Tapaamisia - Mannerheim ja Johannes Virolainen

Unessa


Olin Keskuskentän pukukopissa. Oli alkamassa koulun liikuntatunti. Oppilaat olivat ketä olivat, en huomioinut kopissa ainoatakaan tuttua. Olivat roolia vailla kaikki.

Jostain syystä liikuntakamppeeni olivat jääneet kotiin. Jouduin penkomaan kentälle unohtuneiden tavaroiden joukosta jotain tarkoitukseen sopivaa. Siellä olikin yllättävän runsaasti minulle kuuluvaa tavaraa, oli villasukat, kumisaappaat, Bean talvihaalari ja jotain muuta. Totesin, että kumisaappailla selviytyisin liikuntatunnin haasteista. Olin jokseenkin tyytyväinen.

Sitten kohtasin Mannerheimin.

Vanha sotamarsalkka seisoi uljaana Oulujoen rannalla jossain Sutelankankaan kohdalla. Olin poikamaisen innoissani yllättävästä ja ainutkertaisesta tapaamistilaisuudesta. Mannerheim vaikutti asemastaan tietoiselta ja ylväänoloiselta, mutta silti passiiviselta. Itse olin aktiivinen. Puhuin hänelle raamatusta, kuinka pyhä kirja aikoinaan ohjaili kaikenkokoisten valtakuntien päätöksiä. Sotia käytiin ja rajoja siirreltiin raamatun antamalla oikeutuksella. Mannerheim nyökkäili hajamielisenä.

Kysyinkin häneltä, mikähän se nyt ajassa mahtaisikaan olla päätöksiä ohjaileva kirja. Ei hän oikein osannut sanoa, myhäili vain arvoituksellisesti viiksiään vedellen. Samassa tupakki hänen suussaan sammui. Mannerheim huomasi tämän ja kiusaantui silmin nähden.
Mutta koska hän oli asemaltaan aristokraatti, ei hän mitenkään voinut itse sytyttää tupakkiaan. Otinkin ripein liikkein häneltä valkoisen Colt-logolla varustetun sytkärin ja sytytin lyhyeksi tumpiksi kuluneen sätkän. Se kipinöi kovin vaivaista hehkua.

Silloin Oulujokea pitkin saapui joukko kanootteja kevyesti vastavirtaan soutaen tai meloen.
Sanoin Mannerheimille, että tuolla joella melovien nuorten miesten joukossa on Adolf Ehrnrooth, joka aikoinaan haastatteli Mannerheimia. Se oli jollain tapaa uljas asia, uljaampi, kuin minun tapaamani Mannerheim. Olinkin kovin ylpeä siitä!

Mannerheim oli minua ainakin päätä pidempi ja teki pituuseromme minulle tiettäväksi tulemalla aivan lähelle. Jouduin todella kallistamaan päätä taakse, että saatoin nähdä hänen silmänsä.

Hän oli väsyneen ja hieman poissaolevan oloinen, mutta kyllä hyvin tietoinen arvostaan.



Heräsin tässä kohtaan ja nukahdin uudelleen.

Oltiin jonkun järven rannalla. Oli kaunis kesäilma.

Istuttiin ilman paitaa pihakeinussa Virolaisen Johanneksen kanssa. Kiinnitin huomiota hänen selkäänsä. Se oli erittäin kimmoisa, hyvästi ruskettunut ja vahva. Juntturamainen.

Mannerheim istui vastapäätä jakkaralla kansanomaisesti.

Kysyin Virolaiselta kaiken maailman kabinettipäätöksistä. Hän nauroi ja sanoi, ettei ala niistä mitään minulle puhumaan, koska olinhan itsekin ollut osallisena niissä. Nauroi päälle sormeansa heristellen: 'älä sinä kuule minulle yritä!'

Virolainen oli riemuisalla tuulella. Hän ehdotti, että käytäisiin porukalla järvessä. Mannerheim lähti mukaamme ja kahlasi rintaansa myöten, muttei sentään uinut. Jotenkin se ei sopinut hänen arvolleen. Virolainen sen sijaan polski oikein poikamaisella innolla. Tultiin takaisin keinun luokse hilpeinä ja märkinä.

Annoin kohteliaasti oman kiikkupaikkani Mannerheimille. Havahduin huomaamaan, etten ollut huomioinut herrojen janoa lainkaan, vaikka heillä mahtoi taatusti olla kova jano kaiken sen kesähelteen keskellä.

Kysyinkin muitta mutkitta, mitä herrat tahtoisivat juoda.

Mannerheim ilahtui pyynnöstäni. Hän pyysi valtavan isoa euro-olutta ja näytti käsillään kuinka pitkää...

Virolainen tahtoi mitä tahansa alkoholia. Lähdin hakemaan sisältä (äitini kotipaikka Kangasalla) sitä, mitä tahansa... Herrat jäivät naureskelemaan ja odottamaan tarjoilua.

Tämmöinen uni viime yönä....


Tulkitsen, että jotain helpotusta on ilmassa. Kansallisessa mielessä.