Elokuu loppuu, ei mahda mittään

Lauantai-iltapäivä Kantturassa. Siirsimme taas kerran nahkasohvat kuomukärryyn, ehkäpä teimme sen jo sadannen kerran. Mutta nyt on noille mööpeleille löytynyt uusi koti. Menkööt, loppuupa viimein tuo alituinen raijaaminen. Hankalia ne ovat, komuroita ja nyttemmin osaksi kelvottomiakin kapineita. Kaikesta huolimatta tällä kertaa sohvat siirtyivät lavalle aika lailla sopuisasti, nimittäin yleensä ainakin minulle sangen vastentahtoinen siirtoprosessi on poikinut mahtavan mekastuksen ja johtanut tuskastuttavaan murjotuksen. Nytkin toki mökötettiin, mutta muusta syystä. Jäin yksin tänne pirttiin makoilemaan, kuluttamaan aikaa, Vapaa Vaala -mökkitoimikunnan kokous Säräisniemellä alkaa vasta parin tunnin päästä. Pirtin ikkuna elehtii vesipisaroiden liikehdinnässä. Tekisi mieli torkahtaa.

Vajoan tarkastelemaan taustojani, tunnen lähestyvän itsesyytösten uhkan, itsesäälin armottomuuden ja itseironian toivottomuuden. Voisin nousta ja pyöriä pientä ympyrää pirtissä. Antaa olla, antaa tulla, kohtaan mieluummin demonini tässä maaten, ehkäpä nukahdan ja pääsen piruista eroon.

Olen ollut pitkään kylmässä, se on tosi - olen kasvanut kylmässä kylmäksi, olen käynyt kylmissä kylissä ja kylmissä syleissä. Olisin kenties pärjännyt pakkasessa, jos viileyteni olisi ollut tietoista, tarkoituksenmukaista, armotonta ja suorituskeskeisempää. Kuitenkin se, yhdessä säälittävän kaihomielisyyteni kanssa, on valanut minuun pakasteisen kuoren. Kuori peittää ja varjelee minua kaikelta säteilyltä, niin tulevalta kuin lähtevältä, haitalliselta kuin hyödylliseltä. Tiedän silti sulavani hiljaa kuin ajelehtimaan irronnut jäävuori. Niin tulee tapahtumaan epäilemättä vääjäämättä, vaikka lopulliseen muodonmuutokseeni meneekin vielä vuosia. Jokainen kohtaamani pettymys synnyttää hallayön, jonka aikana koleaan pintaani pakastuu jälleen pieni kerros lisää jääkuorta.

Luoja, kunpa voisin varjella itseäni pettymyksiltä, kunpa oppisin olemaan pettymättä menettämättä samalla lapsenuskoani ihmisiin.

Olen nyt saanut levähtää hetken. Viime viikon romuska jätti hoitamattomuuden seurauksena jälkeensä tukkoiset korvat ja hellät poskiontelot, jotka herkkien anturoiden tavoin sykkivät jokaisen askeleen osuessa maahan. Kun pidän nokastani kiinni ja puhkun, vinkuvat korvat kuin höyrylaivan sireenit. Sen jälkeen ne kadottavat kuulokykynsä ja naksuvat mielenosoituksellisesti, mutta toipuvat lopulta takaisin aistilliseen tehtäväänsä.
Annan olla, annan periksi. Uuvuttaa.

Vielä huomaan miettiväni, miksi ihmiset patteroivat talonsa, pihansa ja itsensäkin sankkojen pajupuskien taakse piiloon ulkopuolisten ohikulkijoiden katseilta. Mistä se kertoo, mikä on tarkoitus? Tiedän jos menisin kysymään, he hämmentyisivät ja pöllämystyisivät, eivätkä kykenisi vastaamaan totuudenmukaisesti. Puskat kätkevät paljon itsepetosta, eikö niin?

Syksyisin tervehdyksin avarasta maisemasta, pienestä pirtistä,
Heikki

Kurki risukossa

Kauan sitten olen kiitänyt taivaan kannella. Olen kaarrellut kantavin siivin kaukana maan pinnalta väliin kajautellen komeita huutoja, jotka ovat varmaan saaneet jossain alhaalla päät ihaillen kääntymään suuntaani ylös korkealle. Olen tuntenut ilman virtaavan ympärilläni, olen omannut voiman ja taidon, olen käynyt koskemassa avaruutta. Olen kokenut kaiken, mihin kyvyilläni kykenen. Olen ollut etuoikeutetusti osallinen elämästä.

Rajuilma, luonnon armottomat voimat pakottivat minut palaamaan maan pinnalle. Osasin lentää, mutten valita paikkaa minne laskeutua. Kuusi vuotta sitten putosin tänne risukkoon, enkä ole pakkolaskuni jälkeen enää päässyt siivilleni. Olen raivannut lähtöratoja eri suuntiin, mutta turhaan. Risukko ympärilläni on leveille siivilleni liian tiheää ja korkeaa. Olen satuttanut itseäni yrittäessäni saada ilmaa alleni.

Kuuden vuoden aikana olen kasannut risuista kasoja, joiden päältä näen kirkkailla ilmoilla taivaalle. Olen seurannut kuinka tuhannet linnut halkovat taivaankantta, mutta heistä kaikista ylimpänä liitävät kaltaiseni kurjet. Ah, kuinka uljaasti, kuinka kauniin vaivattomasti he ohittavatkaan minut aina keväisin ja syksyisin. Ah, kuinka kirkkaasti he kailottavatkaan kulkiessaan näkymättömiin tiukan säännönmukaisessa aurassaan. Eiväthän he minua sieltä näe, eikä ääneni käheys yllä noin ylös. Ja mitäpä minä heille täältä toimittaisin, surkeuttaniko siunailisin, anelisinko armoa ja avunpyyntöjä vai valehtelisinko vointiani. Mitä se hyödyttäisi heille huudella, eiväthän he minua muistaisi, eivätkä tuntisi.

Olen oppinut olemaan hiljaa vanhetessani. Ennen kadehdin ja kaihosin takaisin, nykyisin en niin välitä. Enää harvoin käyn kasojeni päällä taivaita katselemassa. Mutta kaltaisiani kurkia jaksan yhä ihailla korkeuksissa. Heillä kun on jokaisessa siiveniskuissaan selvä suunta, heillä on muistissaan lähtöpaikka ja tiedossaan päämäärä. Ah, heidän menossaan näen aina tarkoituksen. Sekö minulta puuttui, kun laskeuduin yksinäni tänne risukon keskelle. En tajunnut kuinka vaikeata olisikaan tänne kerran jouduttuaan, kohota takaisin ilmaan. Luonnon villit voimat ja oman korskeuteni vietti saivat minut haaksirikkoutumaan tällaiseen ryteikköön. Välinpitämättömyyteni ja ylimielisyyteni hintaa olen maksanut kaikki nämä vuodet epätoivoisesti tarkoitustani tavoitellen. Ja jälleen on edessä pitkä talvi. Taas on koittamassa yksi niin toivoton ja lohduton talvi. Palelen jo nyt totuttautuessani ajatukseen tulevasta.

Ennen noita onnettomia tapahtumia en tiennyt maanpinnan elämästä oikeastaan mitään, en mitään. Ympäristöni muuntuessa vuodenajoista toisiin olen saanut oppia niin paljon uutta. Ja minä kun luulin olevani kaikkia muita merkittävämpi! Kuinka kamalan virheen kanssa olinkaan elänyt parhaat nuoruuteni päivät! Vaihtaisinko nyt tuntemani totuuden takaisin entiseen suloiseen harhaan?

Huh! Milloin tahansa vaihtaisin! Mutta kenties kaipaisin totuuteni luokse jo seuraavana päivänä. Tahtoisin kuitenkin niin kovasti vielä kerran tavoittaa taivaan ja tuntea ylätuulten viiman silmissäni, siivissäni ja kaikkialla! Toivoni lennosta on silti jo huvennut. Tänne minut on tuomittu ja omilla teoillani olen vankilani paaluttanut.

Tähän märkään ja routivaan maahan ei saata pesää perustaa, eihän tänne ole tulijoita, eikä minusta olisi heitä kohtaamaankaan. Huokaan syvään. Vaitonaisena kannan risua nokassani, olen palannut tähän paikkaan satoja kertoja. Kuinkahan vanhaksi kurjet elävät?
Painan pitkän nokkani siipeni suojaan ja antaudun lepoon, vaikkei mitään tarkoitusta levolleni olekaan.