Henkilenkillä humisevalla harjulla

Kohtaaminen
lauantai 31.7.2010 Juuka

Paikan nimi on Matara. Mitä se tarkoittaneekaan. Lähdettiin kurssijoukon voimin pienelle patikkaretkelle. Aamulla annetut kulku- ja käyttäytymisohjeet olivat ytimekkään yksiselitteiset: kaikki kulkijat etenevät johdetusti harvassa jonossa, koko matkan ajan ollaan hiljaa. Selvä.

Liikennepoliisimainen viittaus kehottaa meitä matkaan kohti metsää ja sen kätkössä kohoavaa harjua.

Polku on ohut, korkeintaan kahden jalkaterän levyinen. Meitä on ehkä viisitoista henkistä henkeä. Heti kohta tulee vahva tunne, että tätä uraa on käyty paljon meitä ennenkin. Tallustan punaisten housujen perässä. Kahdensadan metrin jälkeen alkaa pintaani kertyä jotenkin ikävän ahdistavaa oloa. Huoli selviytymisestä hiipii vaivihkaa mieleeni. Jotenkin kyllä absurdia, olenhan joukon nuorimmasta päästä ja kunnoltani vaivattomasti vähintäänkin pystyvä. Entä henkisesti, olenko kunnossa? Entä jos en pystyisikään tähän? Tuskastun. Mihin ihmeeseen minun pitäisi pystyä, kuka odottaa, mitä itse oletan? Ainako vain suorituksia, suorituksia! Pistelee vihaksi. Ainaista suorittamista! Täytyisi rauhoittua, nauttia jylhistä harjumaisemista ja keskittyä kävelemään. Mielessäni myllertää.

Ahdistuskohtaus menee onneksi ohitse, mutta alaselän iholleni jää kiusallinen hikinoro kokemuksesta muistoksi. Opinkohan minä koskaan? Olen sellainen sissi, jolla olisi kaikissa tilanteissa oltava jokin pakoväylä valmiiksi katsottuna. Ainakin täytyisi olla pitävä varasuunnitelma, jos pohjani pettäisi. Hätäuloskäyntiä saattaisin tarvita muidenkin, mahdollisesti turhan kiusallisten tai vaikeiden tilanteiden varalta. Jos tiedossani ei ole vetäytymiskeinoa, tunnen tätä tuskaista tukaluutta. Koskaan en voisi viihtyä teatterin tai suuren luentosalin keskiosan penkeillä ihmisten ympäröimänä. Turvallisuuteni tunteen tähden pyrin aina varaamaan itselleni tilaisuuden huomaamattomalle livahtamiselle.

No joo. Kirjoitan tätä tuotosta livenä, samalla kun kävelen punaisten housujen opastamana eteenpäin pitkin tuulessa humisevaa harjua. Matkanteko taitaa helpottaa pikkuhiljaa. Eihän se lopulta ollut kuin muutaman kymmenen metrin pituinen ahdistus. Alan jo miettiä asioita avarammasti. Alan päästä kiinni kulkemisen rytmistä.

Törmään huomaamattomaan hämähäkinseittiin ja mielessäni välähtää samassa aistimus totuudesta. Totuuteni on kuin tämä hämähäkinseitti, joka on kiinni jossain ja tarttuu iholle, se on hento ja niitä on enemmän, useampia. Totuuteni jatkuu, kasvaa, laajenee, se ei koskaan kutistu. Mutta se voidaan repiä rikki, tuhota. Silloin olisi rakennettava itselleen uusi totuus, uusi seittien verkko. Millainen onkaan totuuksieni verkko nyt juuri?

Äkkiä huomaan vaalean kiven polulla. Se on pieni ja kiehtova, ehkei kuitenkaan erityisen kaunis. Kulkeudun häveliäästi kiven ohitse, vaikka vanhana kivenkerääjänä olisinkin sisimmissäni tahtonut napata kivisen näppärästi mukaani. Jonossa perässäni seuraavan joukon paine saa minut jatkamaan matkaa. Samalla päätän kuitenkin poimia kappaleen talteen paluumatkalla, jos vain sen vielä muistaisin ja sattuisin uudestaan havaitsemaan.

Takaisin metsään ehdittäessä saan otsaani oksan iskun. Tarkkaavaisuuteni herpaantui ja heti sivallettiin. Ähkäisin hiljaa ja kohensin jotenkin nolostuneena lakkini asennon. Saatoin kuulla naurua,
"Pidä poika pääsi pystyssä, katso enemmän, katso ympärillesi, kauneutta on kaikkialla, jopa sinussakin."

Hienovaraisia havahtumisen oivalluksia. Mutta täällä minä kuljen, ja matkan alkumatka on aina vaikein. Olisi pysyttävä valppaana, ettei enää löisi päätään.

Luonto on vahva minussa ja minä olen vahva luonnossa. Niin tahdon ymmärtää ja toimia.

Punahousuinen pysähtyi polunreunaan tarkistamaan varusteitaan. Ohitan hänet tahtiani muuttamatta, reippaasti ja äänettömästi. Johdan nyt joukkoa. Minä! Hah! enhän edes tunne tietä. Edessäni en näe ketään, mutta tunnen taas hämähäkinseittien osumia kasvoillani. Olen siis totuuteni tiellä. Hyvä! Tulkaa ja seuratkaa minua! Tahtoisin siltikin pyytää punahousuisen takaisin edelleni, mutta ei, ei saa puhua, eikä kommunikoida. Tyydyn niin ollen roolini kärjessä, nyt olisi kunnialla hoidettava oma vetovuoroni. Punahousuinen jää varikkostoppinsa vuoksi oletettavasti seuraamaan jäljessäni muiden polunkulkijoiden mukana.

Saimme aamulla vain yhden tehtävän; poimikaa polunvarrelta kukka. Unohdin sen jo melkein. En ole kukkaihmisiä. Matkan varrella on ollut vain kanervaa, puolukan- ja mustikanvarpuja sekä jokunen orpo horsmamasto. Säpsähdän äkkiä hiljaisuudessa, kun ohitseni ryntää mies pukeutuneena metsäisiin menovaatteisiin - suunnistaja, ajattelin oitis ja katsoin hetken aikaa hänen metsänsiimekseen kaikkoavaa selkäänsä. Tajusin, että mies oli kuitenkin meikäläisiä. Meni varmaan tavoittamaan johtavaa naista. Ehkä temponi on liian verkkainen. Ei haittaa. Kirjoitan, enkä tahtoisi kompuroida kiireessä.

Tultiin taukopaikalle. Puolimatkan käännöspaikalta palattaisiin samaa reittiä takaisin. Hiljaisuus jatkuu täälläkin ja tuntuukin jo hyvältä. Luonnolliselta. Yhä paremmalta.

Mietin nyt aikani kuluksi, mitä poimisin polulta mukaani. En poimisi kukkaa. Ehkäpä heinää. Ei! Ottaisinko sittenkin maasta kypsän mustikan, pikkuruisen kiven, harmaan kävyn, känttyisen käävän, kaarnaa vai kuivuneen puupalasen, vai ottaisinko koivuntuohta, vai mitä? Tai sittenkään, enkö ottaisi mitään. Sekin olisi kai mahdollista, ja luultavasti luvallista. Mistä se kertoisi? Mitä sillä tempulla viestittäisin? Kertoisinko mieleni tyhjyydestä? Vaiko erioikeuksien kaipuusta, ylimielisyydestäni? Varjele! Ei! Sitä en tekisi! Teeskentelyiden aika on nyt ohitse! Kaksi yötä sitten näin unessa vanhan intiaanin. Tunsin, kuinka rintaani tökättiin. Tehtävä? En käsittänyt, jään odottamaan uutta yhteydenottoa. Hörppään punaisesta mehutölkistä lämmintä juomaa.

Viereeni istahti Jose, tuo verraton immigrantti ja hilpeä huilumies. Hän kaivaa takataskustaan kartonkiputken ja ottaa sieltä esiin puisen putki-instrumenttinsa. Pian hän jo virittää kuuluville vienon soiton. Istumme kiltisti kehässä tyhjän nuotiosijan ympärillä. Huilun aistikas ääni kutittaa, musiikki vaikuttaa aivan siltä kuin nuotiosta kiemurtelisi taivaalle savukiehkuroita. Harmoniaa. Saatan kuvitella nenässäni palavan koivupuun tuoksun.

Harjulla taas. Siis ollaan jo paluumatkalla. Kukkaterveisajatus ei anna rauhaa. On kerättävä jotain mukaansa. Taidankin poimia polulta kuolleen lehden. Sen, joka on vuorollaan täällä elänyt ja joka nyt hajotessaan antaa elämisenmahdollisuuden muille, palaten lopulta itsekin uudestaan elämään muodossa tai toisessa. Hiljaista on ja mentyämme yhä hiljaisempaa. Vanhan männyn kohdalla pysähdyn. Jose patikoi ohitseni. Tahdon koskettaa vanhan puun paksua kilpikaarnaista pintaa. Naksautan palan puunkuorta mukaani.

Tätä polkua on hyvä mennä, mukava maleksia, katsella ja kuunnella tuulta. Huomaan Josen piipahtaneen pikkutarpeelleen. Ohitan helpotusta hakeneen huilistin. Marssijärjestys palautuu näin ennalleen. Tullaan aukealle. Äkkiä muistan polulta pienen kiven. Samassa jo saankin sen silmiini, kumarrun nopeasti ja nostan käsiini. Kivi, kumppanini. Tule kulkemaan kanssani. Nyt minulla on mukanani jo kuollut lehti lakkini alla, sekä kaarnanpalanen ja pieni kivi taskuissa. Tehtävä on tältä osin täytetty. On turvallinen olo. Edessäni en näe ketään, mutta takanani kuulen Josen askelten äänen.

Olla korvessa näin hiljaa on kohtaamista itsensä kanssa. Ajattelen jostain syystä jylhää harjumaisemaa sotanäyttämönä. Metsä on joka tapauksessa palanut joskus kauan sitten. Pystyssä kummittelee useita palaneita puunrunkoja, maaksi maatumassa makaa suuria rosoisia kantoja, joiden päällä kasvaa puolukkaa. Sotilaat! He eivät saa tehdä työtään suoranaisesti itseään varten, sen sijaan he suorittavat annettuja tehtäviä koskaan kyseenalaistamatta käskyjä. Maailmassa olisi rauha jos kaikki sotilaat olisivat vanhoja naisia. Näin ajattelen.

Lusuan Ville, sotaveteraani, kuoli kuukausi sitten. Muistan muutaman vuoden takaiset juttutuokiomme, muistan herkän tunteikkaan hiljaisuuden, koskien menettämisestä aiheutuneet kaihoisat kyyneleet. Muistan hänen hiljaiset sanansa, "jokea ei enää ole." Ville syntyi ja juurtui elämään Oulujoen rannalla uhmakkaan Nuojuankosken pauhussa. Sotakokemus oli kova ja vaikea, mutta lopulta sitäkin kovempi oli vapaan joen menettäminen. Ylitsepääsemätön ja elinikäinen trauma. Vaikenemisen velvollisuus. Kipu. Viisikymmentä vuotta hän eli virtansa lähellä, mutta pysyi silti poissa kohtaamasta kadottamaansa jokea. Kunnes kaksi vuotta sitten hän palasi hetkeksi, kohtasi, hyväksyi tapahtuneen ja teki loppuun surutyön. Solmi sovinnon. Nyt hänen aikansa on täyttynyt. Villeä ei enää ole.

Jaha. Joko me nyt tulemme perille autojen luokse? Kyllä. Olemme tulleet takaisin. Huh, täytyisi tankata piakkoin.


Mataran harjulla Juukassa 31.7.2010
Heikki

Minä ja kesäkuinen aamu Kantturassa

Tämä on koonti itseni kanssa käydystä keskustelusta erään sateisen kesäkuisen päivän aamuna:

- Kas huomenta, enpäs ollut huomatakaan. Missäs me mennään tänään?

- Pysähdyksissä ollaan. Puhutaan vähän, nyt kun on sopivaa tilaa ja sade suo kerrankin hetken toimettomuutta. Jutellaan rehellisesti ja ilman taka-ajatuksia. Kaikkihan on ainoastaan meidän kahden, näkyvän ja näkymättömän, olemustemme välistä, eli keskustelumme on niin ollen ehdottoman luottamuksellista.

- Tietysti on, onhan meitä tässä vain yksi.

- Aloitetaan siis. Tuijota rauhassa sinne kattoon ja puhu minulle. Kerro lapsuudestasi, pääsemme matkaan.

- Tavoitelähtöinen toimintani alkoi jo lapsena. Olin vimmainen kerääjätyyppi. Keräsin kaikkea, rahaa, pulloja, pullonkorkkeja, kiviä ja kirjasarjoja. Opin lukemaan viisivuotiaana, opettelin ulkoa maailman valtioiden liput ja tunnistin kotimaamme linnut. Olin lahjakas ja tunnollinen, mutta pitkästyin melko nopeasti. Kaipasin jatkuvasti uusia haasteita, sellaisiakin, joita ei olisi kuulunut kaivata, eikä kokeilla.

- Osaatko kertoa, mitä oikeastaan hait, keinotekoista täytettä sisäiseen tyhjyyteesi vai opettelitko tietämättäsi jo lapsena tekemään suoritteita?

- Halusin luultavimmin näyttää, että osaan ja myös uskallan. Mistään sisäisistä tyhjyyksistä en tuolloin tiennyt mitään. Muistan, että koulussa minulla oli tapana olla alati äänessä. Olin ilman muuta yliaktiivinen häirikköoppilas. Nippanappa läpäisin yläasteen ja lukion.

- Energian voi ohjata hyvään tai huonoon, mutta miten ohjata lasta jokapäiväisissä valinnoissa? Surullista tavallaan.

- Kuljin paljon luonnossa, saatoin lähteä aamulla ja palata vasta illan hämärissä. Metsässä olin jotenkin turvassa. Ihmisten ilmoilla vallitsivat eri lait, mutta käynnissä oli sama selviämistaistelu. Opettelin olemaan mieliksi niille, joiden huomiota kulloinkin halusin. Olin ihmissuhteissani ahnehtija ja kouluttauduin olemaan sosiaalinen pyrkyri.

- Näit luonnon ja siellä tunsit itsesi. Sen sijaan et osannut nähdä ihmisissä muuta kuin kuoren kimalluksen.

- Niin. Pelkäsin koko ajan jääväni junasta, pelkäsin joutuvani odottamaan asemalaiturille joko ihan yksin tai sitten jossain epätoivoisten tyyppien seurassa, samalla kun kaikki ihanat ja menestyvät ihmiset matkaavat riemuissaan eteenpäin.

- Elämäsi on ollut saalistamista, valloittamista ja alituista reviiritaistelua! Ei siis ollenkaan tavatonta tässä ajassa.

- Ei kai. Minulla oli lähestulkoon pakkomielinen tarve päästä keskiöön ja pysyä kaikissa ytimissä. Ymmärrätkö? Muutoin olisin kokenut olevani hyödytön ja merkityksetön! Elin omaa elämääni toisten ihmisten osoittaman suosion kautta.

- Onko mikään muuttunut? Olisiko se sitten niin kamalaa katsella maailmanmenoa joskus hieman etäämpää? Ehkäpä saisit paremmin perspektiiviä näkemyksiisi. Ihmisen minuus kasvaa ja vahvistuu ihmisessä itsessään, kaikki muu on veden kantamista kuivaan kaivoon.

- Tahdoin olla johtaja, suunnannäyttäjä ja auktoriteetti. En ole koskaan ollut perässähiihtelijä, enkä tuppisuinen takahuoneen taavi! Missä olen kulkenut, siellä ovat olleet laveat tiet ja myötäiset maastot! Muut kompuroikoot puolestani kivikoissa, tarpokoot suot ja kavutkoot vastamäet!

- Ole hiljaa, mieti mitä paskaa nyt puhut! Minulle sinun ei todellakaan tarvitse julistaa mitään, sillä tiedänhän jo kaiken. Jatka kuitenkin. Pura enemmän totuuksia itsestäsi ja surkeasta elämästäsi.

- Omiin ansioihin, eli oikeaan työelämään pääsin käsiksi jo alle rippi-ikäisenä. Tahti alkoi kiihtyä. En katsellut kelloa, enkä kysellyt kahvitaukoja. Aloin kehittää itselleni suorittamisen ja saavuttamisen asennetta. Sillä tavoin uskoin pärjääväni pitkälle ilman koulumenestystäkin.

- Niinpä niin. Annahan tulla.

- Armeijassa pärjäsin mainiosti. Kaikki oli helppoa ja suosi kaltaistani kyynärpääpeluria. Osasin olla tarvittaessa hyvä, mutta tilaisuuden tullen härskisti huoleton. Armeijasta minulle jäivät mukavat muistot, mutta kauaa ne eivät mielessäni lämmittäneet. Heti palveluksen päätyttyä menin töihin. Elämässäni alkoi seuraavan etapin suorittaminen. Luontosuhteeni ehtyi ja muuttui etäiseksi, kunnes hävisi kokonaan olemasta.

- Aha. Lisää surkeutta. Mutta eteenpäin.

- Tahdoin näyttää olevani hyvä ja hyödyksi. En valikoinut töitäni, enkä nyrpistellyt nokkaani. Paiskin hommia vimmaisella otteella. Olinkin hyvä, mutta pian tahdoin olla jo paras kaikessa, mihin ryhdyin.

- Onnistuitko? Olitko koskaan missään paras?

- Joskus koin sellaisiakin tuntemuksia, mutta jo seuraavana hetkenä huomasin uusia suorittamisen haasteita ja kiiruhdin eteenpäin. Minun on ollut aina vaikea viipyä paikoillani. Täytyy vähintäänkin prosessoida jotain uutta, miettiä seuraavaa suoritusta. Satsasin myös harrastuksiini. Otin ne lopulta totisemmin kuin varsinaisen työni.

- Olet levoton sielu, luotu kulkemaan. Sellainen ihminen ei voi loputtomiin välttyä kolareilta.

- Päivät tein lujasti töitä ja tulosta, illat kuljin erilaisissa kokkareissa, harrastuksissa tai missä tahansa tilaisuuksissa. Öisin pohdin ja visioin tulevaisuutta. Alkoholi alkoi tulla mukaan kuvaan kuin itsestään.

- Oliko alkoholi sinulle koskaan ongelma? Vai oliko se ratkaisu ongelmiisi?

- Vaikea kysymys. Jos ongelman määritteeksi riittää, että alkoholin vuoksi olen joutunut vaaratilanteisiin, käyttäytynyt törkeästi tai ollut merkittävästi vajaatehoinen, voin hyvin tunnustaa alkoholin olleen minulle ongelma. Suruuni en muista juoneeni, enkä juurikaan yksikseni. Ne seuraamukset, kun olen yksikseni juonut, eivät anna aihetta ylpeyteen. Rauhattoman tulisi pysyä vain yhden jumalan johdatuksessa.

- Siinä on viisaus, pidä siitä kiinni! Mutta miksi ehdollistat juomisesi seuraukset? Eivätkö nuo jo riitä oikean ongelman määritteeksi?

- Kyllä alkoholi on ollut minulle iso ongelma, en sitä ala kiistämään. Ymmärrän, ettei sillä välttämättä tarvitse tarkoittaa alkoholin viikottaisia nautintakertoja, vaan sitä, mitä ikäviä ongelmia liiallinen alkoholin juominen on mukanaan tuonut. Alkoholiongelmat ovat monikasvoisia, kuten käyttäjätkin.

- Juuri näin. Kerro lisää murheellista tarinaasi.

- Ihailin salaa ja julkisesti sellaisia kavereita, joilla oli kallis auto, trendikäs kravatti, jatkuva kiire ja lompakossa lentoyhtiöiden kanta-asiakkuuksia. Ihailin heidän menestymistään, elämänlaatuaan ja energisyyttään. Viihdyin tuollaisten paikallisten suurmiesten seurassa, ja ahnaasti, ilman kriittisyyden häivääkään, imin heistä vaikutteita omaan olemukseeni. Aloin viihtyä meriittimiesten kanssa samoissa saunailloissa ja ravintolapöydissä. Olin seurueissa ilman muuta märkäkorvainen nousukas, mutten koskaan mikään kellokas. En minä ollut kutsuja, joskin olin aina kutsuttavissa. Sillä, kuka kutsuu ja kenet kutsutaan, on iso auktoriteettiero.

- Inhottavaa. Sinä olit maksaja ja maksettavissa. Egoasi pönkittävin sosiaalisin perustein olit valmis kaikkeen, mateluun ja maksamiseen.

- Valitettavasti, niin voisi aivan hyvin sanoa. Tahdoin kuulua joukkoon, olla valitussa porukassa, kuten lapsuuteni ja nuoruuteni vuosina. Tahdoin pysyä mukana, olla turvassa keskiössä! Määritin ihmisten kunnioituksen heidän asemansa, autojensa, tuttavuuksiensa tai pelkkien verotietojensa perusteella. Kavereiden määrä oli minulle paljon merkittävämpi kuin ystävien laatu. Ystäviä ei oikeastaan ollut, he eivät mahtuneet maailmankuvaani.

- Tämä alkaa ahdistaa yhä enemmän. Mennään silti eteenpäin.

- Aloin olla tunnettu toimija alallani. Sain oman huoneen ja sisustin siitä itselleni toimiston, oman konttorini. Enkä tietenkään miettinyt, mistä itse olisin pitänyt; sen sijaan mietin, mistä vieraani ja asiakkaani pitäisivät ja kuvittelin, kuinka innostuneita ja ihastuneita he olisivatkaan nähdessään huoneeni kaikki koristeet, tavarat ja seinien tuotejulisteet. Erkaannuin luonnosta ihailemaan melamiinia, asfalttisia katuja ja neonvaloja.

- Olit pintaliitoinen perhonen, mutta tyhjä kuin oksalle hylätty kotelo. Tunnen surua täällä pinnan alla. Jatketaan.

- Luulin olevani korvaamaton ja tunsin alinomaista huolta ja myös katkerasti pahaa mieltä, koska koin, ettei minua koskaan arvostettu tarpeeksi. Olin luova, lahjakas, positiivinen ja aloitteellinen, mutta kaikkein komeimpienkin gloorioiden hetkillä tunsin kerääväni vain keskinkertaistavia kehuja. Kiitosten ja ylistysten toivossa olin kehittänyt ja suorittanut useita kaupallisia urotöitä, mutta yhtä useasti jouduin pettymään puolivillaisiin palautteisiin.

- Ihminen on omissa silmissä todellisuutta ihanampi, mutta myös inhottavampi, mitä on toisten silmissä. Oman itsensä realistinen arviointi on mahdotonta, elleivät ihmisen minuuden suhde ja elämänarvot ole kohdallaan.

- Olin kriittinen havaitsemilleni epäkohdille. Epätäydellisyys värisytti. Itsessänikin suostuin arvioimaan vain kalliiden vaatteitteni tyylin, huolitellun kampaukseni ja puhtaaksi hinkatun ihoni. Peili ei paljastanut epätäydellisen sisimpäni surkeutta. En antanut sen näkyä muille, enkä itselleni. Kriittisyyteni oli valikoivaa ja vastuutonta.

- Saatan kuulla tyhjien tynnyreiden kuminan!

- Kohta aloin kerätä kiireitä kumppanikseni. Kiire oli itsestäänselvyys menestyvälle uraohjukselle. Omin yhdeksi ohjurikseni moton, ettei menestystä ilman kiirettä ole olemassa ja päinvastoin. Kiireestäni muotoutui kuitenkin enemmän keinotekoinen. Monesti ainoa kiireeni olikin keksiä tekosyitä kiireeseeni. Kadehdin niitä, jotka vaikuttivat olevan minua aidommin kiireisiä.

- Ulkokultaisuuden piirteitä. Teeskentelyyn on sortunut moni maailmanvalloittajakin. Epäaitous tuo mukanaan turmiollisia seurauksia. Aistmuksia ei saisi vääristellä, eikä mieltä manipuloida.

- Sivistykseni mittari oli tuttavapiirini. Ilmaisin eri tilanteissa oman kantani sellaisena, kuin sitä ilmeisimmin toivottiin. Jos se osui, jatkoin sitä korostaen. Jos joskus erehdyin, käänsin kantani nopeasti ja sujuvammin kuin olisin sormea nostanut.

- Koitko joskus olevasi sosiaalinen virtuoosi? Suotta! Ehkä kuitenkin olit enemmän sosiaalinen huora! Tuliko koskaan jälkeenpäin paha olo?

- Kyllä tuli. Tiesin pomppivani toisten takoman tahdin mukaisesti kuin kumipallo. Tietysti se joskus tuntui pahalta. Mutta toisaalta, oliko minulla silloin hajuakaan itsestäni, omasta identiteetistäni? Puhumattakaan, että olisin uskaltautunut sitä puolustamaan! Arvostelijani moittivat minua itsepäiseksi, itsekeskeiseksi ja ylimieliseksi. En liene ollut armelias heille poloisille, jotka rohkenivat nousta kyseenalaistamaan käsityksiäni. Moni mahtoi pitää minua paskiaisena, enkä saata heitä siitä soimata.

- Ihminen on itselleen tyhjä pöytä. Jokaisen on itse oma pöytänsä katettava ja valmistettava ravinnokseen oma kokonaisuutensa. Se ottaa tietenkin aikaa, mutta siltikään ei kannattaisi aloittaa astioita särkemällä.

- Stoppi tuli vajaa kymmenen vuotta sitten. Kohtasin huonoa onnea, koin epäonnistumisia, useampiakin. Olin asettanut rimani liian korkealle, enkä malttanut ottaa tarpeeksi vauhtia ponnistukseni tueksi. Rima putosi ja minä sen kanssa. En osunut patjalle. Ulkoapäin tekokukilla somistettu itsetuntoni sai syviä kolhuja, joita kukaan ei rientänyt paikkaamaan. Katsomot ammottivat tyhjyyttään. Vain minä ja rima olimme maassa. Masennuin. Vaivuin itsesääliin, sitten apatiaan ja kohta koin kaikonneeni ulos kaikista niistä keskiöistä, joihin pääsemiseksi olin puurtanut parhaat nuoruuteni vuodet! Yksinäisyys iski ja painoi korskean kulkuni kumaraan. Olin tullut asemalle, josta lähteviin juniin minulla ei ollut lippua. Vetäydyin haavojeni kanssa yhä etäämmälle sosiaalisista piireistä.

- Liito lakkaa, kun siivet väsyvät tai vahingoittuvat, tai kun virtaukset vaihtuvat tai loppuvat. Stoppi on aina draama, muttei välttämättä tragedia. Epätodellisuus on kuin uni, parhaastakin joutuu heräämään takaisin todellisuuteen. Herääminen voi olla joko omatoimista ja vapaaehtoista, jolloin se on luontevampaa ottaa vastaan, tai sitten ennalta arvaamatonta ja vaihtoehdotonta pakkoa, jolloin kohtaaminen sattuu kuin lekalla lyötynä. Muutokseen suhtautumista helpottaa eniten ihmisen suhde omaan itseensä. Jos minä-suhteen perusta on terve ja arvoiltaan kestävä, tapahtuu putoaminen pehmeämmin. Romahduksen kokemusta kasvattaa epäaito ja ulkokultaisuuksin koristeltu itsetunto eli todellisen minä-suhteen hoitamisen laiminlyönti.

- Ei minussa ollut voimia vastoinkäymisiin. Voimani valuivat kuin vesilitra hiekkaan, totuuksien puhjetessa esiin. Katsoin itseäni peilistä. Näin siinä kuvani, tunnistin sen, tiesin nimeni ja sotuni, mutta silti kysyin kuvastimesta, kuka minä olen? Sieltä levottomina kiiluvat kosteat silmät eivät osanneet vastata. Tahdoin silti selvittää asian juurta jaksaen ja siksi lähdin pitkälle matkalle jonnekin minuuteni alkulähteille. Siitä hetkestä on nyt seitsemän vuotta.

- Mitä kaikkea tuleekaan seuraavaksi? Kaduttaako eletty elämä?

- Se, mitä olen selvin päin tehnyt, ei kaduta, ehkä jokin yksittäinen asia harmittaa. Mutta monet alkoholin vaikutuksen alaisena tekemäni temput kaduttavat yhä vieläkin, vaikka absolutismiani on nyt kestänyt 30 kuukautta. Olen kuitenkin nykyisin suurin piirtein sinut itseni ja menneisyyteni kanssa, vaikka valmis en missään tapauksessa ole. Teenhän eheytymismatkaa jokaisena päivänä. Pala palalta olen onnistunut löytämään osia kartasta, jonka uskon johtavan minut aarteeni luokse. Harhainen ja todellinen minäni odottavat tuota mahdollista kohtaamistamme.

- Löytyykö aarre Kantturasta?

- Enemmänkin Kantturan avulla. Kanttura on toki yksi osa kartasta, mutta aarre löytyy tai jää löytymättä minusta itsestäni. Sen verran olen matkallani oivaltanut. Kantturassa on maanhenkiä ja menneiden aikojen viisautta, jotka kyllä auttavat eteenpäin, vaikka eivät ota puolestani ainoatakaan askelta.

- Kutsut ihmisiä Kantturaan! Miksi ihmeessä? Eivätkö vieraat häiritse matkantekoasi?

- Eivät lainkaan. Jokaisella tulijalla on mukanaan tuotavia, sillä jokainen kohtaaminen on minulle mahdollisuus tutustua myös itseeni paremmin!

- Siis tervetuloa vilpittömästi?

- Vilpittömästi. Ja avoin mielin. Kantturasta on moni matka alkanut. Niin minunkin. Ja nyt hakisin toisen kupin kahvia. Mene takaisin kuoreeni, jätä minut ja anna minun nousta tähän ihmeelliseen aamuun.