Ikäviä ihmisiä, ilkeitä ajatuksia

Tiistaiaamu. Työhuone. Ympärillä vielä hiljaista.
Yöllä oli satanut kymmenen senttiä märkää lunta ja yhä lisää putoilee tasaisena verhona tummalta taivaalta. Mitenkähän ne osaa maahan, kun matka on niin pitkä ja pimeä?

Tulee mieleen vastikään kansaa kiihottanut lottohuuma, päävoiton todennäköisyys on samaa luokkaa kuin napata päivän aikana pellolle sataneesta lumesta se yksi oikea hiutale. Mitätön on mahdollisuus, ja minulla vielä sitäkin mitättömämpi, sillä en ole lotonnut yli kymmeneen vuoteen. Sen viimeisen vetoni tekaisin hurmahenkisesti heti kerralla kymmenen rastin riviksi, joka maksoi muistaakseni yli kuusisataa markkaa. Hirveä oli satsaukseni määrä, mutta lohduttauduin uskomalla perustellun lujasti voittamisen mahdollisuuksiini. Olin päättänyt kertaheitolla vaurastua lotossa! Jännitys kihelmöi kainaloissa, kun odotin arvontaa. Lauantai-illan huuma vaihtui viheliäiseksi viimaksi siinä vaiheessa, kun vertasin riviäni arvottuihin numeroihin. Kymmenen rastia, eikä yhtään oikein, ei edes yhtä lisänumeroa. En alkanut laskeskelemaan sattuman todennäköisyyttä, ei kai se kovin suuri olisi ollut sekään. Siihen loppui lottoaminen.

Eilen aamulla tekaisin Tieteen Kuvalehden laatiman älykkyystestin työpäätteelläni. Halusin raskaan aamupalaverin jälkeen hieman tuulettaa ahdistavia ajatuksiani, plarasin nettiä ja osuin kohta semmoisen tietämystestin kohdalle. Linkki löytyi Hesarin sivuilta. Testi käsitti muistaakseni kuusi eri osiota, oli kuvioiden hahmottamista ja muotopäättelyitä, oli muistamista ja keskittymistä vaativia tehtäviä, myös yleistietoa ja loogista ajattelua edellytettiin. Koko paketti vei noin tunnin verran. Lopputuloksena keräsin kiitettävästi 130 pistettä, vain yksi tikki enemmän ja olisin ollut kelvollinen Mensan jäseneksi. No, joo.

Viime viikolla oli Luonnonsuojeluliiton organisoima Kestävän kehityksen ilta Tetra-talossa Mäkelininkadulla. Olin nähdäkseni ainoana kokoomuslaisena paikalla matalassa kellaribunkkerissa pidetyssä tilaisuudessa, jossa vihreät ja vasemmisto muodostivat kuulijakunnan selvän enemmistön, keskustastakaan ei ollut kuin kolme. Sijoittauduin puolituttujen keskustalaisten kanssa kaukoviisaasti peräpenkkiin.

Pääpuhuja oli kaupunkitutkija Kaarin Taipale, joka oli lennätetty Helsingistä. Hänen alustuksen aiheena oli Kansainvälinen ilmastopolitiikka ja kaupunki. Kuulin puolituntisen esityksen aikana paljon uusia lyhenteitä, kuten ICLEI (Kestävän kehityksen kaupunkijärjestö, jossa myös Oulu on mukana), PPP (people-planet-prosperity), IPCC (hallitusten välinen tutkijapaneeli), COP (maakohtaiset päästövähennystavoiteneuvottelut), BRIC-maat (Brasilia, Venäjä, Intia, Kiina) ja niin edelleen, kaikkia en ehtinyt kirjata puheen aikana ylös, eikä takapaikkani mahdollistanut heijastetun tekstin selkeää hahmottamista. Valitettavasti, sillä aihe oli kovin polttava ja mielenkiintoinen, myös esiintyjä oli hyvä.

Kaarin Taipale peräänkuulutti meiltä nykyisiltä ja tulevilta kuntapäättäjiltä vastuuta maapallon ja lähiympäristön kannalta tarvittavista päätöksistä niin, että voimme jättää tuleville sukupolville elinkelpoisemman maailman elettäväksi. Isoin haaste on sovittaa yhteen taloudelliset, sosiaaliset ja ympäristölliset järjestelmät. Tähän haasteeseen liittyen nuo edellä mainitut lyhenteet pitävät sisällään monitasoista ja monimuotoista toimintaa yhteisen tahtotilan synnyttämiseksi. Taipale pisti oman toivonsa Barack Obaman ja Al Goren kautta parempaan suuntaan muuttuvaan läntiseen mahtimaahan Yhdysvaltoihin. Tähän asti EU on ollut terveemmän ilmastopolitiikan veturi, mutta Obama on jo luvannut USA:n ottavan meiltä itselleen tuon johtavan aseman.

Kokonaisuudessaan esitys oli aika lailla armoton tykitys. Yhteenvetona voisi todeta, että nyt olisi jo korkea aika hyväksyä tosiasiat ja laatia vähintäänkin teollistuneita maita yhteisesti sitova suunnitelma nähtävissä olevan ekokatastrofin torjumiseksi. Eniten ympäristöämme rasittavat asuminen, liikkuminen ja ruoka. Keinoja ympäristölähtöiseksi etenemiseksi olisivat Taipaleen mukaan mm. konkreetit säästöt ja hyödyt, siis ekolähtöiset veroporkkanat, liikennejärjestelyiden tehostaminen kokonaisuudessaan, sekä uusiutuvien energialähteiden mittavampi kehittäminen (aurinko, tuuli, vesi, biomassa). Varsinkin liikenteeseen voidaan vaikuttaa paikallisilla päätöksillä ja strategioilla. Globaalina ongelmana on edelleen kehitysmaiden energiansaannin turvaaminen tasavertaisesti kehittyneiden maiden kanssa. Kehittynytkään teknologia ei ratkaise vielä yhtään mitään, vasta päätökset ratkaisevat, niitä on uskallettava tehdä.

Puhe venyi parikymmentä minuuttia pitemmäksi, mitä agendaan oli merkitty ja siksipä tilaisuuden puheenjohtajana toiminut yhdistysihminen joutuikin pyytämään seuraavia esitelmöitsijöitä tiivistämään omia esityksiään, että aikataulussa pysyttäisiin. Toisena vaihtoehtona hän kysyi läsnäolijoilta valmiutta pidempään paikallaoloon, mutta se synnytti vastustusta ja huutelua, joten pitäydyttiin aikataulun tiivistyksessä.

Kohta koittikin eläköityneen oululaisen liikennesuunnittelijavirkamiehen puheenvuoro. Olin onnistunut pääsemään kohtuu hyviin viherfiiliksiin Taipaleen asiantuntevan esityksen aikana, mutta hataran pilvilinnani päälle painautui nyt harmaan miehen saarnan aiheuttama ahdistus ja virittäytynyt mielentilani romahti. Kuuntelin kummastuneena katkeranoloisen polkupyöräfundamentalistin säälimätöntä suunsoittoa. Esitys oli virkamiesmäisen lakoninen ja väritön, mutta ennen muuta se oli peittelemättömän ylimielinen ja erittäin vahvasti asenteellinen. Tämä tyylilaji tuntui uppoavan kuulijakunnan enemmistön tajuntaan. Puhujan tasaisin väliajoin nakkailemille naljailuille hymähdeltiin hyväksyvästi ja nyökyteltiin näyttävästi päitä. Yksityisautoilijat, nuo kaupunkimme perimmäiset perkeleet ja rikolliset ryökäleet, saivat osakseen lokaa ja nyrkinheristelyjä. Sen sijaan pyöräilevät, kävelevät ja linja-autoilevat kansalaiset kuulutettiin kunniaan. Messu alkoi muistuttaa uskonnollista ja äärikiihkomielistä kokousta. Flanellipaitaiset änkyräpoliitikot katselivat suuntaamme kuin haastaen meitä poloisia porvareita esiin rituaaliuhreina tuomittaviksi. Tuijotin uhallanikin heistä pahinta puusilmää tiukasti takaisin, enkä kääntänyt katsettani pois, ajattelin vain, että tule hakemaan, mennään yhdessä.

Älytöntä kerrassaan. Näihin lapsellisiin kunniakysymyksiinkö nämä meidän suomalaisten kansalliset hankkeet kuolevat ennen kuin ovat ehtineet edes syntyäkään. Sain jo vaalityöni aikana havaita, että olen hyökännyt väärille vesille ottaessani teemakseni ekoporvariuden. Lähellä oli, etten joutunut Rotuaarilla käsirysyyn juuri tuon samaisen puusilmän kanssa, kun hän pyrki puheilleni äkäisesti kuin tummaihoisen raiskaajan tavoittanut hakaristihaihattelija. Tyydyin tuolloin vain kysymään, että eikös se ole pikemminkin hyväksi, että ympäristöasiat herättävät huolta laajemminkin kuin vain yksioikoisten kettinginkantajien piirissä. Hänestä huokui vihaa vielä pitkälle perääni.

Olen ollut myyntimies yli neljännesvuosisadan. Olen myynyt monenlaisia tuotteita ja tiedän kokemusperäisesti mitä onnistuneen lopputuloksen eli kauppasopimuksen solmimiseksi tarvitaan. Kauppa on lopulta kahden ihmisen välinen sopimus, jossa sitoudutaan puolin ja toisin täyttämään sopimukseen sisällytetyt ehdot. Kauppa ei nykyjärjestelmässä perustu pakkoon tai vaihtoehdottomuuteen. Kauppa perustuu asiakkaan tarpeeseen ja kauppiaan kykyyn tyydyttää tarve. Samaa sääntöä sopisi mallintaa myös ympäristöaatteen levittämiseen, kyse on lopulta kahdenvälisestä sopimuksesta, jossa tuotteena on yhteinen tahtotila. Sellaista ei koskaan synny, mikäli kaupankäynnin välineinä ovat asiakasta loukkaavat keinot. Aatekauppa perustuu ihmisten tarpeeseen ja saarnamiesten kykyyn tyydyttää tarvetta. Ellei tarvetta tunnisteta, täytyy sitä synnyttää ja tukea markkinoinnilla, eli tässä tapauksessa tiedottamisella. Tiedottamisen täytyy tavoittaa kohderyhmä ja puhutella sitä, muutoin se jää torsoksi harrasteluksi, joka pahimmassa tapauksessa kääntyy itseään vastaan.

Ympäristö ei saa olla yhdenkään toimijan yksinoikeus - ympäristöasioiden on kosketeltava kollektiivisesti kaikkia. Jotta niin olisi, on asian oltava yhteinen yli aate- ja asennerajojen. Minun näkemykseni tässä asiassa on, että ihmisen mieli syttyy maisemasta ja jalostuu välittämiseksi lähimaisemassa. Havahtuminen ja välittäminen ovat ympäristöasioissa ensimmäiset askeleet, mitkä meidän pitää saada kansalaiset ottamaan. Lähimaisema on ihmisen mielenpeili, jos jokapäiväinen maisema on harmaan tukkoinen ja tyly, on sitä myös mieli, mutta mikäli maisema on avara ja elävä, niin on silloin mielikin vireä ja luova. Terve mieli tulee terveessä maisemassa.

Lopuksi voisin vielä kertoa ihmisen häpeilemättömästä itsekkyydestä, jollaista olen saanut havaita uusissa kuvioissani, ja valitettavasti myös omissa joukoissamme. Semmoista se on, aivan kuin jollakin äänten autuaaksitekemällä olisi kehossaan kovasti kutiava paikka, jota hän toivoisi muiden rapsuttavan, vaan ei itse muiden edessä ilkeä. Persoonapronomineistä se ihkaensimmäinen on ollut kovasti tyrkyllä kaikkein korkeimpiin johtajuuksiin tai vähintään mahdollisimman lähelle. Kirosanoin kirjavoitettuja kannatuspuheenvuoroja on pidetty itse itsensä puolesta, muiden pitäytyessä vaivautuneina hiljaa. Olen tosin kuullut suureksi lohdutuksekseni, että pahemmalla tolalla ovat toisten tiimien sisäiset setvittelyt. Liekö sitten valituksi tuleminen niin kerrassaan kivaa, ettei itse tehtävää enää osata punnita suhteessa omiin resursseihin, mene tiedä.

Riennän nyt eteenpäin kanssakäymisen käytävillä, haasteita riittää kaikkialla. Nyt ovat sellaiset ajat.

Kunnia kanssasi,
Heikki

Itsenäisyyspäivän ajatuksia

Tänään tulee kuluneeksi 91 vuotta siitä, kun Suomi monikymmenvuotisen fennomanian vahvistamana kansakuntana julistautui Venäjän vallan ikeestä itsenäiseksi. Vaihtoehtoiseksi vallanpitäjäksi oli kovasti tyrkyllä Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitto.

Aamulla kuuntelin radiosta suoraa lähetystä perinteisestä valtakunnallisesta lipunnostotilaisuudesta Helsingin Tähtitorninmäellä. Puheessaan Suomalaisuuden Liiton puheenjohtaja dosentti Heikki Tala kertoi hauskasti Suomen lipun sananmukaisesti värikkäistä syntyvaiheista. Olisi ollut ehkäpä luontevinta käyttää punaisella pohjalla olevaa ja keltaisella leijonalla koristettua lippua itsenäisyytemme virallisena symbolina, olihan se palvellut Suomen tunnuksena jo Ruotsin vallan aikana, kauan ennen 1808-09 -sotaa. Leijonalippu hylättiin kuitenkin punaisen värin vuoksi, koska siinä nähtiin epätoivottua symboliikkaa. Kansalaissodan voittajapuoli ei missään tapauksessa halunnut vastustajiensa kannattaman värin sisällyttämistä virallisiin kansallisiin tunnuksiin. Suhteellisen neutraalille siniristilipulle saatiin tarvittava kannatus ja päätös lipun kansallisesta asemasta juntattiin Eduskunnassa ennen kuin vedoksen vesiväri oli ehtinyt kuivua. Suomi oli saanut tunnuksensa, joskin vanha ja kunniakas Leijonasymbolikin on säilynyt Suomenmaata kuvaamassa.

Samoin on kummallisen kahtiajakauttunutta kansallislaulumme suhteen. Virallinen Maamme-laulu on toki kaunis, mutta säveleltään sama kuin Viron kansallislaulu, missä yhtäläisyydessä sinänsä en näe mitään arveluttavaa tai pahaa. Mielelestäni kuitenkin kaikella tapaa kunniakkain sävelmä kansallislauluksemme olisi Sibeliuksen Finlandia. Sanoitustaan myöten Finlandia kuvaa kansakuntamme käymää taistelua itsenäisyytemme puolesta. Mahtipontinen Finlandia saa aikaan ylevää värinää selkäpiissä. Sitä ikäänkuin tietää olevansa suomalainen, ja siitä tietoisuudesta ylpeä.

Se siitä, pääasiahan on, että Suomi on vapaa maa ja paras maa meille suomalaisille asua ja kasvaa.

Eilen oli pienimuotoinen juhlatilaisuus Madetojan salilla. Seisoin rivissä yhtenä ylennyksen saaneena reservin upseerina. Everstiluutnantti Sevon piti meille pienen puheen, jossa hän mm. korosti Suomen yleiseen asevelvollisuuteen ja vapaaehtoiseen maanpuolustustoimintaan perustuvan puolustuslaitoksen merkitystä turvallisuutemme vakaimpana takuuna. Hyvä puhe kokonaisuudessaan.

Kättelimme ja kiittelimme. Jokaisen ylennetyn käteen tuikattiin kirjekuori, joka sisälsi dokumentin tapahtuneesta kastikorotuksesta. Minutkin oli Tasavallan Presidentti hyväksi katsonut ylentää yliluutnantin arvoiseksi sotilaspäälliköksi. Hyvältä se tuntui, vaikka arvoetenemisen hyöty nykytilassa onkin tuiki vähäinen. Samassa tilaisuudessa ylennettiin vanha tuttavani majuriksi. Se on jo noteerattavampi saavutus reservijoukoissamme!

Kävin viemässä tytöt ratsastuskilpailuihin Oulunsaloon ja ajelin tuuskaamaan tänne työhuoneeseeni. Rouva jäi lepoon makuuhuoneensa hämärään. Ennen lähtöä virittelin tulet uuniin. Lämmin uunimuuri tekee kodista kodikkaan.

Eilen myös keskusteltiin pienessä porukassa kokoomuksen esityksestä Oulun kaupungin kokoomuslaisiin luottamushenkilöpaikkoihin liittyen. Esityksen mukaisesti olisin saamassa vastuulleni juuri niitä tehtäviä, mitä aiemmin olen toiveissani esittänyt. Lähidemokratiatoimintaa, kulttuuriasioita ja seutukunnallisia luottamustoimia. Pikkuisen jännittää, kuinka tulen vastuistani selviämään, mutta eiköhän niissä pärjätä huolellisuudella, perehtymisellä, ennakkoluulottomuudella, yhteistyöllä ja viitseliäisyydellä. Nöyrää mieltä unohtamatta.

Nyt olemme jo alkuillassa, suuriin juhlallisuuksiin on vielä muuan tunti aikaa. Aion kyllä asettua katsomoon hyvissä ajoin. Mutta ennen loistoa ja glamouria kävin hautausmaalla käveleskelemässä. Tällaisena alkuroutaisena aikana kaikki kimmellys vaikuttaa pakastuneen pinnan alle piiloon. Harvassa olivat vastaantulijat ja heistäkin jokaisen katse oli tähdätty maahan.

Yli kymmenen vuotta kesti tätä ihmeellistä insinööriutopiaa, ennen kuin maailmanlaajuiset reaaliteetit tulivat vastaan ja spekuloinneilla paisutettu kupla puhkesi. Oulu totisesti on insinööri-ihmeestä osansa saanut ja ottanut. Hautausmaalla oli hiljaista.

Kaimani ja todellisen herrasmiehen, hyvän ystäväni kuolemasta tuli alkusyksystä kuluneeksi yksitoista vuotta, vieläkin on häntä ikävä, aivan liian hyvä mies menehtymään. Kymmenen vuotta minua vanhempi serkkuni lopetti elämänsä tuskat yli neljännesvuosisata sitten, kun taas toinen, kanssani lähes samanikäinen, joka oli alkoholisti, haudattiin viime keväänä isänsä viereen vain pari kuukautta häntä myöhemmin. Kymmenen vuotta on siitäkin, kun hyvä ystäväni, joka sortui huumeisiin ja sekaantui huumekauppaan, ajoi yhteen omaansa isomman auton kanssa ja jäännökset kuskattiin koti-Suomen multiin Etelä-Norjasta saakka. Viisi vuotta sitten, melko tarkkaan päivälleen, eräs hyvä kaverini kuoli luonnollisen kuoleman, hänkin on siunattu Intiöön. Vajaa viisitoista vuotta on jo kulunut yhden tuttavani amok-juoksusta. Hän epäonnistui kaksi kertaa, mutta kolmannella kerralla turmiollinen tavoite täyttyi. Hieman sitä ennen ikätoverini ja lupsakka koulukaverini ampui itsensä ja antoi esimerkkiä eräälle toiselle ikäisellemme tuttavalle, joka meni perässä vuoden päästä.

Vietin aikaani sankarihaudoilla. Olisin halunnut sytyttää kynttilän, mutten ollut varannut yhtään tuikkua mukaani. Molemmat isovanhempani palvelivat pitkän kaavan mukaan eri rintamalohkoilla, siellä jossain, josta molemmat palasivat terveinä takaisin. Kaksikymmentävuotiaita poikia ja kolmekymmentävuotiaita isiä on sijoitettuna sotilaallisen suoriin riveihin toistensa sotilasarvoihin katsomatta. Jokaisen kiven verhoksi on valutettu valtava määrä kyyneliä.

Sodassa kaatuneiden uhri ei ole ollut turha; ei heidän, eikä sodasta selviytyneiden aseveljiensä saavutuksia saisi koskaan unohtaa, vaikka nimet kivissä kuluvat ja muistot maatuvat. Sen sijaan toisin on rauhan aikana itsensä lopettaneiden uhrien kanssa. Itsemurha kertoo yleensä äärimmäisestä epätoivosta ja henkisen tasapainon romahduksesta. Moni surun murtama omainen kysyy itseltään, mitä olisi voinut tai pitänyt voida tehdä toisin, milloin kohtalokas kierre alkoi.

Toivoisin, että lopultakin voisimme yhtenä kansakuntana kohdata traumaattisen menneisyytemme ja hyväksyä sen surulliset seuraukset. Suuret ikäluokat kasvoivat ilman isää, ilman syliä ja ilman ymmärrystä muusta kunniasta kuin työn tekemisestä. Suurten ikäluokkien lapset, he ovat hapuilevia ja epävarmoja itsestään. Kansallinen itsetuntomme on ollut koetuksella koko sodan jälkeisen ajan, aina näihin päiviin saakka. Suomalaiset kaipaavat tietäen tai tietämättään todellista arvojohtajaa, sellaista kansallisen mielialan kohottajaa, joka johdattaisi meidät henkisesti samaan kuvaan muiden Euroopan maiden kansojen kanssa. Minä ainakin odotan Sauli Niinistön asettuvan seuraavissa presidentinvaaleissa Kokoomuksen ehdokkaaksi ja jatkavan saman eheyttävän sanoman kuuluttamista, millä hän herätti meistä monia nousemaan ylös ja astumaan esiin yhteiskunnallista vastuuta kantamaan.

Hyvää Itsenäisyyspäivää, ystävät!

Kunnia kansakunnalle, kunnia veteraaneillemme, kunnia sotasyyllisinä tuomituille sankareille, kunnia Lotille ja Sotilaspojille, kunnia vapaalle Isänmaallemme!

Heikki