Vanhan kärpäsen viime hetket

Nämä Kantturan aamut ovat hiljaisuudessaan herkkiä. Joki kerää vasta värejään, kun minä olen jo kiinni ajatuksissani. Lattialla kituu kärpänen. Teen siitä pieneen tarinaani tähden, koska suurempaa ei ole saatavilla. Huomaan, ettei kärpäsellä ole paljoa aikaa. Tässä aamussa minä ja kuoleva kärpänen.

Suurinta saamattomuutta on seurata, kuinka kärpäset kuolevat vanhuuteen. Kärpänen ei saisi kuolla ennen kuin se syödään tai muutoin tapetaan. Niinhän sen kuuluisi olla. Kärpänen ei kuole vanhuuteen muualla kuin hiljaisessa huoneessa. Ainakaan kärpäsvanhus ei tee numeroa kuolemastaan muualla kuin todella hiljaisessa huoneessa.
Iäkkään kärpäsen hidasta menehtymistä on surullista seurata, vaikka kuoleva kärpänen herättää minussa enemmän itsesääliä kuin myötätuntoa. Vaisto sanoo, että olisi ehdittävä tappaa kärpänen ennen kuin se kuolee. Mieletöntä! Koen itseni jotenkin kuluneeksi.
Eikö mikään kipinöi mielessä? Eikö vähäisintäkään sisäistä poltetta, eikö pientäkään painetta suoriutua eteenpäin. Ei, koska nyt on vain on-vain. Kerään paloja palapeliini.
Depressio. Alakulo ja vetämättömyys. Huonokelpoinen hetki epätodellisessa ja hektisessä maailmassa.
Päässäni velloo liikaa negatiivisia ajatuksia. Liian paljon epäilyjä pinnalla, liikaa voimattomuutta vallalla. Epäonnistumisia ja epäonnistumisen pelkoa. Suoriutumisen syyt ovat selvät ja kiistämättömät. Suoriutumattomuuden seuraukset sen sijaan, ne ovat aina arvaamattomat.
Kierähdys kohti kelvottomuutta on kuin kuolevan kärpäsen katsomiskokemus. Pieni, mutta käsittämätön kokemus. Päättymätön nukkavieruinen nauhoite.
On ollut kovaa, totta kai. Selittäminen on aina syyn vierittämistä ja pahan olon ujuttamista ympäristöön. Kukaan ei voisi elää selittämättä. Selittämättä jättäminen on antautumista alakuloon. Ei selityksiä, ei kohtaamista, vanha kärpänen saa kuolla rauhassa. Se on kovaa ja kiertelemättä totta!
Se olen minä. Minä itse, joka huusin oikeutta tarkoittaen kohtuutta, tarkoittaen itseäni! Minulla on tarve elää totuudessani. Mutta todellisuus kampittaa totuuteni yksi toisensa jälkeen. Niin minä koen. Ja niin minä selitän saamattomuuttani.
En ole nimi. Olen yksi. Olen yksi. Olen tärisevin käsin piirretty yksi. En tahdo olla nimi.
Riittäisi, jos tulisi toimeen. Murhe tulee kärpäsestä minuun. Toimeentulo on alati pettävällä pohjalla. Päivätyöt ovat elämää kyttäävä tuloloukku. Tuonpuoleisuus, jolla on hintansa. Ajatuskin satuttaa. Mutta myös pakottaa. Paine kasvaa.
Kuka täällä on, kuka puhuu ja tuntee. Kuka se on, koska minä olen kylmä. Kuka lopulta? Paleltaa ja tekee mieli kahvia. Puhunko jollekin?
- En se minä ollut!

- Et ollut sinä? Kuka se sitten oli? Ahaa, kuka tahansa, mutta kuka on kuka, jota kaikesta syytetään?
- En se minä ollut! Ei, ei.

- Sekö tässä onkin tärkeintä, että se et ollut sinä? Entä sitten?
Painostava tunne. Olla ihan hiljaa ja osoittaa sormella kuolevaa kärpästä. Olla tekemättä sille pahaa tietäen, että se kuolee ennen pitkää kumminkin.
Nyt kaipaan kumppania. Kuoleva kärpänen ei jaksa kaverikseni. Mutta kuka tulisi kanssani katsomaan kuinka kärpäsiä kuolee vanhuuteen. Millainen kaveri sellainen olisi, tai minä? Huokaisen ja menen keittämään kahvia. Muistelemaan mennyttä.
Se elämä eksyi umpikujiin ja jäi sinne. Lähdin pois elämästä etsimään itseäni. Pois. Lähdin pois. Löysin hiljaisuuden ja pimeyden, epävarmuuteni ja pelkoni. Minä itse ja elämä ovat jossain sama asia. Jatkan etsimistä.
Mitä on tuntea, mutta olla näkemättä. Tai tuntea, mutta olla kuulematta. Tuntea, mutta olla aistimatta mitään. Voin tuntea, mutta tuntea vain olemisen kokemusta. Vapaus on vain vaihe ajattomuuden tuntemuksessa.
Niin on mennyt. Nyt olen täällä ja poissa. Olen kenties saavuttanut keskusteluyhteyden hiljaisuuden kanssa. Olen kenties tavannut pimeässä pelkoni. Poissaoloa on tuntea olemisen kokemuksia itsessä.
Millaista olisi elää pienemmin ja vähemmän? Elää vain sen, mikä riittäisi. Riittävä elämäntehtävä on kuolla vanhuuteen. Muutoin elämäntehtävä ei ikinä selviä. Salaisuus säilyy seuraavaan elämään ja sitä seuraavaan. Mitä merkitystä on elämällä, jonka merkitystä ei koskaan tiedosta?
Kahvi jäähtyy kuppiini. Katson joelle. Kärpänen ei enää liiku lattialla. Äskettäin, koska se kuoli vanhuuteen, sille selvisi, miksi piti elää.

Joki on saamassa päivän värinsä. Tänään ne näyttävät olevan siniharmaan sävyjä. Taivas tietää, mitä värejä se huomenna heijastaa.