Kalevalaisittain Kantturassa - tervehdyspuhe

Puhe Kantturassa 29.7.2011



Totean heti alkuun, että tulen puhumaan rapiat puolisen tuntia niin, että joudun pyytämään huomiotanne koko tuon ajan. Malttakaa seurata tätä monologia, sillä puhun kokemuksistani; syistä ja seurauksista kummunneista näkemyksistäni, joissa me kaikki saamme kokea tavalla tai toisella kuuluvamme mukaan tarinaan.

Koska olen usealle teistä outo ja vieras, myös käytän tämän tilaisuuden esitelläkseni joitakin mielestäni vapautuneita ominaisuuksia, mitä olen itsessäni kohdannut ja oppinut tuntemaan vasta viimeisten kahdeksan vuoden aikana täällä Kantturassa. Seitsemän vuotta on mennyt minulta, mitä tuovat seuraavat. Maya-kalenterin mukaan toissapäivänä oli uuden vuodenkierron ensimmäinen päivä. Epäilen, että alkanut vuosi on muutosten vuosi. Epäilen ja arvelen isoja muutoksia.

Tuskin tämän poikkitaiteellisen performanssin oli ollut tarkoitus olla mikään tavanomainen tervetuliaispuhe, tuskinpa tekään, arvoisa kuulijakuntani, aivan tavanomaisen tylsämielisiä olette. Puran pettymyksiäni, tunnustan tuskani; syytän, haastan ja hyökkään, mutta pahaa en tahdo mitään, enkä ketään kohtaan tarkoittaa, enkä tahtoa. Minä nyt vain olen tällainen kaikin puolin rujo ja raskasrakenteinen, niin fyysisessä olemuksessani kuin näissä laatimissani lauseissakin. Enkä tahdo muuta, en enää, en ainakaan tänään. Riittää jo! Se saa riittää että minäkin olen, edes joskus vain olen.

Ystävät hyvät!

Laskeutukaa siis ajatuksissanne aloillenne ja antakaa tekin itsellenne lupa olla. Tietäkää olevanne hyviä itsessänne, ja tänne tultuanne vilpittömästi tervetulleita.

Laskeutukaa, ja puhaltakaa pois kiire ja huoli. Antakaa itsellenne lupa erota epävarmuuksistanne, antakaa lupa ihmetellä. Rikas se, jolla on mistä antaa, köyhä se, joka ei osaa paljostakaan antaa. Antakaa siis ajasta itsellenne, sijoittakaa itseenne tämä viikonloppu.

Minä olen matkalla, kuten me kaikki.

Tämä on vain vähäinen vilkaisu matkakertomukseeni. Tuo virta on matkani vertauskuva, sillä vettä olen minäkin. Molemmat olemme pilvistä pudonneista pisaroista synnytettyjä.

Luonteeltani olen aina ollut optimisti. Aivan yltiöoptimisti!

Syvimmissäkin surkeuden syövereissä olen jaksanut kääntää leukani pystyyn, kurkottaa kaulani suoraksi ja uskotella valon kajastavan jossain yläpuolellani. Valoa päin ovatkin elämänaikaiset askeleeni kulkeneet, kevyesti ja joutuisasti, kunnes valintojeni ja realiteettien rasittama nousu kasvoi jyrkemmäksi, reitti kapeni katajaisemmaksi ja polku paljaiden jalkojen alla kävi kivisemmäksi. Aloin kompastella. Matkan riemukkuus haihtui. Kompastelin ravinnon ja levon puutteen heikentämänä sekä aivan liian pitkien päivämatkojen rasittamana. Aloin kompastella ja maassa rähmälläni maaten sain hiljaa oppia tuntemaan itseäni.

Sitten eteeni annettiin tämä paikka ja kaupan mukana uudet pakkomielteet. Jatkoin kompurointiani.

Itsetuntemukseni heräämisen myötä ovat kompurointieni synnyttämät kolhut muuttuneet kivuliaammiksi. Vaivannäköä väistämättä olen yrittänyt säilyttää jossain ylhäällä loistavan valonkajon katseeni ulottuvissa, vaikka kivut ovatkin pakottaneet minua painamaan leukaa rintaani.

Kysyn ja ihmettelen, mutta yhä jaksan uskoa parempaan, yhä tahdon toivoa isoja asioita ja yhä vielä vannon: rakastan, rakastan, rakastan.

Hätäni hetkellä olen huutanut ja kysynyt, kuka on se, joka siellä jossain on vastaamassa. Kuka vai mikä se on, joka vastaisi huutooni? Vastaisiko koskaan? Hei, onko siellä ketään? Hengitän, sisään-ulos, sisään-ulos.

Vai ovatko kaikki vastaukset sittenkin minussa? Voiko vesi ihmisen sisällä jäätyä?

Nyt on ehkä hyvä hetki tuoda julki, että kirjoitan tätä ajatusteni virran vuodattamaa tervehdystäni pienellä puhelimellani sängyssä selälläni maaten. Koen olevani terve ja turvassa täällä Kantturan kainalossa. Valvon täydellisen häiriöttömässä, mutta hieman hämärässä huoneessa. Kello käy hiljaa aamuyön pieniä tunteja, vallalla on herkkyyteni suojaamaton henki. Kaihoisa mollivalta liikuttaa tuntemuksiani. Tunnen hyvyyden, mutta tiedän pahuuden. Minussa ja minun ulkopuolella.

Olen aiemminkin pohtinut uskoa, toivoa ja rakkautta, ja havahtunut huomaamaan, kuinka herkässä roikkuvatkaan hyvät hedelmät elämänpuuni oksien päissä. Kuinka etäälle ovatkaan juureni ulottuneet, kuinka syvälle kaivautuneet. Olen runko, olen se, mikä näkyy kuvana ja tiedetään nimenä, mutta itse tunnen koko ajan enemmän sitä, mikä minussa ei näy, eikä ole luettavissa. Tunne on elämänkokemusteni hedelmä, jonka runko on ruokkinut ja valo voimistanut. Kelpaako se syötäväksi, sitä en osaa sanoa.

Nyt, kun arkiset huolet hiillostavat henkeäni ja kalvavat ajatuksiani, voisin lohduttautua ajattelemalla itseni valkokauluksiseksi, vauraaksi ja vaivattomaksi. Olisin aikoinani voinut valita toisin, olisin voinut tyytyä konservatiiviseen turvaan ja toimeentuloon. En tyytynyt, en kyennyt, ja nyt on myöhäistä muuttaa kohtaloaan. Tällaisina aamuöiden hetkinä surkuttelen ja säälin itseäni. Häpeän heikkouttani.

Menneiden huuma-aikojeni tulot ovat inkarnoituneet tileiltäni näiksi tiloiksi, ja pelimerkkini ovat palautuneet pörsseistä noiden rinteiden poluiksi. Voisin hyvinkin olla vauraampi, mutta mikään materian määrä ei ole vastannut käsitystäni rikkaudesta. Olen Oulujoen virranjuoksua katsellessani joskus kysynyt, mitä enää on rikkaus, mitä sen kaipuu. Todellinen rikkaus olisi löydettävä ihmisestä, nähtävä katseesta, tunnistettava kättelystä ja käsitettävä kahdesta sanasta. Rikas on se, jolla riittää annettavaa.

Koen vääräksi, että tapaan kantaa huolta suoritusteni ja saavutusteni varjelemisesta enemmän kuin itsestäni; ihmisestä itsessäni. Ihminen minussa vaatisi vapautta, vaatimattomuutta ja vilpittömyyttä, enemmän kuin näitä tietämättömyyteni tuulessa huojuvia kalliita kulisseja. Tunnen kelluvani voimattomana eri vaihtoehtojen täyttämässä välitilassa. Katselen kätteni jälkeä ja tunnustelen tuntemuksiani.

Näen ympärilläni kaksi muita selvempää tienviittaa. Ne osoittavat elämänvaiheeni risteyksessä vastakkaisiin suuntiin. Mutta en saata nähdä kummassakaan viitassa matkalle mittaa, kestoa tai päämäärää. Pelkäänkin eniten, että vastauksia odottaessani köyhdytän itseäni paitsi taloudellisesti myös henkisesti. Se vasta haaskausta olisi! Siispä seison risteyksessä levottomana, ja sittenkin niin neuvottomana, jatkuvasti molempia vaihtoehtoja punniskellen. Molemmat matkat edellyttävät luopumista, toinen aineesta, toinen aineettomuudesta.

Hyvät Ystävät,

Tämä Kanttura, mikä oulujokisessa tarkoituksessaan on merkinnyt vähintään metristä lohta, on haukannut minut vatsaansa. Kokonaisena ihmisenä ja yhdellä hirmuisella nielaisulla. Tämä paikka on hauen kita, onko se myös Vipusen vatsa, jää myöhemmin nähtäväksi.

Sija on vanha, jollain tapaa merkillinen ja mystillinen, mutta nykyisissä kirjoissa Kantturan menneisyys on vaiettu, samoin kuin entisaikojen epäkristilliset taikatyöt tai entisen Oulujoen vapaa juoksu. Kantturakin oli entinen, mutta missioni mukaisesti palautin tänne elämän. Omalla kustannuksellani, oman entisen elämäni kustannuksella. Tulevaisuus näyttää, onnistunko hyljätyn ja hengettömän henkiin herättämisessä kuten Lemminkäisen äiti. Jokin ainakin on muuttunut meissä molemmissa, minussa ja Kantturassa.

Kantturan tiedetään olleen pakanallinen parannuspaikka, yhdenlainen epälääketieteellinen terveyskeskus tämän ikiaikaisen kalevalaisen valtaväylän varrella. Satatuhatta ihmistä vastaanottaneena, miljoonia ohimenneinä, tämä maa voisi avata sanasen arkkunsa meille tämän viikonlopun aikana.

Ihminen, jos olet kohdattavissa, olet valmis, ja vastaanottovalmiudessasi herkkä, olet utelias ja avoin. Laskeudu siis jo olemaan, ala ihmettelemään ja aistimaan uusia ulottuvuuksia itsessäsi.

Toimi tänään, kuten Goethe opetti jo aikoja sitten:

”Etsikää, mitä itsessänne on, niin löydätte kaiken. Ja iloitkaa, kun ulkopuolella luonto levittäytyy, ja sanoo kyllä, kaikelle, mitä itsestänne olette löytäneet.”

Olisi hyväksyttävä, että ihminen itsensä kokoisena riittää elämään. Elämän merkitys on hyväksyvän ymmärryksen kyvyssä. Ihmisessä on ymmärrys, intohimo ja vapaus.

Oletan, että olen voimassani vajavainen ihminen, sielunpuolikas, jonka sytyttämän suloisen luonnollisen kutsun kyllä tunnen, mutta pystyn aistimaan vasta suurena levottomuudenkipuna, koska kysytty hinta on niin kova. Hinta on kaikki suoritukseni, kaikki saavutukseni. Elämäni.

Tahdon uskoa, että ihminen on hyvä, ei sen parempi, eikä huonompi. Minä olen ihminen, en yhtään parempi, enkä huonompi. Ja niin on hyvä.

Ihmisen kuvan piirtäminen ei tee ihmistä eläväksi, vaan pelkäksi kuvaksi. Kuva ei kerro enempää, kuin virsikirja vastasyntyneelle. Kuitenkin kuva jää katsojan tulkittavaksi.

Kuvasta voi myös kirjoittaa näkemyksellisen kertomuksen. Kertomus jää elämään muuttuen kohta ainoaksi totuudeksi, vaikka tarina kertookin pelkästä kuvasta, ja on yksin kertojan oma tulkinta. Niinpä kertomukseen uskotaan. Kuinka paljon kuvaa vahvempi onkaan kirjoitettu kertomus! Ja me opeissamme alistetut, olemme tyytyneet näkemään kertomuksen kuvana, emmekä osaa ymmärtää, mitä kuvalla itsellään olisi meille opetettavana.

Vaatii rohkeutta pitää kiinni hyvyydestä. Vaatii hullunrohkeutta paljastaa oma kuvansa ja kirjoittaa itse oma kertomuksensa kanssaihmisten katsottavaksi. Värittömäksi vaikeneminen olisi väärin, mutta suorastaan itsepetosta olisi ylitsevuotavalla värikylläisyydellä korostaa omaa merkittävyyttään, tai toisinpäin pelkällä yksivärisyydellä väheksyä omaa merkitystään. Kertomus on värien levoton leikki, tarinan kappaleet ovat sävyjen sekamelskaa. Viisauskaan ei ole väritön, eikä yksivärinen. Viisaus ei viihdy yksin, vaan viisaus asuu viidessä. Tietäjiäkään ei ole kaksi, vaan kaksitoista. Koko totuus on ymmärrettävissä kuvan takana, eikä kertomuksessa, koska kuva on ihminen itse. Alistettuna tuntemattomien tulkittavaksi.

Missä ovat ihanteemme, missä voimamme lähteet? Missä ovat minuuksiemme kätkettäviksi käsketyt merkitykset? Entä sinä. Mikä on sinun syysi selviytymiseen? Miksi tahdot selviytyä?

Koetko hyvinvointiyhteiskunnan tarjonnan itsellesi omaksi? Turvaverkot houkuttavat antautumaan ja unohtamaan ikävät velvollisuudet. Helppoa olisikin antaa kaiken olla, pudottaa kintaat käsistä ja antautua kruunun armoille. Kuinka ihanaa olisikaan unohtaa arjen vaivat ja olemisen ikävyydet. Ajatelkaa, jospa saisi olla sirkuksessa, suurella näyttämöllä kohdevalojen kirkkaudessa, tekokukka rintapielessä, pellenhattu päähän painettuna, hassut tulpat korviin työnnettyinä ja huulet kestohymyyn maalattuina.

Meillä suomalaisillakin on omat mustat pisteemme suhteessa sirkushuveihin. Mika Myllylä, Matti Nykänen, Kari Tapio, Rauli Badding Somerjoki, Armi Aavikko, Laila Kinnunen, Esa Pakarinen, Olavi Virta... kaikki he ovat unelmoineet, opetelleet, menestyneet ja heittäytyneet minuutensa kanssa markkinoiden muokattaviksi. Matti Nykänen elää, mutta yksin ollessaan mahtaa hänkin pelätä ja kummastella, kuka hän oikeastaan on ja miksi hänet on haluttu. Epätoivo, ahdistus ja pelko häviävät vasta, kun alkoholi, huume tai lääke armahtaa, tai jos tuttu toimittaja soittaa kuulumisia tai myöhemmin, kun känninen karjalauma kokoontuu lavan eteen katsomaan kiihkoisin silmin, tyydyttääkseen jokailtaista verenhimoaan.

Markkinat vaativat omakseen sankarillisten ihmisten minuutta ja lupaavat sielunuhria vastaan taivaspaikan ja ikuisen autuuden. Mutta mitkään markkinat eivät koskaan voi tarjota yhdellekään tähdelle iättömyyttä. Markkinat toimivat omista lähtökohdistaan lyhytnäköisesti ja hyötyvetoisesti. Tähden vetovoiman kadottua myös tähden saama hyöty häviää. Ja ihminen häviää, hänet unohdetaan, ja itse hän on minuutensa jo kadottanut. Huuman haihduttua, suosikista on jäljellä tyhjyyttään kumiseva kuori, ja päivämääräkaiverrusta odottava hautakivi.

Epätodellisen elämänvaiheen päätyttyä sankarille koittaa selkärankaa ravistava yksinäinen todellisuus, jossa mieltä kirvelevät lukuisten lunastamattomien lupausten kasvattama katkeruus; hautapaikaksi vaihtunut taivaspaikka ja ikuisesti seuraavat onnettomuudet. Tyhjyys tappaa tasapainottomat sankarit Raidin lailla, tarjoten juorumarkkinoille vielä yhdet surunsävyiset, mutta takuuvarmat myyntihitit. Suomalainen suruaika kestää muutaman sekunnin. Seuraavalla aukeamalla esiintyy uusi raikas gladiaattori omine edesottamuksineen.

Voisimmekin kysyä, koska me opimme kunnioittamaan jokaista ihmistä pelkästään hyvänä, ei ihmeellisenä, eikä ylivoimaisena. Antiikin Kreikassa ja muinaisessa Roomassa sitä ei edes yritetty, eikä näemmä tämän päivän Suomessa, muista maista puhumattakaan. Ihmiskunnan ongelmana on vuotavan veren viehätys ja kuolevan katseleminen.

Sivistys on sosiaalista selviytymistä ulkokultaisuuden pettävällä pinnalla.

”Jokainen kukka kuihtuu, nuoruutemme myös väistyy, virtaa kirkas elämämme.

Kukoistaa joka hyve sydämemme ja viisaus, vaan eivät iät kestä.

Jokainen kutsu, uusi tehtävämme taas jäähyväisiin päättyy, alkuun johtaa.

Urhoollisina, koko sydämestä olkaamme valmiit oudoillekin teille.

Jokainen alku kiehtovana hohtaa, sen lumo suojelee, tuo voimaa meille.”

Hermann Hesse.



Jokainen ihminen tarvitsee selviytyäkseen tasapainoisuutta. Julma ja itsetuhoinen aikakautemme ei tasapainoa tarjoa, vaan pyrkii horjuttamaan hengiltä heikoimmat, ja lahjakkaimmat yksilönsä.

Tasapainoinen minuus on jalkojen alla pitävä pohja pettävän suon selällä. Se kestää ja kantaa ihmistä yli haastavien hetteikköjen. Mika Waltari ja Junnu Vainio selvisivät omista suonsilmistään ja voittivat markkinat. He saivat lunastettua minuutensa takaisin menettämättä itsekunnioitustaan, autuuttaan, menettämättä henkeään. Menettämättä elämänsä merkitystä he saavat kenties kumpainenkin uuden ehtoisamman elämän. Niin ainakin soisin tapahtuvan, sillä he molemmat ovat olleet minua tänne ja täällä piiskaamassa. Markkinat voittaneesta ihmisestä kasvaa taistelun tauottua itsenäinen kokonaisuus, itseohjautuva ja ajatteleva ihmisinstituutio, joka määrittelee ajankäytölleen sisällön ja laatii elämälleen ehdot.

Sellainen markkinavoimien voittaja on alkuperäinen suomalainen sielustaan! Meidän ei saisi antautua löysiin lupauksiin, helppoihin houkutuksiin, eikä tyhjänpäiväisiin olettamuksiin.

Mutta vastassamme on valtavankokoinen ja kiehtovasti koukuttava markkinakoneisto, eikä käy kiistäminen, ettemmekö olisi turhamaisuuksissamme alttiita antautumaan koneiston kikoille ja kiusauksille.

Markkinoiden merkitystä uudenajan uhripaikkana olisi vähennettävä tietoisuuttamme ja itsetuntoisuuttamme kasvattamalla, niin että yhä useammat suomalaiset, yhä nuorempina, saisivat tilaisuuden kyvykkyytensä kukoistukseen. Ihmisen olisi noustava ja taisteltava ainutkertaisuutensa tähden ihmisvastaista systeemiä vastaan. Rikas on se, jolla itselläänkin on annettavaa, vain köyhä vastaanottaa kysymättä, mitä eteen annetaan.

Ystävät hyvät, pyydän anteeksi paatoksellisuuttani, mutta minä totisesti tarkoitan, mitä kirjoitan ja mitä puhun. Suomi ei ole synnitön, kansa tahtoo kultaa ja vaatii viihdettä, mutta lopulta haaskaa ja häpäisee sankarinsa.

Rakensin siis minäkin oman kirkkoni tänne virtajohtojen varjoon. Sankarillista sirkusroolia kiellän koskaan tavoitelleeni! Enemmänkin olen pyrkinyt palaamaan takaisin todellisuuteeni ja pääsemään eroon kaikesta epätodellisuudesta. Vähäisten voimieni venymiseen ovat vaikuttaneet itseni kohtaaminen ja itsekkyyteni suvaitseminen, mutta myös sapekkuuteni vallitsevaa konseptikeskeistä ja sielutonta hallintokulttuuriamme kohtaan. Lisäksi minua ovat piiskanneet eteenpäin ikiaikaisen suomalaisuuden ja isänmaallisen ylevyyden kaiho, sekä oulujokisen luonnon ja kulttuurisen kauneuden oivaltaminen. Myös olen saanut tuta tämän maan mahdin ohjaavan tekemisiäni.

Hammasta purren, hikeä valuen ja verta vuotaen olen nöyrtynyt tunnustamaan omat inhimilliset vajavaisuuteni Kantturaa hallitsevien maanhenkien edessä. Mutta olenpa oppinut tekojeni jälkeen vastaanottamaan maan välittämää myötätuntoisuutta ja kiitollisuuttakin. Tämä maa on rakentanut minuun pesänsä. Nomen est omen.

Hyvät ystävät,

Voisin kenties jollain tavoin ylistää nähtävissä olevia aikaansaannoksiani, mutta en tahtoisi kuluttaa tätä ainutkertaista tilaisuutta niin yksioikoisella ja vähäpätöisellä tavalla. Sen sijaan haluaisin puhua tämän rantamaiseman ja minuuteni yhtämatkaisesta muutoksesta, haluaisin puhua tästä ajasta ja pian eteemme tulevista vakavista muutoshaasteista.

Aurinko alkaa kurkkia ikkunan takaa. Enteileekö tuo uutta kuumaa päivää, mene tiedä. Henkilökohtaisesti minun olisi kiireesti ratkaistava, millä tavoin arvaisin rahoittaa aikaa ylevälle intohimolleni, loppuelämäni mittaiselle asialle: Oulujoelle kalevalaisena kansallisvirtana. On totta, että umpikuja uhkaa talouttani ja perheeni turvaa. Tämä näyttämöni on vaatinut niin paljon. Mieleni, menneisyyteni ja mammonani. Se, mitä olen materiassa menettänyt, on vaihtunut vaa´assani vastapainoksi materialle. Olen maksanut itselleni erilaisen elämän hinnalla, jolla olisin elättänyt perheeni. Ehkä kyllä. Mutta olisinko elättänyt itseäni. Sitä en osaa sanoa.

Tasapaino ihmisessä edellyttää hengen eli minuuden kasvua mahdollistavien arvojen ja materian eli minuutta rajoittavien realiteettien asettamista vaakakuppeihin, sekä niiden keskinäisen suhteen punnitsemista. Voisiko punnitsemista koskaan tapahtua, ellei ihminen olisi siihen valmis – riittävän voimakas vilpittömyydessään, tarpeeksi totinen tahdossaan ja aidosti ymmärtäväinen nöyryydessään. Tasapaino ihmisessä on toisaalta yhtä olemisen ymmärrystä ja toisaalta vastuuntuntoisuutta.

Niin moni meistä köyhistä ojentaa häpeilemättä kätensä ottaakseen lisää itselleen, eikä antaakseen vähääkään omistaan. Niin moni meistä tahtoisi nähdä itsensä erioikeutettuna suhteessa toisiin. Niin moni meistä tahtoisi tulla nähdyksi erioikeutettuna. Varattomia avustetaan ja vähäosaisista välitetään, mutta vain niin kauan, kun laupeudentekoihin ei tarvitse uhrata omia erioikeutettuja resurssejaan. Mammona ja maine ratkaisevat hyvät teot ja tarjoavat tilapäisen tyydytyksen. Mammona ja maine kun tahtovat käydä lähimmäisenrakkaudenkin edellä.

Valitettavasti näin on virallinenkin totuus maassamme. Kun esimerkiksi kansankirkkomme antaa apua, kerää se ensin tarvittavat eurot valtiolta, kunnilta, järjestöiltä ja seurakuntalaisilta, vähentää sen jälkeen summasta hallinnolliset kulunsa ja vasta sitten kohdentaa jäännöksen apua tarvitseville suuren mediahuomion loisteessa. Kirkko on todellisuudessa sisältäpäin piinkova korporaatio, vaikka komeat kulissit kertovat meille kaikkivoivasta autuudesta ja armeliaisuudesta. Kirkkomme on konseptoinut itsensä ihmisen yläpuolelle. Kansalaisten kritiikkiä ja kapinointia ei ymmärretä, eikä todellisia syitä tahdota kohdata. Ehkei enää osatakaan. Kirkkoinstituutiot ovat pöhöttyneet megaluokan hallintokoneistoiksi vastoin alkukirkollista missiotaan. Kirkko ei ole tarpeeksi pyyteetön ja uskottava tässä ajassa. Kirkko on sisäistänyt rikkauden käsitteen perin maallisesti.

Uskon Jeesukseen ja hyväksyn hänen opetuksensa, mutten voi hyväksyä kirkon omiin tarpeisiinsa laatimia Jeesuksen opetusten tulkintoja. Jeesus muun muassa opetti, `Minä olen tie, totuus ja elämä. Joka minuun uskoo, saa iänkaikkisen elämän.`

Ja yhä vielä meille opetetaan, että Jeesus on tie, totuus ja elämä. Entäpä, jos ymmärtäisimme opetuksen, että ´Minuus on tie, totuus ja elämä.´

Mikä huikea mullistus tapahtuisikaan, jos suostuisimme käsittämään opetukset ja koko Raamatun uudella tavalla – ihmislähtöisemmin. Raamatun ´Minä´ ei tarkoittaisikaan puhujaa tai opettajaa, vaan lukijan minuutta.

Voisiko kirkko koskaan ryhtyä tulkitsemaan Raamattua ilman, että asettaisi varauksia oman institutionaalisen asemansa varjelemiseksi?

Uutta aikakautta ei nähdäkseni voi syntyä nykyisissä uskonlahkorakenteissa, koska yksikään merkittävä kirkollinen konsepti ei ole valmis luopumaan omaisuudestaan, opistaan, eikä organisaatiostaan. Suomessa kristinusko on sivistyneen maailman nuorinta. Kristinuskoa ennen meillä on ollut henkisinä oppeinamme kansanviisauksia ja uskomuksia, joissa piilevä tieto on kenties ollut sivistyneen maailman vahvinta. Edustaako Väinämöinen sitä ikiaikaista suomalaisen tiedon ja viisauden perimää, mitä virtaa verissämme ja mikä pistää omatuntona pintaamme? Olisiko se tuntemus tuhansien tuntemuksiemme joukossa aidointa, sellaista, jolle meidän tulisi antaa enemmän huomiota?

Miten tahansa, riittävä muutos on mahdollista tapahtua vain nykyisten seurakuntasysteemien ulkopuolella.

Arvottomalle ja armottomalle nykymenolle täytyy syntyä vaihtoehto. On laadittava valon ja viisastumisen viisiovinen ohjelma, joka puhuttelee ihmistä ihmisenä, joka rohkaisee ihmistä kohtaamaan itsensä ajattelevana ja ainutkertaisena luontokappaleena. Ohjelman on kyettävä vastaamaan henkisen kasvun haasteisiin nyt ja tulevaisuudessa. Aika Väinämöisen uudelle tulemiselle on kypsymässä, ja kuka tietää, ehkäpä jo huomenna kutsumme on kuultu.

Elämällä on oltava tarkoitus. Ellei sitä ole, kasvaa tilalle turhautuminen ja sen mukanaan tuomat sadat erilaiset negatiiviset ilmentymät. Ihminen elää uskossa, toivossa ja rakkaudessa. Mitä jää ihmisestä jäljelle, jos niitä ei ole, jos elämän tasapaino katoaa? Ei enää elämää, vaan pelko.

Pelko yksin. Pelko. Häviämisen ja kuolemisen pelko. Epäonnistunut on kuolema, jossa pelko jää henkiin.

Elämme yhteiskunnassa, jossa pelko hallitsee pinnan alla. Pelko pitää ihmiset otteessaan ja irti itsestään. Hädän huutomerkkejä ovat muiden muassa alituinen kalenterikiire, keinotodellisuus, apatia, kyynisyys, itsetuhoisuus, turvattomuudentunne ja eristäytyneisyys.

Uskokaa vaan, tavalla tai toisella aika on avaamassa tilaa terveemmälle ja tasapainoisemmalle ihmiselle. Tulevaisuus on valoisa, jos ihminen on vilpitön. Vilpittömyyteen kannattaisi satsata!

Hyvät Ystävät, kanssamatkaavat kumppanini,

”92-vuotias rattijuoppo ajoi varastamallaan autolla lemmikkikoiran kuoliaaksi.”

Mikä tässä otsikossa herättää eniten surua, tai sympatiaa, tai sääliä? Onko se vanhuksen ikä, joka pakottaa pohtimaan, miksi noin iäkäs ihminen on lähtenyt yksin ja ajautunut suorittamaan moisia väärinkäytöksiä? Mikä perustavanlaatuinen epäkohta johti noin surkeisiin tapahtumiin?

Vai pohtisimmeko vanhuksen varomatonta alkoholinkäyttöä? Mikä sai hänet juomaan itsensä humalaan? Onko se ollut hänellä pitkäänkin tapana, joiko hän yksin ja minkä tähden?

Vai kiusaako eniten autovarkaus? Pysähdytkö miettimään, kuinka kaikki oikein tapahtui, miten varkaus oli yleensäkään mahdollista? Oliko auto jonkun, joka oli vanhukselle entuudestaan tuttu? Miksei kukaan estänyt, oliko missään ketään näkemässä? Vai surettaako uutisessa lemmikin kohtalo? Kenelle koira kuului ja kuinka sitä jäätiin kaipaamaan?

Mieleni huutaa, 'tämä tällainen ei ole soveliasta! Paheksun suuresti, mutten pysty kohdentamaan yhtään erillistä paheksuntaani ylitse muiden. En tiedä, mikä olisi ikäihmisen suorittamista synneistä suurin, enkä osaa sanoa, mikä olisi lopulta vanhuksen oma vastuu tapahtumista.

Tämä ei ole millään lailla soveliasta. Mieleni ei hyväksy uutista. Olen voimaton. Vaikene mieli paheksumasta, vapauttakaa vanhus!

Sanat ovat vahvoja ja pelottavan tulkinnanvaraisia. Pyrimme tulkitsemaan kuulemaamme hahmottamalla muodon sanomalle. Sielujen silmin saatamme hahmottaa kuulemamme asiat. Tai sitten joku muu on tehnyt hahmotuksen puolestamme. Miten, ja mitä tarkoitusta varten? Joulupukki on Coca Cola –mainokseen luotu piirroshahmo; punainen, valkopartainen mies. Jeesus on vaaleaan kaapuun pukeutunut ruskeapartainen mies. Jumala on valkoista hohkaava, valkopartainen mies. Millainen oli 92-vuotias rattijuoppo? Oliko hän mies, oliko hänellä partaa?

Väinämöinen, tuo tietäjä iänikuinen aivan samoin. Mieleemme hahmottuu kuva vanhasta partaisesta miehestä. Eikö tämä ole perin merkillistä? Tietäjä, ilmiselvästi mies. Sillä tietäjä, jos olisi nainen, olisi hän noita – pikainkvisition jälkeen pois poltettava pakana. Hengessä vahvojen naisten mahti on hävitetty uhkaamasta miehistä mielivaltaa. Samaan aikaan ja yhtä hurskaassa uskontyössä hävitettiin ja häväistiin entisaikojen pyhät paikat ja riitit. Siinä ovat nyt tilalla nuo upeat, taivaita tavoittelevat rakennukset, virallisen toivon ja elämäntarkoituksen tyyssijat.

Tietäjä on ihminen, joka tietää paljon ja jonka tehtävä on tietää, aivan kuten saarnaaja, joka saarnaa paljon ja jonka tehtävä on saarnata. Tietääkö saarnaaja paljon? Ei välttämättä, koska saarnaaja ei saarnaa totuutta itsestään, vaan toisten tekemiä tulkintoja, toisten kirjoittamista kirjoituksista.

Tietäjä tietää, mutta ei välttämättä saarnaa. Tietäjä välittää tietoa, koska ei voi olla välittämättä. Tietäjää tässä ajassa tarvitaan, enemmän kuin sataatuhatta saarnaajaa. Uusi aika syntyy tiedostamisesta, tiedonsaamisen tarpeesta. Tietoisuuden kasvattamiseksi tarvitaan tietoa. Tietoa saa tietäjältä. Missä on tietäjä? Missä on Väinämöinen?



Aika kasvaa aitaa.

Asumusten, kulttuurien, uskontojen ja ihmisten välillä, mutta myös ihmisen itsensä sisällä. Tämä suvaitsemattomuuden aika kasvaa aitaa kaikkialla ympärillämme. Omaehtoisesti me eristäydymme aitojen taakse ainoana tarkoituksenamme suojautua toisia ihmisiä ja itseämme vastaan. Suojaudumme varjellaksemme pintakiiltoista elämäämme toisilta totuuksilta, sellaisilta, jotka uhkaavat omaa elämäntapaamme - todellisuuttamme; todellisuuttamme, jota kohtaan uskomme, toivomme ja rakkautemme heikkenee päivä päivältä.

Vilpitön ei aitaudu, vilpitön ei antaudu aitojen taakse.

Usko kysyy yksilöiltä rohkeutta, yhteisöiltä yksimielisyyttä ja kansakunnalta kollektiivista uhrivalmiutta.

Toivoon tarvitaan uskottava lupaus paremmasta.

Rakkaus on tasapainoinen tila ihmisen sisällä ja ulkona. Se on lupa luonnollisuuteen ja horjumaton luottamus totuudellisuuteen meissä itsessämme, meissä jokaisessa. Minussa minua itseäni kohtaan. Minä minussa saa olla hyvä, niin hyvä, että tahdon nähdä vastaavan hyvän jokaisessa kohtaamassani ihmisessä sekä omassa elinympäristössäni.

Suomen itsenäistymiseen johtaneet tapahtumat olivat kuin vuolas valtavirta, johon päätyvät sadat purot ojat ja sivujoet muodostavat vedelle kaikki esteet murtavan massan. Elleivät esteet murtuisi, mutta massa jatkaisi kasvuaan, syntyisi virralle kokonaan uusi, murtumattomat esteet ohittava uoma.

Suomen olisi uudesti synnyttävä murtamaan virran tieltä tämän aikakauden esteitä. Kansakuntamme suuri joki on kuitenkin pakotettuna paksujen patojen taakse. Lieneekö missään sellaista vipusvoimaa, joka vapauttaisi virran juoksemaan?

Kyllä se voima meissä kasvaa, mutta olemme toistaiseksi toisistamme tietämättä pikkuisina puroina ja hajallaan pitkin Suomen salomaita ja suuria kaupunkeja.

Maailma menee murheellisen murroksen tietä. Se, mitä me ymmärrämme pysyvyydeksi, on juuri pahiten uhattuna. Viimeisten aikojen vakavat tapahtumat aivan lähellämme ja eri puolilla maailmaa ovat olleet vasta hapuilevaa esisoittoa ennen varsinaista konserttia. Kovemmat ajat käyvät kohtaloksemme, ellemme ymmärrä tehtäväämme tietoisuuden tulkkeina ja tiedontoimittajina.

Hätämme hetkellä huudamme hahmoja apuun, mutta osaammeko kutsua apua, jos oppimme on harhainen ja käsityskykymme keskeneräinen. Osaammeko ottaa vastaan, jos vastaanottomme on valheilla vialliseksi viritetty.

Jospa jo huutaisimme Väinämöisen perään, saattaisimme tiedoksi tarpeestamme kertovan sanan, saisimmeko hieman enemmän aikaa ajatella syntyjä syviä ikiaikaisen oppi-isämme mestaroimana. Viis-astumisen tiellä on viisi porrasta. Käykäämme selvittämään niiden merkitystä ja laatikaamme niistä uusi kutsukertomus houkuttamaan kansasta kasuavasta esiin sitä sielukkainta suomalaisuutta, minkä varaan valtakunta on aikoinaan rakennettu. Yhdessä, kuin valtavirta.

Oulujoki on minun Kalevalani – molemmat ovat ikivanhoja laulun lailla virtaavia energianlähteitä; teoksia, jotka näen yhtenä, mutta joidenka sielukkainta merkitystä en vielä tunne. Minun on nyt mentävä, jotta uutta pääsisi sijaani.



”Annapas ajan kulua, päivän mennä, toisen tulla,

Taas minua tarvitahan, katsotahan, kaivatahan,

Uuen Sammon saattajaksi, uuen soiton suorijaksi,

Uuen kuun kulettajaksi, uuen päivän päästäjäksi,

Kun ei kuuta aurinkoa, eikä ilmaista iloa.”



Hyvät Ystävät,

jo kohta koittaa esitykseni loppu ja laulun vuoro.

Tahdonpa tähän sittenkin vielä sanasen sanoa ja toivottaa teidät tervetulleiksi paikkaan, jossa olemistamme rajoittavaa aikaa ei enää ole, mutta jossa uskon, toivon ja rakkauden hengen on mahdollista virittyä suomalaisen viisauden voimaksi, ja sieluissamme yhteen kasvavien ylevien ikiaikaisten ajatusten ahjoksi.

Nouskaa nyt takaisin, ja olkaa itsessänne eteenpäin, niin miten mielenne ohjaa.



Kiitän teitä!

Lähidemokratiatoimikunta Kantturassa, Tervehdyspuhe

Lähidemokratiatoimikunnan kesäkokous Kantturassa 21.6.2011

Nyt ja tässä. Liikkeellä elämässä.

Hyvät ystävät!

Tervetuloa Kantturaan, Mieleni maille!

Muutama sananen saatteluksi; vähän ääntä opastamaan asettumisessa ja olemisessa täällä kalevalaisen Kansallisvirran äärellä. Kalevalaisuus edustaa minulle sitä sielukkainta suomalaisuutta, mahtavinta ajattelemisen voimaa ja suurinta itsetuntemuksen oivaltamista, mitä kipeästi taas tarvitsisimme. Tahdon itse ajatella oman Samponi, aion laatia omat lauluni ja löytää oman olemukseni täältä ja tuolta. Täällä on sana, tuolla sävel. Liitto on laulettavissa sadoin säkein.

Sillä maasta minä olen tullut ja maahan kiinni kasvanut. Minäni on maanläheinen henki, kuten myös on olemukseni maanoloinen.

On ollut sellaisiakin aikoja, jolloin tapani olivat toiset. Elin ja elehdin huumaavassa harhassa ja itseltäni hukassa. Poljin pyörääni vinhaa vauhtia, vaikka ketju ei ollut kiinni hammasrattaissa. Sotkin kaikella tarmollani, tein totisesti paljon polkutyötä, mutta liikettä ei sittenkään tapahtunut. En silloin ymmärtänyt, että juuri liike on päämäärä, eikä pelkät kipinöivät kierrokset. En osannut ajatella liikettä, kunnes kerran näin pienen lapsen kävelevän ohitseni minua ihmetellen. Lopetin polkemisen ja annoin pyörän jäädä. Niin nousin omille jaloilleni, pääsin liikkeelle ja aloin katsella ympärilleni. Lähdin seuraamaan lasta. Kaikkialla matkan varrella poljettiin ketjuttomia pyöriä. Kaikkialla tehtiin paljon polkutyötä ilman liikettä. Polkijat eivät minua nähneet, eivätkä kuulleet, enkä minä heitä kohdannut.

Liikkeen jatkuessa ovat ylpeyteni, pintaliitoisuuteni ja tähtien tavoittelu karisseet. Minuuteni sai mahdollisuuden materialistisen mahalaskuni myötä kohta kymmenen vuotta sitten. Sen sijaan koppavuudestani en ole eroon päässyt, en vielä, vaikka vaivani luonne onkin muuttunut. Koppavuuttani sävyttävät nykyään kyynisyys ja uskonpuute harmaamielisiin ihmisiin, sellaisiin pyöränpolkijoihin, joilla on juovia otsassa merkkinä kokopäiväisestä kiireestä ja heihin, joilla on herkät hipiät ja vähänkin statusta varjeltavanaan. En ole helppo ihminen, enkä keveä luonne.

Aina kun on aikaa, mieleeni nousee ajatuksia ajastamme, ja usein pintaan pistävät pirunsarvet. Epäkohdat kiusaavat ja ylilyönnit suututtavat. Mutta unissani on toisin. Unissa olen lähes aina levollisempi, luottavaisempi.

Tahtoisin vielä vaikuttaa pyöränpolkemisen pysäyttämiseksi. Tahtoisin ahdistaa ihmisiä ajattelemaan, tahtoisin ajattelevien ihmisten avartavan näkökenttäänsä ulospäin ympärilleen, sekä sisäänpäin itseensä. Molemmissa suunnissa olisi niin paljon nähtävää, mutta onpa toki myös hengenmatkaa kuljettavana. Tahtoisin rohkaista ihmisiä liikkeelle.

Puhun nyt itsestäni, koska se mikä olen, on täällä kaikkialla. Olen intohimoinen ihminen. Otan vastaan haasteita ja janoan kohtaamistani ihmisistä hyvää henkeä, mutta saatan sortua saamattomuuteen, jos hyvää henkeä ei ole tarjolla.

Olen herkkä ihminen. Tunnustan kaipaavani toisten ihmisten seurassa luottamusta, tunnustusta ja hyväksyntää, vaikka olenkin osittain oppinut hyväksymään itseäni.

Valitettavasti olen myös epävarma ihminen. Tahdon olla kaikessa, mihin ryhdyn, kohtuudella kelvollinen; mutta toisin kuin aiemmin, en pyri kelvollisuuteen kaavamaisesti minuuteni loukkaamisen kustannuksella. Tahdon itse asettaa kelvollisuudelleni rajat ja määritelmät. Kelvollisuudentunne on oma kokemukseni ja oma yksinoikeuteni.

Politiikka on kaltaiselleni mystiselle maanikolle vahingollista, jopa vaarallista, koska politiikan pelissä ihminen joutuu tavan takaa asemoimaan itsensä jonkun puolesta ja jotain vastaan. Totuudellisuutta tavoitteleva ihminen joutuu riitelemään omien periaatteittensa tähden, ja joskus jopa itsensä kanssa.

Hyvät Ystävät! Olen vilpittömästi ylpeä saadessani teidät tänne luokseni, vieraakseni Kantturaan, mieleni maisemiin! Siksi sanoin nuo aiemmat sanat, koska sanoin ne itsestäni osana tätä kokonaisuutta, osana luontoani.

Vanhan vallan väistyessä on uusi aika alkamassa.

Elämme ja valvomme par´aikaa ajanjaksoa mahdollisen maailmanlopun edellä. Mayat ovat ennustaneet maailmanlopun ensi vuoden lopulle, mutta eivät ole kertoneet, mitä he maailmanlopulla tarkoittavat. Loppu on kuitenkin aina alku jollekin uudelle, seuraavalle jaksolle sivilisaatiomme sukupolvissa. En osaa olla huolissani maailmanlopusta, ennemminkin kannan huolta siitä, ettei se toteutuisikaan.

Uskokaamme, että huomiset vuodet aloittavat kehityksen, joka johtaa ylevämpään tulevaisuuteen, sillä tänään elämme turhuuden markkinoilla arvotonta aikaa. Maskuliininen kovuus on lujasti läsnä ja vieläpä koko ajan kasvussa, kun taas lempeys, armo, inhimillisyys ja ihmistuntemus ovat laskussa. Ajattelevat ihmiset ovatkin syystä huolissaan, mutta ajattelemattomat vain peittävät todellisuuden välinpitämättömyyteen, itsepetokseen tai päihteisiin. Eikä sukupuolilla ole sijaa luonnossa, ovathan molemmat puolet meissä jokaisessa.

Jo olisi koittanut kollektiivisen pysähtymisen paikka, mutta ympäriviikkoisessa arjessa ei toistaiseksi ole ollut aikaa pysähtyä. Aikaa tulee vasta, kun ensin on tullut pakko. Siinä vaiheessa se ei enää ole hyvä, koska vaihtoehdoton pysähtyminen tulkitaan kaiteelta putoamiseksi, eikä kukaan köytä kohtaloaan pudonneeseen tai putoavaan.

Ilmapiiri on apatisoitunut. Ihmiset ovat apatisoituneet omaan surkeuteensa.  

Tuttua on yleinen aikaansaamattomuus, päättäjien palaverisoituminen ja seminarisoituminen, sekä ymmärrysperusteinen eriarvoistumiskehitys. Kohta ainoastaan kalenteri, tuo uutteran uusluterilaisuutemme pyhä kirja, on yksin oppimme ja ainoa uskontunnustuksemme. Kalenteri on aikamme katekismus, elämää ohjaava opasvihko, jonka sisään sutatut merkinnät selvittävät ihmisen arvot ja merkittävyyden yhteisössään. Tärkeys on ehdoton ja korvaamattomuus itse kunkin elämäntavoite.

Voimattomuus tuo mukanaan pahaa oloa. Vastuunsiirtelykäytäntö vaivaa meitä. Tarjolla on luukkuja, linjoja ja luureja; jokainen vuorollaan jonottaa vastauksia jotta ansaitsisi siirron seuraavan koneen käsittelyyn. Ihmisten työhuoneiden ovet ovat lukossa, ihmisten vastaanotto on valikoivaa ja omaa mielihyvää palvelevaa, asiakkuus on maksettava ajallaan. Systeemi pelaa sopimussuhteilla ja tulkinnanvaraisilla säännöillä. Bonusasiakas maksaa, eikä kysele.

Onko ihminenkin ohjelmoitavissa? Sokean ahneuden ja käsityskyvyttömyyden vallassa kyllä on. Ohjelmointi tapahtuu systeemin hyväksi persoonan kustannuksella. Mikä kamala kohtalo! Vapaaehtoisesti aistit ummessa ja mieli manipuloituna! Poljetaan, poljetaan…

Väsyttää ja masentaa. Tunnen sarvien kasvavan otsassani.

Näyttöpääte on monen paras ystävä. Elämänvalo, jonka edessä saattaa olla sitä, mitä eniten tahtoisi olevansa. Ihminen on virtualisoitunut. Ja juuri virtualisoitumisesta aiheutuu kyvyttömyys kohdata realiteetteja. Entisistä turvallisista käytännöistä ja perinteistä vieraantuminen tekee meistä pystyyn kuolleita, keinotodellisuuteen kirottuja epäihmisiä. Elämä on yhtä kolmoskanavaa ja bittikiitoa viikko viikon perään. Viihteellinen pakomatka on aina up-to-date. Se on klikattavissa auki heti-helposti-halvalla ja huoletta. Valheellinen todellisuus synnyttää uudeksi totuudeksi epätodellisuuden, keinotodellisuuden. Ihmisten välinen etäisyys kasvaa, sosiaalinen kyvyttömyys ahdistaa. Tuntuukin monesti, että alkuperäinen ihmisyytemme on ulkoistettu osaksi hyvinvointisysteemin kulisseja. Mielemme maksaa hyvinvoinnin kustannukset.

Systeemiriippuvuus on todellista, hallintokäytäntöjen asettamat vaatimukset alistavat ihmiset nöyriksi.

Turhautumisenpeikko vaanii, kun mikään ei riitä onneen tänään, koska huominen on aina huolena. Epävarmuutta on jokaisella omasta, läheisten ja koko maailman tulevaisuudesta. Huolivalta masinoi ja manipuloi mieliä eniten öisin, kun valot on sammutettu ja ihminen on yksin. Yössä saattaa kuulla, kuinka pyörä pysähtyy ja ihminen itkee osaansa.

Kaiken olevaisen tilapäistymisestä syntyy suuri turvattomuudentunne, sillä yksilön ja systeemin välisiin yhteistyösopimuksiin sisältyy ihmisosapuolten ulkopuolisuus. Ihminen häviää sopimukset aina. Hyvinvointiyhteiskunnassamme on oltava tänään eilistä päivää parempi, tänään toista ihmistä merkittävämpi ja tavan takaa keskivertoisuutta röyhkeämpi. Lottovoittokin olisi vain tilapäinen ratkaisu.

Ahnehtiminen on tavaksemme tunnustettu kansankiusa, itsekkyys on jokapäiväinen selviytymiskeino, ja kyynisyys auttaa kestämään ja kateus mahdollistaa vahingonilon.

Hyvät Ystävät! Elämme elämäämme hiljaa musertavassa paineessa, inhimillinen sietokykymme on koetuksella, mutta emme sittenkään uskalla tunnustaa, ettemme näe keisarilla vaatteita. Se, mitä näemme, olisi kuitenkin uskallettava tuoda julki, sillä keisarin alastomuus on totta. Systeemi syrjii vapaita ajatuksia.

Lähidemokratiatoiminnan tehtävä tässä ajassa on kohdata jokaisessa yksilössä ihminen.

Täytyy ymmärtää ja olla ymmärrettävä. Julkisessa päätöksenteossa juuri Lähidemokratiatoiminta on kansanomaisuuden viimeinen linnake.

Mitkä sitten ovat tehtävämme tässä ajassa, mitkä periaatteet ohjaavat toimiamme.

Me olemme kaupungissa se luottamushenkilöelin, joka tulisi rohkaista ihmisiä ajattelemaan valoisammin, pyytämään vähemmän ja elämään enemmän. Me olemme se toimielin, joka puolustaa pientä asuin- ja harrasteyhteisöä megalomaanisten hallintovoimien puristuksessa. Meidän tehtävämme on väitettyjen väistämättömyyksien haastaminen. Me olemme se toimielin, joka ilostuttaa ihmisiä hyvillä teoilla ilman ehtoja. Me kannamme vastuuta inhimillisyydestä. Me olemme se toimielin, joka kuuntelee kaupungin ääniä; me kohtaamme ihmisiä, aistimme tarpeita ja tunnistamme toiveita. Me välitämme vähän enemmän, koska me liikumme vähän enemmän.

Lähidemokratiatoimikunta on kaupungissamme se toimielin, joka kasvattaa kuntalaisten tekemän kotiseudullisen ja lähimmäislähtöisen vapaaehtoistyön arvostusta ja edistää sen toimintaedellytyksiä.

Meidän on itse uskottava itseemme ja tehtäväämme, sillä kukaan ei puolestamme usko parempaan, tuskin edes toivoo.

Mikä sitten on tarpeen ja mikä on mahdollista, mitkä ovat resurssimme?
Ei valta, vaan ajatteleminen, ymmärtäminen ja sopiminen. Olemme uuden Oulun oppaita.

Mitkä tekijät pahiten rajoittavat mahdollisuuksiamme?
Eivät määrärahat, vaan mielikuvituksettomuus, pessimismi ja paha tahto.

Mistä voidaan sopia tässä ja nyt?
Ei julistuksesta, vaan tavoitteesta. Meillä on yhteinen huoli - uusi Oulu, uusi tehtävä. Uusilla ja vanhoilla kuntalaisilla on pelkoja, joita ruokkivat epätietoisuus, huhut ja maakuntahenkinen pelinpolitiikka. Väärä henki vallitsee. Luottamuspula pelottaa. Pelko rajoittaa liikkumista, ajattelemista ja aikomuksia. Pelkäävä ihminen odottaa pahinta ja on siten negatiivinen potentiaali.

Hyvät ystävät!

Tämä luottamustehtävä tässä toimikunnassa on ollut mieltä avartava ja mieltä rikastuttava kokemus. Olen isällisen ylpeä tästä meidän toimikunnastamme. Menestymisemme riippuu kyvystämme luottaa toisiimme, tehdä keskinäistä yhteistyötä ja taidoistamme osata lausua oikeita sanasia oikeissa paikoissa.

Mitä sitten voisivat olla ne kolme toimintaamme ohjaavaa periaatetta, jotka olisivat tosia ja rikkomattomia?
Ensimmäiseksi - Tunnusta, äläkä selittele – eli Rohkeus. Se on käden ylös nostaminen, silloin kun ei ymmärrä, kun ei osaa tai kun on ollut väärässä.
Toiseksi - Kohtaa, äläkä kiertele – eli Vastuullisuus. Se on vastaamista ja vaikuttamista siihen, että vastaus on totta.
Ja kolmanneksi - Luota, äläkä luulottele – eli Luottamus. Ken pahaa puhuu, hän pahaa tahtoo. Ken pahaa tahtoo, on paha itse.

Rohkeutta, vastuullisuutta ja luottamusta. Niistä on hyvä liike rakennettu! Sisällyttäkäämme työhömme tosi, eikä pelkkä tuuma. Liike vasta on totta, tuuma polkee paikallaan.

”On pahat puheet purettu, sanat surkeimmat syletty.

Jo vain aika alkaa olla, lupa laitella loppua.

Kas tuota, minkä pakisin, senpä kiusalla pistelin.

Ei lie laita noinkaan synkkä, vaikk´onkin kantani vankka.

Koht´ puhkee polvi uuempi, aika paljonkin parempi.

Ne omp´ hyvät jotka jäävät, poikaset parhaimmat päältä.

Miks´ koitin olla nuorekas, kuusta haastava kuorekas.

Ei oo mun paikkani tuolla, onnen ja autuuden puolla.

mut´ vaikk´ mun sappeni kiehuu, viel´ ylväs lippuni liehuu.

Se on totta minkä sanon, mä tuon syämmestäin vannon.

Jos ei meno muuksi muutu, ei maasta murheita puutu.

Hei miehet! kylväkää viljaa, tai kansa hiipuvi hiljaa.”

Sana on vahva, tahto totinen.

Kiitos, ystävät! Ja nyt, antaa tapahtua!