketi kolme tuntia.

Tämä on ehdottomasti ollut hyvä reissu! Nyt alkaa ajattelemisen uusi aika.

Päätän raporttini tähän. Kello on paljon.